Korsut ja kosteus

Salpalinjan teräsbetonikorsujen tehtävä oli kahdenlainen. Niiden tuli antaa suojainen, maastoon hyvin sijoitettu ja maastoutettu tuliasema joko konekiväärille tai panssarintorjuntatykille tai molemmille. Yhtä tärkeää korsuilla oli antaa turvallinen majoitus- ja suojatila korsujen omien aseiden kuin korsun välittömässä läheisyydessä olevien taisteluasemien käyttäjille ja miehittäjille, siis sotilaille.

Katossa 2,1 metriä teräsbetonia, vihollisen puoleisessa seinässä 2,3 metriä ja sivuseinässä, jossa ampuma-aukko sijaitsee, kaksi metriä betonia merkitsevät melkoista massaa. Maaperusteissa, maavaraisessa korsussa betonia on jopa 560 kuutiometriä, terästä 45 000 kiloa, suojakiveystä 1200 kuutiometriä sekä vielä korsumontusta kaivettu ja takaisin rakenteen päälle ja sivuille lapioitu maa, jopa 1600 kuutiota.

Kyseisen rakenteen tuli kestää 500- 1000 kilon lentopommien täysosuma. Tuo turvallisuusvaatimus edelläkuvattuine rakennusmassoineen tuo teräsbetonikorsuihin kosteusongelman silloin, kun niitä ei jatkuvasti pidetä asuttuna, lämmitettynä.

Heinälato pysyy sisältä kuivana kesät talvet niin kauan kuin katto on ehjä. Laudanraoista ja oksanrei´istä ilma pääsee liikkumaan, tuulettamaan. Näin märällä ja kostealla säällä sisään tunkeutunut kosteus poistuu. Ja tunnetusti seinälauta tai hirsi, siis puu, varsin nopeasti mukautuu ympärillä olevaan lämpötilaan, joka ladossa on ulkona ja sisällä vuodenajasta riippumatta jotakuinkin sama.

Toista on metrien paksuisessa kivi- ja betonirakenteessa. Talven aikana kivi ja betoni jäähtyy hitaasti kylmimmilleen ja vähintäänkin yhtä hitaasti se myös lämpenee. Molemmat, kylmeneminen ja lämpeneminen, tapahtuvat ulkoilman lämpötilan muuttumista hitaammin.

Syksyllä teräsbetonikorsun rakennusmassa on ulkoilman lämpötilaan verrattuna lämmin. Siitä ei aiheudu ongelmia, päinvastoin rakenteessa oleva pintakosteus jopa kuivuu.

Sen sijaan alkukesästä nopeasti lämpenevä sää tunkeutuu korsujen aukoista sisään ja kohdatessaan kylmän kiven, kylmän betonin ilman kosteus tiivistyy, kondensoituu korsun sisäseiniin, kattoon ja lattiaan. Näin tapahtuu, vaikka ulkoilma on kuivimmillaan toukokuussa. Alku- ja vielä keskikesän helteillä korsujen sisäkatoista suorastaan tippuu vettä. Veden tiivistyminen lakkaa syyskesästä siinä vaiheessa kun korsun rakennemateriaalin ja ulkolämpötilan erot tasaantuvat.

Korsujen käytännössä olematon tuuletus merkitsee, että sisään ”tunkeutunut” kosteus ei haihdu, ei tuuletu eikä kuivu kunnolla kuin vasta talvipakkasilla. Näin rakenteet, metalli ja puu, ovat altiina ruostumiselle ja lahoamiselle vähintään puolet vuodesta. Lahoaminen merkitsee hometta ja korsun sisäilman laatu heikkenee.

Teräsbetonikorsujen ”kosteudenkestävyydessä” on huomattavan suuria eroja. Joissakin sisäkaton puuverhous (kahden tuuman ponttiin höylätty lankku) on pudonnut lahonneena maahan, joissakin toisissa korsuissa se näyttää lähes terveeltä. Syy eroihin on selitettävissä korsujen paikalla, niiden maaperän peruskosteudessa ja sillä, miten vähäiset ilmavirtaukset pääsevät korsujen aukoista kiertämään sisätiloissa.

Vaikutelma Salpalinjan korsujen asumisviihtyvyydestä on nykykulkijalle varmasti monessa korsussa luotaantyöntävä. Mutta jo muutaman tunnin lämmitys korsuliedellä tai kaminalla parantaa tilannetta. Pitempiaikainen lämmitys, viikkoja, alkaa jo tosissaan kuivattaa betonirakenteiden pintaosia ja asumisviihtyvyys paranee. Varsinaisessa tehtävässään korsut eivät kosteusongelmaa kohtaisikaan, kun niitä jatkuvasti lämmitettäisiin. Asepesäkkeet, joissa ei ole majoitustiloja eikä siten lämmityslaitetta, olisivat tietysti kosteuden armoilla vuodenajan vaihtuvuuden tahdissa.

Kokemuksesta voi sanoa parin päivän takaa, että vaikka korsun seinät kosteutta huokuivatkin, niin kyllä lämmitetyssä korsussa väsynyt vaeltaja vetää hirsiä täysillä niin, että kaikuu. Muutaman tunnin uni muuten rauhanomaisessa miljöössä auttaa kuorsaajaakin ajattelemaan ja ymmärtämään niitä miehiä, jotka taistelutilanteessa kenties kuivasta korsusta olisivat joutuneet juoksemaan ulos avoasemiin torjumaan päälle rynnäköivää vihollista, joka ampuu kovilla!

Salpalinja-työmaan lopetus

Jatkosodan päättänyt välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 19.9.1944. Viisi päivää myöhemmin tuli käsky, että Salpalinjalla ei saanut aloittaa uusia työkohteita. Keskeneräisiä töitä sai jatkaa, mutta nekin lopetettiin joulukuun alussa 1944. Moni kohde jäi kesken lopullisesti.

Töiden lopettamisen kanssa samaan aikaan perustettiin Maalinnoitusten hoitotoimisto. Sen tuli valvoa Salpalinjan ajaminen rauhantilaan. Itärajan pääpuolustusasemaksi aiemmin syksyllä käsketystä linnoituksesta poistettiin aseet ja niiden jalustat. Itseasiassa kaikki muukin irtisaatava materiaali varastoitiin.

Kenttälinnoitteisiin käytetty puutavara myytiin muun muassa huutokaupoilla puuta tarvitseville jälleenrakentajille. Saattoipa meklari huutokaupassa hihkaista ”olkaa hiljaa ja huutakaa: paljonko tarjotaan, myynnissä sata metriä puulla vahvistettua taisteluhautaa.” Se siis tarkoitti, että kaupankohteena oli tst-haudasta irrotettavissa oleva puutavara.

Myös valtaosa puurakenteisista parakkikylistä purettiin ja otettiin nykykielellä sanottuna kierrätykseen viimeistä ikkunaruutua ja kolmen tuuman naulaa myöten. Kaikesta rakennusmateriaalista oli kova pula.

1950-luvun alusta lukien Salpa-aseman laitteiden hoitovastuu siirtyi kunkin alueen puolustuksesta vastanneille armeijan yksiköille, divisioonille, myöhemmin sotilaslääneille, käytännössä sotilaspiireille. Pohjoisimmassa Suomessa linnoitteiden hoito oli delegoitu rajavartiostolle.

Sotilaspiirien linnoitusteknikot tarkastivat kestolaitteet, lähinnä korsut, kerran vuodessa. Huoltotöitä teräsharjoin, pensselein ja vaseliinipurkein tekivät sotilaspiirin palkkaamat kesätyöntekijät, pääosin ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin Juha Siilasvuo (Ension poika) mukana olleena on minulle kertonut.

Edellä mainittuja linnoituslaitteiden huoltotöitä puolustusvoimat teki jonnekin 1970-80 –lukujen taitteeseen saakka. Siitä lähtien muutamia nähtävyyksiksi kunnostettuja ja maanpuolustusjärjestöjen omia talkookohteita lukuunottamatta linnoitus on ollut oman onnensa nojassa.

Parhaillaan menossa oleva museoviraston Salpa-aseman inventointi antanee vuodesta 2003 Salpalinjan linnoituslaitteet omistavalle Senaattikiinteistölle eväitä siitä, mitä laitteita jatkossa huolletaan ja kunnostetaan, mitä ei.

Salpalinjan kestolinnoitteethan ovat ehjiä lukuunottamatta Neuvostoliiton miehitysjoukkojen Kuusamossa marraskuussa 1944, siis 19.9. -44 välirauhansopimuksen jälkeen, räjäyttämiä korsuja. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelon tietojen mukaan venäläiset veivät Kuusamosta mennessään rajan taakse teräksisiä tähystyskupuja. Tämä episodi on muuten harvinaisen vähän julkipantu ja kaipaisinkin siitä lisätietoja, vaikkapa ihan oman kirjoituksen. Antaisin sille oitis tilaa tällä palstalla.

On jonkin verran ihmetelty, että miksi Neuvostoliitto, sodan voittaja, ei vaatinut koko Salpalinjan tuhoamista? Piirustukset ja suunnitelmathan Salpalinjasta luovutettiin valvontakomissiolle, käytännössä Neuvostoliitolle, heti kun se oli tullut maahan ja niitä vaatinut.

Tosiasissa vielä ainakin syyskesästä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan hävittämistä liittoutuneiden ulkoministerien kokouksessa. Sodan voittajalle hävinneen osapuolen maalla ja yli tykinkantaman päässä rajasta oleva puolustusasema oli provokaatio. Mutta onneksi muut voittajavaltiot Yhdysvallat ja Suomen valvontakomissiossa pienenä vähemmistönä oleva Britannia olivat nähneet Stalinin meiningin ja tarkoitusperät ja vastustivat Salpalinjan hävittämistä. Ja niin linnoitus jäi ehjäksi.

Salpalinjasta brändi ja päämäärä

Syksy on tullut ja Salpalinja-matkailun osalta korjataan viimeisiä hedelmiä kuukauden puolentoista ajan. Toiminnan painopiste siirtyy vähitellen ensi vuoteen. Tuotteita kehitellään ja toivottavasti uutta luodaan ja ennen kaikkea niitä markkinoidaan.

Ja vuoden päästä on taas sama tilanne, tuskaillaan, että ehkä se sitten ensi vuonna lähtee. Odotan ihmettä, että näin ei tapahtuisi, siis tuota tuskailua.

Viime kesä opetti ainakin minua yhdessä asiassa: ihmiset suunnittelevat vapaa-aikansa ja menonsa tiukasti etukäteen ja niihin ei juuri ylimääräistä mahdu. Ei vaikka jotakin mahtavaa olisi ihan reitin vieressä. Suunniteltu aikataulu ei siedä muutoksia.

Kuvittelin, että kaakonkulman kaksi isoa Salpalinjaa sivuavaa tapahtumaa, Salpa-Jukola ja ISDE-enduron joukkue-MM, toisivat linnoitukseen samalla käynnillä paljon uusia kävijöitä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Yritystä oli, eritoten Salpa-Jukolassa, mutta vaikutus jäi, jos jäi, pääosaltaan markkinoinniksi ja tulevaisuudessa nähtäväksi. Sinänsä erinomainen asia sekin ja siinä mielessä panostukset kannattivat.

Jos ihmiset olisivat valmiita hetken mielijohteesta muuttamaan aikataulujaan ja suunnitelmiaan, niin esimerkiksi tuhannen taalan väylän ( valtatie 7) varressa oleva Virolahden bunkkerimuseo olisi aina täynnä ihmisiä, useita satoja päivässä. Näin ei kuitenkaan ole. Koko viime kesän kävijämäärä jäi mitä ilmeisemmin ”vain” tuhansiin.

Siis mitä opimme tästä?

On jatkettava markkinointi- ja tiedotusponnisteluja, että Salpalinjasta ja sen eri kohteista tulee matkan päämäärä tai ainakin välitavoite. Tällöin kohde on ohjelmassa ja siihen tutustumiseen on varattu aikaa.

Ja miten sitten Salpalinja saataisiin taottua ihmisten mieliin niin, että siinä on nähtävää ja että sen kohteissa kannattaa käydä, ja ottaa se matkan päämääräksi? Kysymystä sanotaan yleensä hyväksi silloin, kun siihen ei osata vastata. Tuo äskeinen oli hyvä kysymys!

Salpalinjalla on aivan varmasti edellytykset olla matkailun brändi, tuotemerkki. Tuotemerkistä tulee brändi sitten, kun se menee läpi, iskostuu kuluttajien ”kaaliin”. Siis enää on vain pieni neljän sanan ongelma: miten tehdä Salpalinjasta brändi? Ja taas tuli hyvä kysymys?

Mietitäänpä sitä!