”Ne pallot ovat tosi söpöjä”

Tämän blogikirjoituksen on kirjoittanut projektisuunnittelija Elina Lyijynen, Lappeenrannan kouluille suunnatun Salpalinja-opetusmateriaalin tekijä. Hän nostaa esiin tukun kysymyksiä, jotka meidän Salpalinja-oppaiden olisi hyvä muistaa, kun esittelemme lapsille ja nuorille rintakaarella viime sotien aikaista, siis yli 70 vuotta vanhaa rakennelmaa. Hyvää pohdintaa.

Salpalinjaan liittyvissä julkaisuissa ja aikuisille suunnatuissa esittelyissä korostuvat rakentamiset syyt ja sotien vaiheet, rakentamisen suuri työmäärä, linnoitustekniset asiat sekä sota-ajan ilmapiiri. Salpalinjasta puhutaan usein myös hyvin vahvalla isänmaallisella paatoksella.  Aikuisille ja vanhemmille, joilla on sota-aikaan liittyviä kokemuksia joko itsellä tai lähiomaisilla, on helpompi ymmärtää rakentamisen ajankohdan asioita, mutta lapsille tai nuorille viesti ei mene välttämättä perille samoilla sanoilla. Heille sota-aika ei ole enää itse koettua tai vanhemmilta kuultua lähihistoriaa, vaan se on jo heille historiaa. Nykypäivän koululaisten isovanhemmat ovat pääosin sodan jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia ja kaikilla ei ole kontaktia iso-isovanhempiin, jotka pystyisivät vielä sota-ajasta kertomaan.

Lapsilla ja nuorilla ei ole selkeää käsitystä siitä, millainen Suomi oli 1940-luvulla ja millaisissa oloissa silloin maatalousvaltaisessa maassa elettiin. Aikaa pitää varata myös ajan käsitteiden selvittämiseen, kuka tai mikä on lotta, Neuvostoliitto, kolmijalka tai häkäpönttö.  Samoin vertailukohdat pitää tuoda nykypäivään, esim. 40-luvun kuorma-auto vastaa nykyajan isoa lava-autoa tai montako betoniautoa tarvittaisiin yhden korsun valamiseen. 

Opastuksessa täytyy muistaa, millä luokilla koulussa Suomen historiaa opetetaan. 5-6 luokkalaiset tutustuvat yleisesti Suomen historiaan ja vasta 8. luokalla käydään lävitse I ja II maailmansota.  Salpalinja tulee koulussa lähinnä esille mainintana ja opettajatkaan eivät siitä välttämättä tiedä. Itse olen kouluilla 5-6-luokkalaisille tapahtuneissa opastuksissa lähtenyt siitä, että Salpalinja on jatkoa Itä-Suomen aiemmille linnoille ja linnoituksille. Linnat ja linnoitukset ovat lapsille tuttuja, niihin on tehty vierailuita joko koulun tai vanhempien kanssa. On helppo aloittaa tutusta asiasta ja tuoda Salpalinja esille seuraavana puolustautumisen muotona, joka on vastannut oman aikansa vaatimuksiin. Linnoitusrakenteet ovat kehittyneet erilaisiksi, komeista linnoista oli siirrytty salattuihin bunkkereihin.

Virallisen kouluopetuksen lisäksi varsinkin nuorille saattaa muodostua II maailmansodasta viihteen ja netin kautta todellisuudesta vieraantunut käsitys. Youtubesta katsotaan parodiaversioita Hitleristä tai aikaa vietetään pleikkarilla sotapelien kanssa, joissa räiskitään koko ajan. II maailmansotaan liittyvissä peleissä kuten Call of Duty:ssä taistellaan usein amerikkalaisten joukossa saksalaisia vastaan ja Suomi on erittäin vähällä huomiolla.  Nuoria ei kuitenkaan saa käsitellä massana, joukosta löytyy myös historiasta kiinnostuneita ja asiaan omatoimisesti perehtyneitä.

Sodasta puhuttaessa on huomioitava, että nykyään saattaa koululuokissa on myös maahanmuuttajien lapsia, joilla sodista saattaa olla omakohtaisia ehkä traumaattisiakin kokemuksia, tai venäläisten perheiden lapsia, jolloin ”ryssistä” puhuminen ei ole aina korrektia. En tarkoita, että sotaa pitäisi Salpalinjasta kerrottaessa vähätellä, vaan pitää kertoa selkeästi liiaksi tunteilematta, mistä oli kyse. Salpalinja rakennettiin Suomen puolustamiseksi Neuvostoliittoa vastaan ja sen aikaansaaminen oli suuri ponnistus, josta on syytä olla ylpeä.

Nykyajan lapset ovat niitä tulevaisuuden aikuisia, joille ja joiden lapsille esittelemme Salpalinjaa myös jatkossa. On syytä pohtia, toimivatko nykyiset opastusmetodit myös parinkymmenen vuoden päästä vai vaativatko nettisukupolven lapset virtuaalisen Salpalinjan tai onko heille toiminnallisuus samaa kuin airsoftaus Salpalinjassa? Voisiko muutaman yli 700 korsusta tai pesäkkeestä varata toimintaan, jossa voisi konkreettisesti kokea millaista Salpalinjassa olisi taistella?

Poikien joukosta löytyy aina sotahistoriasta kiinnostuneita, vaikeampaa on tyttöjen kiinnostuksen herättäminen. Ajatusmaailma ja mielenkiinnon kohteet ovat erilaisia. Otsikon lause: ”Ne pallot ovat tosi söpöjä”, kuultiin esittelyssä erään tytön suusta, kun oli katseltu kuvia linnoiterakenteista. Visuaalisesti koettuna sammaloitunut pallomainen muoto metsässä on kaunis.

Opetusmateriaalia löytyy täältä:
http://www.lappeenranta.fi/Suomeksi/Palvelut/Kulttuuri/Museot/Museot_lapsille.iw3

Elina Lyijynen

Projektisuunnittelija
Salpalinjan mahdollisuudet II-hanke

Linnoittajat isänmaan asialla

Tämän mielenkiintoisen vierailevan blogikirjoituksen on tehnyt Salpalinja-museon opas Mikko Kylmälä historian kandidaatin tutkielmansa tiivistelmänä ja yhteenvetona. Mikko osallistuu myös vapaaehtoiseen opastustoimintaan. Hän oli aktiivisesti mukana Salpavaellus-organisaation RUK-opastuksissa viime marraskuussa  ja on luvannut olla käytettävissä oppaana myös ensi syksyn RUK:n upseerioppilaiden perehdyttämisessä Salpalinjaan.

Isänmaan asialla elantoa tienaamassa – Salpa-aseman rakentajien suhtautuminen linnoitustöihin

Aloittaessani Miehikkälän Salpalinja-museon kesäoppaana reilu vuosi sitten, en vielä osannut arvata, kuinka perusteellisesti kesätyö lopulta veisi mukanaan. Melko pian töiden alkamisen jälkeen oli mielessä pyörinyt kandidaatintutkielman aihe jo vaihtunut viikinkiajan Englannista 1900-luvun alun Suomeen ja Salpa-asemaan. Työn puolesta ja oman mielenkiinnon ajamana olin jo ehtinyt perehtyä varsin mittavaan annokseen Salpa-asemaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Kirjojen sivuilla käsiteltiin asiantuntevasti puolustusaseman rakennetta ja linnoituslaitteiden tekniset yksityiskohdat tulivat perusteellisesti tutuiksi. Eräs asia jäi kuitenkin mielestäni harmillisen vähälle huomiolle: linnoitustyömiesten oma maailmankuva ja käsitykset linnoitustöiden merkityksestä.

Tämän havainnon innoittamana pääsin alkusyksystä jyvälle kandidaatintutkielmani aiheesta. Halusin tutkia Salpalinjan rakentamiseen osallistuneiden työmiesten näkemyksiä linnoitustöistä – ajoiko rakennusmiehiä korsutyömaille maanpuolustushenkisyys vai tuntuvasti siviilirakennustöitä korkeampi palkka? Lisäksi halusin selvittää, annettiinko työmiehille määräyksiä linnoitustöiden salassapidosta ja tähän liittyen, kuinka hyvin tavallinen linnoittaja oli perillä koko puolustusaseman massiivisesta mittakaavasta. Tutkimukseni pääasiallisena lähteenä käytin Miehikkälän Salpalinja-hankkeen tiimoilta kerättyjä linnoittajien teemahaastatteluja, joiden luovuttamisesta käyttööni haluan lausua suurkiitokset museotutkija Armi Oinoselle. Mahdollisia linnoitustöiden salassapitomääräyksiä koetin selvittää perehtymällä Sota-arkistossa säilytettäviin, linnoitustöiden yleisen osaston ja linnoitustöiden johtajan Edvard Hanellin työmaille lähettämiin määräyksiin, päiväkäskyihin, sekä muuhun kirjeistöön.

Tutkielmassani päädyin salassapidon osalta siihen johtopäätökseen, ettei työmiehille annettu erityisiä salassapitomääräyksiä. Tätä näkemystä tukee mielestäni se, ettei arkistomateriaalista etsinnöistä huolimatta löytynyt tavallisia työmiehiä koskevaa salassapito-ohjeistusta – kameran hallussapidon kieltänyttä Hanellin määräystä lukuun ottamatta. Myöskään haastatteluaineistossa ei muistettu erillisiä salassapitomääräyksiä annetun. Ilmeisesti työnjohto uskalsi luottaa tavallisen työmiehen arvostelukykyyn ja terveeseen järkeen – talvisodan henki ei ollut haihtunut ja haastatelluistakin moni oli sitä mieltä, että oli itsestään selvää, ettei linnoitustöistä parannut ulkopuolisille hiiskua. Nähdäkseni tätä kantaa tukee myös se seikka, että haastattelujen perusteella hyvin harva työmies tiesi linnoittamisen olevan käynnissä myös oman työmaansa ulkopuolella – Suomenlahden rannikolta aina Jäämerelle asti.

Linnoitustyöhön liittyneiden asenteiden osalta päädyin siihen tulokseen, että linnoittajia motivoivat työhön sekä maanpuolustustahto että työstä maksettu hyvä palkka. Maata saattoi puolustaa kiväärin lisäksi myös perinteisin työasein. Linnoitustyön maanpuolustuksen arvon ymmärsivät poikkeuksellisen hyvin kolme erityisryhmää: rajaseudun asukkaat, karjalaiset evakot ja talvisodan rintamamiehet. Paikallisille paras tae kodin säilymiselle entisellä paikallaan oli uuden itärajan vahva linnoittaminen. Karjalaiset evakot hakeutuivat linnoitustöihin toisaalta sen seurauksena, että entiseltä elämältä oli kadonnut pohja: koti ja työpaikka olivat jääneet luovutetulle alueelle. Toisaalta evakkojen keskuudessa eli oman kodin menettämisestä huolimatta vahvana halu torjua vihollisen mahdolliset uudet maahantunkeutumispyrkimykset myös jatkossa. Kenties konkreettisimmin linnoittamisen merkityksen ymmärsivät talvisodan taistelijat. Legendaarisen maineen saanut Mannerheim-linja oli useiden siinä taistelleen mielestä lähinnä ”kuoppia maassa”, kun taas peruskallioon louhittu Salpa-asema tuntui huomattavasti turvallisemmalta.

Toisaalta 1940-luvun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan nykyisenkaltaisesta laajasta sosiaaliturvajärjestelmästä. Jokaisen oli tienattava itse elantonsa, eikä vasta päättyneen sodan jälkeen ollut kenelläkään varaa jäädä lepäämään laakereilleen. Elintarvikepulasta kärsineessä maassa oli monella leivänsaanti kortilla – toki kirjaimellisestikin. Tämän vuoksi ei linnoitustöiden houkuttavuutta varmasti kenenkään silmissä ainakaan vähentänyt niistä maksettu keskivertoa parempi palkka. Pätevän ja ahkeran työmiehen palkkaa oli työnjohdon mahdollista vielä korottaa käytössään olleen leveän palkkahaitarin ansiosta. Voisikin sanoa, että korkea palkkataso houkutteli linnoitustyömaille maan rakennusmiesten parhaimmiston. Toisaalta yhdellekään linnoittajalle tuskin jäi vastikään päättyneen talvisodan jälkeen epäselväksi linnoitustöiden maanpuolustuksellinen merkitys. Uuden sodan uhka leijui jatkuvasti ilmassa ja rauha vaikutti nimensäkin mukaisesti väliaikaiselta. Osa työntekijöistä oli linnoitustyömaalla ansaitsemassa rahaa ja osa isänmaan asialla – suurin osa työntekijöistä piti kuitenkin molempia seikkoja korkeassa arvossa. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta hyvin tehtynä siitä sai ajan oloon myös tuntuvan korvauksen.  Erään Salpalinjan rakentajan sanoin:

”Se oli semmoista suomalaista työntekoa, talvisota oli vielä lisännyt työhalukkuutta ja haluttiin olla mukana järjestämässä uutta puolustusta huolimatta siitä, että väki oli palkattua. Sen puolustuksen, joka oli ollut Kannaksella oli nyt tarkoitus tulla tähän, ja jokainen teki kyllä tosiaan töitä palkkansa edestä.”

Kenties Salpa-asemaa ei tulisi pitääkään pelkästään sodan muistomerkkinä. Mielestäni se sopii hyvin myös – sekä ulkomailla ihaillun että erityisesti suomalaisten itsensä nykypäivänäkin suuresti arvostaman – suomalaisen työnteon monumentiksi.

Mikko Kylmälä

historian opiskelija Tampereen yliopistossa
museo-opas Miehikkälän Salpalinja-museolla
mikko.kylmala@uta.fi

Salpalinjan inventointi

Nyt se on valmis!

Salpalinjan inventointiraportti löytyy nykyisin Museoviraston sivuilta, raportissa on karttaliitteineen lähes 700 sivua, joten sen lataaminen kestää muutamia minuutteja, äsken latasin noin 4 megan yhteydellä lataus kesti viitisen minuuttia. linkki:

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=114394&ttyyppi=pdf&kansio_id=0

Päivitys 20.1.2017

Seikkailu kuilun huipulle

Ihminen vanhetessaan tulee lapseksi jälleen. Tämä tuli mieleen eilen äitienpäivänä, kun neljä vähintään keski-ikäistä aikuista miestä, kuin nuoret varsat, kirmasivat kolmet alumiinitikkaat mukanaan Virolahdella kohti pimeää luolaa. Tavoitteena oli tutkia luolan päällä oleva tulenjohtopaikka sisältä käsin. Asiaa tuntevat tietävät paikan, mutta kohteen vaarallisuuden takia en sitä tässä tarkemmin kerro.

Museoviraston tuoreessa inventointiraportissa kyseinen luola kuvataan 80 miehen majoitusluolaksi. Kaksi sisäänkäyntiä sisältävän onkalon kokonaispituus on 32 metriä ja leveys 6,4 metriä. Lattia on valettu ja siinä on sokkelikorotukset reunoilla.

Luolan perältä nousee inventointiraportin mukaan 14 metriä (14,4 metriä luolan lattiasta kallion pintaan, mitattu 20.5.2012) korkea pystykuilu kallion huipulle. Kuilun päällä on tulenjohtopaikka pitkälle tulenjohtoperiskoopille (”sikari”) sekä normaali tähystyskupu sisäpuolisine sulkurenkaineen. Ja tuonne tulenjohtopaikkaan pääsy meitä ”poikia” kiinnosti.

Ongelma sisäänpääsylle on nimittäin se, että kuiluun ylös johtaneet puiset rappuset ovat aikoja sitten tyystin lahonneet. Kuilussa on kaksi betonista välitasoa ja kolmas välitaso on jo tj-paikan lattia. Kussakin välitasossa on reilu miehen mentävä aukko. Tasojen ero on arvion mukaan 3,5 – 4 metrin paikkeilla. (Luolan lattian ja tj-tason lattian ero on 10,5 metriä, mitattu 20.5.2012) Ylimmästä tj-tasosta nousee siis vielä vajaan kahden metrin korkuinen kuilu mainittuun tähystuskupuun. Luolan kuilun ja tj-paikan päällä on 2,1 metrin paksuinen teräsbetonikatto.

(Luolan lattian ja tj-tason lattian ero 10.7 metriä ja luolan lattiasta tähystyskuvun sisäpuolen lakeen 15,4 metriä.Tasojen suurin ero 3,9 metriä.Mitannut 28.8.2014 Harri Ukkonen)

Pilkkopimeässä taskulampuin kolmien kaksiosaisten tikkaiden perille saaminen ja jatkaminen ahtaissa tiloissa tukevaan asentoon ei ollut iso ongelma. Ensimmäisenä ”ylös pimeään avaruuteen” nousseen tahattomasti pudottamat lahonneet puunpalaset välitasanteen aukon reunoilta hieman arvelluttivat. Mutta hulluja ei mikään pidätellyt. Ylös joka ukko!

Itse jo hieman emmin ylimmän tasanteen aukon pienuutta, mutta kavereiden ”etkö uskalla” –kannustus sai minutkin siitä läpi ja tulonjohtohuoneeseen. Se oli yllättävän kapea, vain alun toista metriä leveä, ja korkeuttakin oli alle kaksi metriä. Pituutta huoneella oli arviolta ehkä viitisen metriä.

Tj-huoneen varustusta oli metallinen sisäännousuaukon luukku, kaksi rinnakkaista huutoputkea seinällä tulenjohtosikaarin katossa olevan reiän kohdalla. Huoneen lattialla oli muutama sata kiloa kivenmursketta, jota tj-reiästä on ylhäältä sisään pudotettu; olipa yksi pitkäkaulainen lasipullokin löytänyt särkyneenä tiensä aukosta sisään. Nyt aukko oli tukittu pyöreällä puulla. Tähystyskuvun rakennelma metalliportaineen ja –luukkuinen oli samanlainen kuin tavallisisssa teräsbetonikorsuissakin. Ruoste on ottanut metallirakenteisiin aika vahvan otteen.

Nyt se on nähty. Mieleen tuli paikan rakentaminen louhimisineen, betonilaudoituksen rakentamisineen ja betonivaluineen. Ei ihan yksinkertainen homma, ei lainkaan. Hattua on jälleen linnoitusrakentajille nostettava. Toki mielessä käväisi myös kuilun betonisten välitasanteiden sitominen kallioon, siis eittämättä kallioon porattujen kannatinterästen kunto!

Välitasanteet ja pimeys (kun ei korkeuseroja nähnyt) joka tapauksessa auttoivat meikäläistäkin, lievää korkeanpaikan kammoisuutta potevaa, pysymään sakissa mukana. Käynti kyllä kannatti. Ja neljään mieheen pidimme toistemme turvallisuudesta huolen. Yksin ei missään tapauksessa kenenkään tule kuilun huipulle yrittää.

Kyseisessä luolassa on erikoisuutena myös massiivinen betonista valettu savun hajoittaja. Siihen johtaa lämmityslaitteiden paikalta kaksi paksua savuhormiputkea Se lienee koko Salpalinjan ainoa laatuaan. Idea on ollut se, ettei savu luolan lämmityshelloista tai keskuslämmityskattilasta nousisi paljastavana yhtenä patsaana taivaalle, vaan että savu hajoaisi näkymättömämmäksi. Laitteen toimivuudesta ei ole tietoa. Tosin alussa mainitsemassani inventointiraportissa se on tulkittu betoniseksi raittiin ilman sisäänottoaukoksi? Itse kallistun tuon savunhajottajan kannalle.

Kyseisen luolan ”pääsisäänkäynnin” oven ulkopuolella sisääntulokäytävän seinässä on pyöröteräksestä rakennettu ritilikkö ja sen takana pieni huonetila, johon on pääsy luolan sisältä. Kyseisen erikoisrakenteisen paikan tarkoitus ei ole selvinnyt. Itselle on tullut mieleen, että tila sopisi jonkin polttomoottorivoimakoneen, aggregaatin tai vastaavan, käyntipaikaksi. Kuka tietää paikan tarkoituksen, kommentoikoon.

Uudet upseerioppilaat Salpalinjalle

Viime marraskuussa Salpavaellus-tapahtuma järjesti Reserviupseerikoulun Viima-kurssille 239 kolmen tunnin opastuksen Salpa-asemaan Virolahden Harjussa. Yksi yksikkö hoiti opastuksen itse; Salpavaelluksen oppaat perehdyttivät muiden yksiköiden upseerioppilaat, liki 600 miestä ja naista Salpalinjaan. Tutustuminen toteutettiin viitenä päivänä.

Kurssi 239 oli ensimmäinen joka kokonaisuudessaan tutustui Salpalinjaan. Tutustuminen oli osa reserviupseerikurssin sotahistoriaopetusta.

Palaute RUK:lta ja opastusoperaation järjestelyissä mukana olleelta oppilaskunnalta oli hyvä. Koulun johto päätti jo viime vuoden puolella, että kahdelle seuraavalle kurssille, 240 ja 241, järjestetään vastaava kierros.

Kurssi 240 tutustuu kokonaisuudessaan (lähtövahvuus 649 oppilasta) Salpavaelluksen oppaiden johdolla Salpa-asemaan toukokuun ja kesäkuun kuutena sunnuntaina yksiköittäin. Ensimmäiset noin 140 varusmiestä koluavat korsuja ja luolia jo ensi sunnuntaina.

Alkukesän viikonloput eivät vapaaehtoistyölle ole kaikkein helpoimpia monien yhteensattumien vuoksi. Silti Salpavaelluksen opasarsenaalista löytyi varsin helposti riittävä määrä tehtävään sitoutuneita ja koulutettuja oppaita, 7 – 12 per päivä. Nyt heillä jokaisella on käytettävissään viime syksynä hyväksi havaittu ja päivitetty tarkka minuuttiaikataulu. Yhteensä 54 opastusryhmää samoaa Harjun kulttuurimaisemassa mainittuina opastuspäivinä.

On helppo kuvitella, että esimerkiksi ensi sunnuntain liki puolentoistasadan varusmiehen joukkoa ei voi lähettää yhdestä pisteestä yhtä aikaa matkaan. Se olisi kaaos jo alkuunsa. Pitää muistaa, että esimerkiksi korsukohteilla ei yhtä opastusryhmää (10- 15 henkeä) enempää kerralla sisään mahdu. Jotta kukin opas ja ryhmä saisi ruuhkattoman työrauhan, on heidät tässä tapauksessa hajautettava 12 eri lähtöpisteeseen. Homma onnistuu vain sillä, että oppaat noudattavat laadittua kiertojärjestystä ja kullekin kohteelle varattua aikasuunnitelmaa. Ryhmä ei voi olla aikataulustaan edellä eikä jäljessä.

Nyt puuta koputtaen voi sanoa: Vaikka erityisesti viime syksynä opastussuunnitelman laatiminen vaati ”hirmuisen” työn, oli se myös palkitsevaa. Oli hieno nähdä kuinka asiansa osaavat oppaat ryhmineen soljuivat ilman paniikin ja ruuhkan häivää pitkin Harjun kujia ja polkuja lähes minuutilleen aikataulussa. Ja kun reitin piti olla kierretty, putkahtivat ryhmät kuin tyhjästä määräaikana sovittuun kokoontumispisteeseen.

Niin kuin mainitsin, alkukesän kiireistä huolimatta vapaaehtoisoppaat ovat jälleen innolla mukana. Jopa kaksi uuttakin opasta on riviin sitoutunut. Ja tiedän, että muutama asiasta kiinnostunut on puhtaassa vapaaehtoisessa maanpuolustushengessä (niin kuin me kaikki) tulossa ryhmiin ”häntäpäänvalvojaksi” (hpv) perehtyäkseen ”oppisopimuksella” reittiin ja kerrottavaan asiaan. Näin vastuun ottaminen omasta ryhmästä esimerkiksi ensi syksyn (marras-joulukuu) RUK-opastuksissa on jo paljon helpompi.

Heitänkin tässä ilmaan mahdollisuuden myös niille, jotka eivät ole olleet oppaina Salpavaellus-organisaatiossamme, niin tervetuloa mukaan! ”Hpv:n” paikkoja on aina vapaana. Tämä toimintamme RUK-haara on innostanut oppaamme ja tuonut heille mahdollisuuden saada paljon kaivattuja opastustoistoja. Eli tällä toiminnalla on myös oppaita ”kasvattava” ja kouluttava merkitys.

Mukaan opastustoimintaan pääsee laittamalla halukkuudesta viestiä terho.ahonen@haminetti.net -osoitteeseen. Riveissämme on oppaita aina Helsinkiä ja Lahtea myöten, puhumattakaan lähipaikkakunnista Hamina ja Luumäki.

Vielä en tohdi varmuudella luvata, mutta koska Salpavaellus-tapahtuman lähivuodet ovat osanottajamäärien osalta todennäköisesti kasvavia, saatamme joutua järjestämään jonkinlaista opaskoulutusta jo ensi talvena. Opaskurssista saa enemmän irti, jos on jo hieman käsitystä oppaan työstä. Siihen nyt alkukesän ja loppusyksyn RUK-opastukset ja tietenkin itse Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen antavat erinomaisen mahdollisuuden.

Lue myös blogi: Puolustusvoimat heräämässä Salpalinjaan sekä kommentit blogista Oppaan vastuu .

Salpalinja on nosteessa!