Monen kertaan on sanottu, että Salpalinjan yksi suuri merkitys oli ja on sen symboliarvo suomalaisten maanpuolustustahdon osoituksena. Aika lailla 70 vuotta sitten Salpa-aseman rakennustyöt olivat laajimmillaan ja varmasti myös kiivaimmillaan. Töissä maaliskuussa 1941 oli liki 35 000 miestä ja lisäksi 2 000 lottaa huoltotehtävissä.
Kun Salpalinjaa rakennettiin, siitä ei tietenkään kerrottu. Valtaisa työmaa ei voinut olla näkymättä. Stalinin Neuvostoliitto ymmärsi vetää johtopäätöksensä ilman ”vikiliiks” –vuotoja. Toki kotikommunistit siitäkin huolen pitivät.
Nyt kun Salpalinjasta voi ja pitää kertoa julkisesti, on sanoman läpisaaminen lähes vaikeampaa kuin rakentamisen aikaan. Ai miksikö pitää 70 vuotta vanhasta asiasta vielä ”elämöidä”?
Sotiemme sankarivainajien ja veteraanien kunnia on aina muistamisen väärti. Itärajamme Salpalinja on yksi konkreettinen monumentti, joka meitä siitä muistuttaa. Salpalinjalla osana lähihistoriaamme on sanomansa pitkälle Suomen tulevaisuuteen. Se on maanpuolustustahdon muistomerkki.
Niin, millä tavalla Salpalinjaa sitten olisi hyvä esillä pitää. Tapoja on monta. Nähtävyyksin, mukaan lukien museot, ja tapahtumin. Eikä hassumpi keino ole kirjoittaa siitä mitä ihmeellisimpiin julkaisuihin ja vaikkapa pitää blogia! Sanoman läpimenossa uutisvälineissä on se ongelma, että 70 vuotta vanha juttu ei ole enää uutinen. Mutta kiitettävästi uusia näkökulmia on lehdistössäkin esiin tuotu.
Salpavaellus-tapahtuma on yksi verraton valmiiksi suunniteltu ja osallistujalleen helppo tapa tutustua itärajamme linnoitukseen. Sen markkinoiminen nollabudjetilla on samalla Salpalinjan esilläpitoa. Puolustusvoimat oli vuonna 1994 alkaneen vaelluksen alkuunpanija ja on sen merkittävä tukija edelleen.
Sotilaskielellä ilmaistuna Salpavaellus on tehnyt tässä paukkupakkasilla läpimurron. Se on saanut sen verran virallisen aseman, että vaellus näkyy linkkinä sekä puolustusvoimien että puolustusministeriön nettisivujen etusivuilla. Pv:n mil.fi –sivustolla vaelluslinkki näkyy tapahtumakalenterissa ja defmin.fi –sivustolla oikopolulla.
On syytä arvella, että tuo näkyvyys lisää myös tapahtuman omien sivujen katselua ja sitä kautta poikii osallistumista tapahtumaan, mutta antaa sille myös ansaitsemaansa arvoa. Eli Salpalinja on näin vaelluksen muodossa saanut, minun mielestäni, sotien jälkeen oikeastaan ensimmäisen kerran virallisen ja julkisen tiedotusstatuksen puolustusorganisaatiossa.
Toki ennen internet-aikaa se ei olisi ollut käytännössä tässä muodossa mahdollistakaan. Ja sitä paitsi vanhemmassa ajassa Salpalinja olikin sotasalaisuus.
Edellä kerrotun näkyvyyden saaminen ei ollut ihan helppo juttu, niin kuin äkkiseltään luulisi. Siihen tarvittiin puolustusministeri Jyri Häkämiehen käsiohjausta.
Ministeri Häkämies oli näet viime kesänä Salpavaelluksen päätösjuhlassa mukana puhujana. Hän tietysti on perehtynyt Salpalinjaan maastossa aikaisemminkin ja on oivaltanut sen merkityksen sota-ajan sukupolvien ja veteraaniemme perintönä. Kun vaelluksen puolelta hänelle esitimme toiveemme paremmasta näkyvyydestä puolustuslaitoksen sivustoilla, hän innostui asiasta ja lupasi tehdä voitavansa.
Monen mutkan ja kahdeksan kuukauden jälkeen sekä sinnikkäiden apujoukkojen myötä homma, operaatio Salpavaellus 2011 –linkki, onnistui. Sinänsä ehkä joillekin pieneltä tuntuva asia palautti minulle ainakin hetkeksi luottamuksen poliitikon sanaan. Puolustusministerin puhe muuttui teoiksi.
Ja tämä Salpalinjan esille nosto ei maksanut yhteiskunnalle penninlatia. Salpalinjasta heijastunut vahva tahto riitti.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
torstai 24. helmikuuta 2011
torstai 17. helmikuuta 2011
The Salpa-line Fortification
Älkää pelästykö te kenties vain suomea ymmärtävät, teen pienen testin ja jatkan suomeksi seuraavalla kerralla.
I will make a little test and write one blog with my bad English. That is why that there are some English-readers and, I guess, they have to use some translation programs. I´m interested to see do I get any feedback. My Finnish readers, don´t be afraid. I`ll continue next time in Finnish. On the other hand, it is useful to read this subject also in English, although bad one, to improve yours.
Unfortunately we Finns prefere to dig more mistakes from others English than make better our own. Do as you like, I don´t care.
In the Second World War Finland had to fight twice against Soviet Union. The Winter War began in the end of 1939 and lasted three and a half months. The Continuation War began in the summer 1941 and the truce with Soviet Union was done in autumn 1944. After that Finland had to chase Germans out of Lapland. Finland kept its independence, although it cost lots of sacrifices.
During the Winter War truce and the end of the Continuation War a fortified position of defence was built to secure a new eastern frontier of Finland.
In the Winter War 1939-40 Finland lost part of its eastern territory. Therefore the new boundery had no permanent fortifications. The world situation was still critical. To secure the unsafe frontier the commander in chiech of the Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. It was called later Salpa-line.
The Salpa-line project is still the biggest building site in our country and also in whole Scandinavia. However, almost until nowadays it has been unknown, even for most of the Finns. One reason for that is that there were no battles in Salpa-line and it was kept top secret up to collapse of Soviet Union.
Actually we Finns can say proud in our heart, that while the Iron Wall fell in middle Europe, the part of it, the Salpa-line, stands straight and untouched symbolizing the great will of Finns to defend their country.
Mannerheim decided to fortify the eastern frontier just one week after of the ending of the Winter War. The most important area to fortify was the neck of land between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi, from Virolahti to Luumäki. The distance of that most dangerous part was about 50 - 60 kilometres. It was fortified extremely consistent.
From Luumäki Salpa-line goes to Lake Saimaa. From Saimaa the fortification line goes on up to Lake Pielinen in North Karelia. In this part the fortification relies on waterways, especially lakes.
From Pielinen forward north only the most important directions of road were fortified. The Salpa-line extends to the level of Kemijärvi-Salla in Lapland. The plans and some field fortifications were made up to the Polar Sea.
If I get reasonable feedback, I´ll write in English another blog where I briefly tell some results of the buildingwork.
I will make a little test and write one blog with my bad English. That is why that there are some English-readers and, I guess, they have to use some translation programs. I´m interested to see do I get any feedback. My Finnish readers, don´t be afraid. I`ll continue next time in Finnish. On the other hand, it is useful to read this subject also in English, although bad one, to improve yours.
Unfortunately we Finns prefere to dig more mistakes from others English than make better our own. Do as you like, I don´t care.
In the Second World War Finland had to fight twice against Soviet Union. The Winter War began in the end of 1939 and lasted three and a half months. The Continuation War began in the summer 1941 and the truce with Soviet Union was done in autumn 1944. After that Finland had to chase Germans out of Lapland. Finland kept its independence, although it cost lots of sacrifices.
During the Winter War truce and the end of the Continuation War a fortified position of defence was built to secure a new eastern frontier of Finland.
In the Winter War 1939-40 Finland lost part of its eastern territory. Therefore the new boundery had no permanent fortifications. The world situation was still critical. To secure the unsafe frontier the commander in chiech of the Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. It was called later Salpa-line.
The Salpa-line project is still the biggest building site in our country and also in whole Scandinavia. However, almost until nowadays it has been unknown, even for most of the Finns. One reason for that is that there were no battles in Salpa-line and it was kept top secret up to collapse of Soviet Union.
Actually we Finns can say proud in our heart, that while the Iron Wall fell in middle Europe, the part of it, the Salpa-line, stands straight and untouched symbolizing the great will of Finns to defend their country.
Mannerheim decided to fortify the eastern frontier just one week after of the ending of the Winter War. The most important area to fortify was the neck of land between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi, from Virolahti to Luumäki. The distance of that most dangerous part was about 50 - 60 kilometres. It was fortified extremely consistent.
From Luumäki Salpa-line goes to Lake Saimaa. From Saimaa the fortification line goes on up to Lake Pielinen in North Karelia. In this part the fortification relies on waterways, especially lakes.
From Pielinen forward north only the most important directions of road were fortified. The Salpa-line extends to the level of Kemijärvi-Salla in Lapland. The plans and some field fortifications were made up to the Polar Sea.
If I get reasonable feedback, I´ll write in English another blog where I briefly tell some results of the buildingwork.
torstai 10. helmikuuta 2011
Heräjärveltä Elkiänjärvelle
Kirjoittaja: Risto Häkämies, Lappeenranta
Heräjärveltä lähdettäessä kohti Elkiänjärveä ja Suo-Anttilan kylää on aivan järven rannassa panssariestekiviä. Reunimmaiset kivet ovat järvessä noin kymmenen metrin päässä rannasta. Kivet ovat kooltaan hyvin vaatimattomia, ja ne saattavat olla pystytetty jo syksyllä 1939 yh:n aikana.
Yleensä kun miettii kivien pystytyksen loogisuutta, tulee mieleen ajatus, että mitään ei jätetä sattuman tai hyvän tuurin varaan. Kun kivirivistöt on vedetty maastoon, niin aina on pelattu ”varman päälle”. Esimerkkinä tuo Heräjärven länsirannan estekivet. Kivirivi on lähes koko rannanmitalla paikoillaan.
Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie sijoittuu tässä kohdin aivan rantaviivalle. Tien toisella puolelle avautuu Niemihoikansuo. Tälle suolle, lähelle kovan maan rajaa on kaivettu passariestekaivanto, mikä on noin 300 metrin pituinen. Näitä kaivantoja löytyy myös tämän reitin myöhemmältä osalta.
Kaivanto on kaivettu suolle 5-6 metrin levyiseksi, ja se on tuettu reunoiltaan puutavaralla sortumisen estämiseksi. Eräs kaverini oli kaivanut uusia suo-ojia tällaisen kaivannon kylkeen. Kaivamisen yhteydessä nousi tätä tukipuutavaraa ylös. Hämmästys oli kaverilla suuri, ylös nousseet tukipuut olivat kuulemma kuin eilen veistetty. Väri oli aivan vaalea ja tietenkin täysin lahomaton.
Tuollainen panssariestekaivanto tekee panssarille täydellisen kulkuesteen ainakin kesäolosuhteissa.
Rannasta lähtevä estekivetys on ensimmäisen 100 metrin matkalla ns. vinoestekivetystä. Se tarkoittaa, että kivien alla olevaa maata on kaivettu 80-100 senttiä alaspäin, ja kivet on aseteltu panssarin tulosuuntaa ajatellen poispäin kaatuvaksi. Kivet on sen jälkeen aseteltu siten, että kiven yksi terävä kulma on aina panssarin tulosuuntaan. Tällä saavutettiin se etu, että panssarin yrittäessä ampua estekiviin aukkoa, ammukset kimpoavat helpommin kivestä sivuun. Maan kaivulla estekivien alta saatiin taas kivet paremmin kätkeytymään maastoon. Panssarin putki ei taivu miinuskulmaan sen yrittäessä ampua kiviin aukkoa. Myös estekivien luo pysähtymään joutunut panssari oli helppo maali panssaritorjunnalle.
Tältä paikalta löytyy myös mielenkiintoinen estekivien asettelu. Siinä on muutaman kymmenen metrin matkalla tuplakivet. Eli kaksi kiviriviä 30 metrin välein. Lienee suunnittelijalla ja kivien asettelijoilla tullut erimielisyyttä linjaratkaisuista.
Estekiviä seurattaessa tullaan alueen ensimmäiselle asekorsulle, jonka konekivääri ampuu pohjoiskoilliseen eli Heräjärvelle. Aivan sen tuntumassa on seuraava korsu, joka taas ampuu etelään, kohti Vääntäjänmäkeä. Molemmissa em. laitteissa ovat konekiväärit ja 20 miehen majoitteet.
Seuraavana kohteena reitillä onkin tulenjohtokorsu, jossa on myös 20 miehen majoitus. Korsu on hiukan ylempänä rinteessä, kuten tulenjohdon kuuluukin olla.
Kuljettaessa kohti Vääntäjänmäkeä sen kolmelta sivulta löytyvät asekorsut. Kaikki ovat konekiväärikorsuja, ja kaikissa on myös 20 miehen majoitustilat. Ampumasuunnat ovat yhdessä koilliseen, toisessa kohti Takasenvuorta kaakkoon, ja kolmannessa korsussa on kaksi konekivääriä, joista toinen ampuu koilliseen ja toinen etelään Elkiänjärvelle. Tämä kolmas korsu sijoittuu aivan Suo-Anttilasta Ylijärvelle kulkevan tien tuntumaan.
Elkiänjärveltä löytyy vielä kolme erillistä asekorsua kahdesta eri niemestä. Saviniemessä on konekivääri- ja 18 miehen majoituskorsu sekä konekivääripesäke, ampumasuunnat kaakkoon ja etelään. Martinniemessä on konekivääripesäke, jonka ampumasuunta on kaakkoon. Lähistöllä Nikamanmäessä, Rantasen talon tuntumassa on tulenjohtokorsu, jossa on 20 miehelle majoitustilat.
Tässä taas Teille arvoisat lukijat järvivälikköön sijoittuvien linnoitteiden tarinaa. Oman kertomuksen vaatii Suo-Anttilassa oleva Lusikkovuoren luola, josta sitten seuraavalla kerralla.
Heräjärveltä lähdettäessä kohti Elkiänjärveä ja Suo-Anttilan kylää on aivan järven rannassa panssariestekiviä. Reunimmaiset kivet ovat järvessä noin kymmenen metrin päässä rannasta. Kivet ovat kooltaan hyvin vaatimattomia, ja ne saattavat olla pystytetty jo syksyllä 1939 yh:n aikana.
Yleensä kun miettii kivien pystytyksen loogisuutta, tulee mieleen ajatus, että mitään ei jätetä sattuman tai hyvän tuurin varaan. Kun kivirivistöt on vedetty maastoon, niin aina on pelattu ”varman päälle”. Esimerkkinä tuo Heräjärven länsirannan estekivet. Kivirivi on lähes koko rannanmitalla paikoillaan.
Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie sijoittuu tässä kohdin aivan rantaviivalle. Tien toisella puolelle avautuu Niemihoikansuo. Tälle suolle, lähelle kovan maan rajaa on kaivettu passariestekaivanto, mikä on noin 300 metrin pituinen. Näitä kaivantoja löytyy myös tämän reitin myöhemmältä osalta.
Kaivanto on kaivettu suolle 5-6 metrin levyiseksi, ja se on tuettu reunoiltaan puutavaralla sortumisen estämiseksi. Eräs kaverini oli kaivanut uusia suo-ojia tällaisen kaivannon kylkeen. Kaivamisen yhteydessä nousi tätä tukipuutavaraa ylös. Hämmästys oli kaverilla suuri, ylös nousseet tukipuut olivat kuulemma kuin eilen veistetty. Väri oli aivan vaalea ja tietenkin täysin lahomaton.
Tuollainen panssariestekaivanto tekee panssarille täydellisen kulkuesteen ainakin kesäolosuhteissa.
Rannasta lähtevä estekivetys on ensimmäisen 100 metrin matkalla ns. vinoestekivetystä. Se tarkoittaa, että kivien alla olevaa maata on kaivettu 80-100 senttiä alaspäin, ja kivet on aseteltu panssarin tulosuuntaa ajatellen poispäin kaatuvaksi. Kivet on sen jälkeen aseteltu siten, että kiven yksi terävä kulma on aina panssarin tulosuuntaan. Tällä saavutettiin se etu, että panssarin yrittäessä ampua estekiviin aukkoa, ammukset kimpoavat helpommin kivestä sivuun. Maan kaivulla estekivien alta saatiin taas kivet paremmin kätkeytymään maastoon. Panssarin putki ei taivu miinuskulmaan sen yrittäessä ampua kiviin aukkoa. Myös estekivien luo pysähtymään joutunut panssari oli helppo maali panssaritorjunnalle.
Tältä paikalta löytyy myös mielenkiintoinen estekivien asettelu. Siinä on muutaman kymmenen metrin matkalla tuplakivet. Eli kaksi kiviriviä 30 metrin välein. Lienee suunnittelijalla ja kivien asettelijoilla tullut erimielisyyttä linjaratkaisuista.
Estekiviä seurattaessa tullaan alueen ensimmäiselle asekorsulle, jonka konekivääri ampuu pohjoiskoilliseen eli Heräjärvelle. Aivan sen tuntumassa on seuraava korsu, joka taas ampuu etelään, kohti Vääntäjänmäkeä. Molemmissa em. laitteissa ovat konekiväärit ja 20 miehen majoitteet.
Seuraavana kohteena reitillä onkin tulenjohtokorsu, jossa on myös 20 miehen majoitus. Korsu on hiukan ylempänä rinteessä, kuten tulenjohdon kuuluukin olla.
Kuljettaessa kohti Vääntäjänmäkeä sen kolmelta sivulta löytyvät asekorsut. Kaikki ovat konekiväärikorsuja, ja kaikissa on myös 20 miehen majoitustilat. Ampumasuunnat ovat yhdessä koilliseen, toisessa kohti Takasenvuorta kaakkoon, ja kolmannessa korsussa on kaksi konekivääriä, joista toinen ampuu koilliseen ja toinen etelään Elkiänjärvelle. Tämä kolmas korsu sijoittuu aivan Suo-Anttilasta Ylijärvelle kulkevan tien tuntumaan.
Elkiänjärveltä löytyy vielä kolme erillistä asekorsua kahdesta eri niemestä. Saviniemessä on konekivääri- ja 18 miehen majoituskorsu sekä konekivääripesäke, ampumasuunnat kaakkoon ja etelään. Martinniemessä on konekivääripesäke, jonka ampumasuunta on kaakkoon. Lähistöllä Nikamanmäessä, Rantasen talon tuntumassa on tulenjohtokorsu, jossa on 20 miehelle majoitustilat.
Tässä taas Teille arvoisat lukijat järvivälikköön sijoittuvien linnoitteiden tarinaa. Oman kertomuksen vaatii Suo-Anttilassa oleva Lusikkovuoren luola, josta sitten seuraavalla kerralla.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Orkolasta eteenpäin
Kirjoittaja: Risto Häkämies, Lappeenranta
Luumäen Orkolasta lähdettäessä kulkemaan eteenpäin Heräjärven (kyse on Heräjärvestä, vaikka kartoissa lukee Herajärvi)rantatietä on rannan ja tien väli rakennettu kesämökkejä vieriviereen. Tämä kannattaa huomioida ja liikkua mahdollisimman huomaamattomasti.
Tietä kuljettaessa eteenpäin sen oikealla puolella on jo jonkin verran heinittynyt hakkuuaukko, joka nousee tiestä ylöspäin. Aukon yläreunassa on isohkon kiven juureen kaivettu panssarivaunun torni. Se lienee talvisodan aikaisen BT-5 -tyypin neuvostopanssarin torni, joita Salpalinjassa käytettiin pikakiväärin ampumapesäkkeinä.
Kuljettaessa tästä eteenpäin noin 300 metriä on tien vasemmalla puolella, lähes tiessä kiinni erittäin vaikuttava kalliolouhos. Siihen on ollut tarkoitus rakentaa luultavammin kahteen suuntaan ampuva kk-korsu. Toinen ampumasuunta olisi ollut koilliseen, kohti Orkolan kylää, toinen etelää kohti.
Louhoksesta saa erinomaisen kuvan, kuinka paljon työtä vaaditaan silloin, kun laitteita sijoitellaan kallioiseen maastoon. Louhokselta eteenpäin kuljettaessa tien vasemmalla puolella on panssariestekiviä lähes koko järvenrantatien loppuun saakka.
Edellä mainitun louhoksen jälkeen 500 - 600 metriä tien oikealla puolella, 70 metriä tiestä on iso panssariestekivilouhos. Siihen on jäänyt kymmenittäin valmiita panssariestekiviä, joita ei ole ehditty kuljettaa paikoilleen.
Paikka on hiukan vaarallinen liikkua, olit sitten louhittujen kivien päällä, tai pystysuoran kallioseinän yläpuolella. Sieltä on viiden metrin pudotus alas, jossa sinua odottavat terävät louhelohkareet. Se on kuitenkin näkemisen arvoinen paikka.
Matkamme jatkuu kohti Heräjärven eteläistä lahdenpoukamaa, jossa taas oikealle katsottaessa on tiestä nousevia hiekkaisia rinteitä, joita sammal on peittänyt. Tässä paikassa on ollut betoniasema, jossa lähialueen korsujen betoni on sekoitettu. Vesi ja hiekka on ollut paikalla, ja voisin otaksua, että lähialueen 11 korsua on saanut rakennusbetoninsa nimenomaan tästä paikasta.
Lähellä kulkevan tien yksi mäki on saanut nimensä Salpalinjan rakentamisen yhteydessä. Se on Betonimäki. Kuljetettaessa betonia työmaalle on mäkeen aina tippunut hiukan betonia, ja sen kovettuessa siihen mäki on saanut kestävän pinnan.
Betoniaseman jälkeen oikealla männikön suojassa on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Sen etuseinämään on kokeiltu suorasuuntausammuntaa jollakin, luultavammin pst-tykillä. Hiukan on saatu ammunnassa betoniraudoitusta näkymään, mutta sisällä olisi ollut turvallista.
Tässä vaiheessa vastaan tuleekin Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie, jonka toiselle puolelle siirryttäessä löytyy majoituskorsu 20-miehelle. Tässä laitteessa on huomioitavaa sen oviaukolle menevän suojan leveys. Kyse on tällaisissa tapauksissa pst-tykin suojasta. Yleensä läheltä löytyy myös pst-tykin asema.
Luumäen Orkolasta lähdettäessä kulkemaan eteenpäin Heräjärven (kyse on Heräjärvestä, vaikka kartoissa lukee Herajärvi)rantatietä on rannan ja tien väli rakennettu kesämökkejä vieriviereen. Tämä kannattaa huomioida ja liikkua mahdollisimman huomaamattomasti.
Tietä kuljettaessa eteenpäin sen oikealla puolella on jo jonkin verran heinittynyt hakkuuaukko, joka nousee tiestä ylöspäin. Aukon yläreunassa on isohkon kiven juureen kaivettu panssarivaunun torni. Se lienee talvisodan aikaisen BT-5 -tyypin neuvostopanssarin torni, joita Salpalinjassa käytettiin pikakiväärin ampumapesäkkeinä.
Kuljettaessa tästä eteenpäin noin 300 metriä on tien vasemmalla puolella, lähes tiessä kiinni erittäin vaikuttava kalliolouhos. Siihen on ollut tarkoitus rakentaa luultavammin kahteen suuntaan ampuva kk-korsu. Toinen ampumasuunta olisi ollut koilliseen, kohti Orkolan kylää, toinen etelää kohti.
Louhoksesta saa erinomaisen kuvan, kuinka paljon työtä vaaditaan silloin, kun laitteita sijoitellaan kallioiseen maastoon. Louhokselta eteenpäin kuljettaessa tien vasemmalla puolella on panssariestekiviä lähes koko järvenrantatien loppuun saakka.
Edellä mainitun louhoksen jälkeen 500 - 600 metriä tien oikealla puolella, 70 metriä tiestä on iso panssariestekivilouhos. Siihen on jäänyt kymmenittäin valmiita panssariestekiviä, joita ei ole ehditty kuljettaa paikoilleen.
Paikka on hiukan vaarallinen liikkua, olit sitten louhittujen kivien päällä, tai pystysuoran kallioseinän yläpuolella. Sieltä on viiden metrin pudotus alas, jossa sinua odottavat terävät louhelohkareet. Se on kuitenkin näkemisen arvoinen paikka.
Matkamme jatkuu kohti Heräjärven eteläistä lahdenpoukamaa, jossa taas oikealle katsottaessa on tiestä nousevia hiekkaisia rinteitä, joita sammal on peittänyt. Tässä paikassa on ollut betoniasema, jossa lähialueen korsujen betoni on sekoitettu. Vesi ja hiekka on ollut paikalla, ja voisin otaksua, että lähialueen 11 korsua on saanut rakennusbetoninsa nimenomaan tästä paikasta.
Lähellä kulkevan tien yksi mäki on saanut nimensä Salpalinjan rakentamisen yhteydessä. Se on Betonimäki. Kuljetettaessa betonia työmaalle on mäkeen aina tippunut hiukan betonia, ja sen kovettuessa siihen mäki on saanut kestävän pinnan.
Betoniaseman jälkeen oikealla männikön suojassa on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Sen etuseinämään on kokeiltu suorasuuntausammuntaa jollakin, luultavammin pst-tykillä. Hiukan on saatu ammunnassa betoniraudoitusta näkymään, mutta sisällä olisi ollut turvallista.
Tässä vaiheessa vastaan tuleekin Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie, jonka toiselle puolelle siirryttäessä löytyy majoituskorsu 20-miehelle. Tässä laitteessa on huomioitavaa sen oviaukolle menevän suojan leveys. Kyse on tällaisissa tapauksissa pst-tykin suojasta. Yleensä läheltä löytyy myös pst-tykin asema.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)