Leijonakivet portin pylväinä

Nykyisen Salpalinja-museon kohdalle, Miehikkälä-Taavetti –maantien korkeimmalle harjanteelle rakennettiin välirauhan aikana kivieste. Itse asiassa pääasemassa on tuolla paikalla kiviestetasat myös molemmin puolin mainittua panssariestettä, eli tie olisi taistelutilanteessa katkaistu osin kolminkertaisella kiviesteellä (lisäksi vielä kolmella kaivantoesteellä)!

Korkeimmalla nyppylällä olevaa kiviestettä komistaa nykyisin tien molemmin puolin sijaitsevat Suomen leijonavaakunalla koristellut estekivet. Molemmissa reunakivissä on noin puolimetriä korkea ja noin kolmen sentin syvyiseksi ammattitaidolla työstetty kuvio. Kuviot on maalattu keltaisiksi joskus sotien jälkeen.

Toisessa kivessä leijonan alla on vuosiluku 1940 ja toisen alla Työr 211. Merkinnöistä paljastuu aika ja tekijä. Tarkkaan ottaen leijonakuviot hakkasi työryhmä 211:een kuulunut mikkeliläisessä Hyypiän kiviliikkeessä työskennellyt kivimies, selvästi kovan tason ammattilainen.

Tein lehtimiehenä olellessani vuonna 1985 Etelä-Saimaaseen leijonakivistä jutun otsikolla ”Leijonakivet – rakentajien puumerkki Salpalinjassa”. Sellaiseksi niitä voi myös sanoa. Mutta ammattimiehen ajan käyttäminen ”jonnin joutavaan” koristeluun aiheutti keskustelua aikanaan myös linnoitustyömaalla. Eikö muka tärkeämpää tekemistä ollut?

Aikalaismuistelut liittävät leijonakivet välirauhan aikana kyseisellä paikalla vierailleen ylipäällikkö Mannerheimin käyntiin. Linnoittajat halusivat kunnioittaa Marskin käyntiä rakentamalla koristelluista kivistä ikään kuin Suomen portin. Leijonakuviot portinpylväissä olivat muistuttamassa mahdollista tunkeutujaa, että viimeistään nyt he olivat tulossa väärälle maaperälle.

On mahdollista, että leijonakivet eivät olleetkaan sota-aikana tien vieressä maassa niin kuin nyt. Linnoitusohjehan oli, että käytössä olevien teiden kohdalla esteeseen piti jättää aukko. Valtateillä ja A-kantateillä kulku-uran tuli olla viisi ja muilla yleisillä teillä neljä metriä leveä.

Kulkuaukon sivuille oli varattava sulkukivet, jotka tuli asentaa pukeille, joista ne olisi nopeasti vipuamalla saatu pyöräytettyä kulkuaukkoon esteeksi. Edellä viittaamassani Etelä-Saimaan jutussa kerroin paikalliseen muistitietoon perustuen, että leijonakivet olisivat olleet sulkukivinä juuri noilla pukeilla. Jos näin todella oli, porttivaikutelma korkeine pylväineen on ollut selvästi nykyistä näyttävämpi.

Tuo tarina on uskottava. Sillä tienparannusten ja levittämisen yhteydessä leijonakiviä on siirrelty; ne eivät ole ”portinpylväinä” voineet olla niin kaukana toisistaan kuin nyt ovat. Hattua täytyy nostaa tientekijöille, että ovat silloin ymmärtäneet kivien historia-arvon, eivätkä ole niitä hävittäneet.

Tuolloin vuonna 1985 jutussani yhtenä muistelijana ollut, jo edesmennyt Rolf Peltonen kaipasi leijonakivistä laajempaakin muistomerkkiä ohikulkijoiden pysäyttämiseksi metsittyneeseen Salpalinjaan:

”Ei olisi suuri vaiva raivata leijonakivien kohdalla olevasta kiviesteestä aluskasvillisuus pois, jotta myös muistokivien syntymiseen johtanut itse asia tulisi näkyviin. Myöskään ei olisi suuri työ järjestää kivien läheisyyteen pysäköintitilaa ja taulua, jossa olisi leijonakivien historiaa selvitetty. Silloin kunnan nähtävyyttä voitaisiin myös nähtävyytenä esitellä.”

Kerrottakoon, että vielä 1980-luvulla Miehikkälän matkailuesitteissä leijonakivet mainittiin kunnan matkailunähtävyytenä.

Miehikkälän korsumuseo, sittemmin Salpalinja-museo, avattiin samalla paikalla vuonna 1987, vajaat kaksi vuotta myöhemmin kuin viittaamani juttu julkaistiin. Minulla ei ole mitään tietoa, onko asioilla yhteyttä sattumaa enempää.

Pienoismallikilpailu Salpalinjasta

Wikipedian mukaan dioraama on osittain kolmiulotteinen maisemamalli tai asetelma, joka esittää esimerkiksi historiallista tapahtumaa tai tilannetta luonnossa. Dioraamoja käytetään yleensä museoissa elävöittämään ja havainnollistamaan näyttelyitä.

Tuo alkukappale auttaa ymmärtämään, mikä on tai mitä tarkoittaa Salpalinja –dioraamakilpailu. Sellainen järjestetään Miehikkälässä Salpalinja-museolla lauantaina 12.5. 2012. Erinomainen idea Salpalinja- ja sotahistoriaharrastaja Juha Kilpeläiseltä Lahdesta. Hän on joutunut tekemään melkoisen ”pioneerityön” saadakseen kilpailun pystyyn ja dioraama-harrastajat innostumaan uudesta aihealueesta.

Olen paasannut suu vaahdossa sanoin ja kirjaimin suurin piirtein ajatuksella, että Salpalinjasta on puhuttava ja kerrottava, ei väliä miten, kunhan puhutaan. Salpalinja –dioraamakilpailu vastaa tähän huutoon erittäin asiallisella ja mielenkiintoisella tavalla. Massatapahtuma se ei ole, mutta osaltaan se tuo jälleen pienen, mutta toivottavasti kasvavan joukon uusia ihmisiä viime sotien aikaisen monumenttimme kiehtovaan maailmaan.

Pienoismallin rakentaminen jostakin Salpalinjan yksityiskohdasta ei luonnollisestikaan ole mahdollista tutustumatta edes jossain määrin linnoituskokonaisuuteen. Mielenkiintoista on, että kilpailuohjeet antavat mahdollisuuden myös luovuuteen ”entä jos olisi hyökätty” –tilanteen kuvauksella.

En lähde kilpailun kulkua sen kummemmin erittelemään, kun se näkyy linkistä www.salpalinja.net. Pääset myös suoraan sivustolle klikkaamalla tämän blogin otsikkoa.

Erinomaista on se, että tänä vuonna 10 vuotta täyttävä Salpalinjan Perinneyhdistys on lähtenyt kilpailun tukijaksi. Sanomattakin on selvää, että Salpalinja-museo on haistanut myös kilpailun hyödyt kenties joskus parhaiden töiden näytteillepanemisessa ja museotarjonnan edelleen elävöittämisessä. Hyvä.

Kilpailu on myös hyvä lisä Salpalinja-museon tapahtumatarjontaan. Kilpailun aikana ”suuri yleisökin” pääsee kuuntelemaan Panssarimuseon edustajan esitelmää Salpalinjan teräspesäkkeinä käytetyistä panssarivaunujen torneista.

Panssariestettä jopa rapakivestä!

Lähes koko Kymenlaakso kuuluu Viipurin rapakivialueeseen. Nimensä mukaisesti rapakivigraniitti rapautuu, murenee helposti muun muassa säävaihteluiden vuoksi, sopivissa oloissa jopa aivan rapasoraksi saakka.

Paljaan, säänarmoilla olleen rapakiven pinta on hyvin karkea sikäli, kun vesi ja tuuli on huuhtonut irronneen aineksen pois. Onpa joskus rapakiveä väitetty käytetyn apuna jopa nuorisonohjaajana työntekoon: jos ei nuorisolle ole työnteko oikein maistunut, niin tunti pari paljaalla pyllyllä istumista rapakivellä on kummasti työhaluja parantanut!

Panssariesteen rakentaminen Salpalinjan eteläpäässä rapakivigraniitista, käytännössä paikalta ainoana saatavissa olevasta kivilajista, askarrutti myös linnoitustyömaan johtoa. Onko rapakivi riittävän lujaa tarkoitukseen, jossa sen tulee kestää suora-ammuntatulta ja myös panssarivaunujen telojen ja vaunun massan mekaanista vaikutusta?

Edellisen johdosta jo linnoituksen rakentamisen alkuvaiheessa, syyskuussa 1940, Miehikkälässä kokeiltiin sotasaalisvaunulla rapakiviesteen kestävyyttä. Kokeessa todettiin, että rakennettu este vastasi tarkoitustaan myös panssarintykin tulen keston osalta. Kiviestekokeiluja oli jatkosodan aikana muun muassa Luumäen Taavetissa vuonna 1943, jossa itse ylipäällikkö Mannerheim oli paikalla seuraamassa kokeen tuloksia.

Panssariesteethän louhittiin ”terveestä” peruskalliosta, jossa rapautumista ei ole tapahtunut. Ja nyt noin 70 vuoden jälkeen on havaittavissa, että vieläkään rapautumisen merkkejä louhituissa rapakivissä en ainakaan minä huomiota herättävästi ole panssariesteessä nähnyt.

Kuten sanottu tämä rapakiviasia tuli esille lähinnä Virolahden ja Luumäen välillä. Jo Lappeenrannan länsipuolen estekivissä raaka-aineena on enimmäkseen muuta kuin rapakivigraniittia.

Kiven laatu tuli jo ongelmaksi asti esiin Lapissa, liuskeisten kallioiden ei katsottu soveltuvan estekivien louhintaan. Kiviesteitä tehtiin siellä Reino Arimon mukaan pääasiassa maakivistä. Ja olosuhteiden takia kiviesteen katsottiin tulevan Lapissa selvästi kalliimmaksi kuin Etelä-Suomessa.

Tammikuussa 1941 linnoitustoimiston rakennusosasto esittikin suunnitteluosastolle, että voitaisiinko Lapissa kivieste korvata rinneleikkauksilla tai kaivantoesteillä. Kaivantojen tekeminen olisi tullut mahdolliseksi vasta kesällä ja silloinhan tilanne jatkosodan sytyttyä oli jo toinen ja nekin jäivät tekemättä.

Ehdoin tahdoin ei linnoitustoimisto vaatinut kiviesteen tekemistä nelirivisenä. Työtä helpotti, jos kivieste voitiin tehdä kaksi tai kolmirivisenä. Ja mikäli estekivimateriaalia ei ollut kohtuuetäisyydeltä saatavissa, korvaattiin se kaivantoesteellä tai rinneleikkauksilla. Yksi suositeltava tapa oli käyttää hyödyksi luonnonesteitä, louhikkoja ja jyrkkiä rinteitä tehostamalla niiden estearvoa kulloinkin järkevällä tavalla. Tärkeää oli saada ne puolustuksen tulen alle.

Oma lukunsa kiviesteestä on Kerimäen Raikuussa maakivestä ja louheesta ilman sideaineksia tehty muurimainen vallieste. Sitä tehtiin yhteensä noin 1,5 km. Työtä on siinäkin riittänyt, kun muuri on 2-4 metriä korkea ja leveyttä on saman verran!

Hyvää pääsiäistä!