Salpalinja-päätös hetkessä vai osa historian jatkumoa

Salpalinjan rakentamispäätös syntyi nopeasti yhdeksän päivää talvisodan jälkeen 22.3.1940. Päätöksen teki ylipäällikkö, silloinen sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Siihen saakka kansakunnan suurin yksittäinen rakennushanke oli ulospäin näyttäen yhden miehen päätös.

Nyky-yhteiskunnassa ilman ympäristövaikutusten arviointeja ja suunnitelmien kymmeniä lausuntokierroksia vastaava ei olisi mahdollista. Sotatila tietenkin oikoo byrokratiaa nykyisinkin.

Edellisestä selvästä faktasta huolimatta voi olla paikallaan hieman pohtia, miksi Suomen itärajan linnoittamispäätös näyttää syntyneen helposti ja nopeasti.

Ehkä on lähdettävä hakemaan Salpalinjan siemeniä kaukaa Suomen tai oikeammin Ruotsi-Suomen varhemmasta historiasta. Viipurinlinna perustettiin vuonna 1293 tuhotun karjalaista kauppapaikkaa suojanneen linnoituksen paikalle, ensimmäiset rakenteet ajoittuvat 1100-1200-luvuille. Savonlinnassa sijaitseva Olavinlinna valmistui 1400-luvun lopulla. Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen alettiin rakentamaan linnoituksia Lappeenrantaan ja Haminaan.

Venäläisen kenraali Aleksander Suvorovin 1790-luvulla rakentama Kaakkois-Suomen linnoitusketju ja ensimmäisen maailmansodan aikainen  (1914-17) venäläisten rakentama ja rakennuttama laaja linnoitushanke Suomessa useine linjoineen puolustivat Venäjää lännen uhkalta. Viime mainittu oli tehty erityisesti Saksan hyökkäyksen pelossa. Linnoitukset kehittyivät aina kulloisia ajan tarpeita vastaavaksi.

Tuota linnoitushistoriaa vasten ei ole kaukaa haettu, että 1917 itsenäistynyt Suomi alkoi vapaussodan jälkeen turvaamaan puolustusta erityisesti Karjalan kannaksen suunnassa linnoittamalla. Sitä kauttahan on kautta aikain marssittu vuoroin itään ja länteen. Talvisodan aikana Mannerheim-linjan nimen saanutta linnoitusta rakennettiin useassa vaiheessa 1920-30 –luvuilla.

Mutta asian ytimeen. Salpalinjan syntyjä syviä voidaan mennä hakemaan vaikkapa syyskuusta 1939, kun everstiluutnantti Valo Nihtilä suunnitteli linnoitteita kaakkoiseen Suomeen. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja Neuvostoliitto kohta perässä. Nihtilä esitti muun muassa Kymijoen ja Väliväylän linnoittamista. Se olisi kyllä vaatinut selitystä kansalle, kun raja oli  sentään Rajajoella saakka kannaksen suunnassa, siis hirvittävän kaukana, eikä NL:n ja Suomen välisestä sodasta ollut “tietoakaan”. No jo joulukuussa 1939 tulivat päätökset linnoittamistöiden aloittamisesta Kymijoella, kuten myös Luumäen linjalla.

Talvisota ja taistelukokemukset Mannerheim-linjassa loivat ylipäällikölle uskon, että linnoittaminen on pienen maan ja pienen armeijan välttämättömyys ylivoimaista vihollista vastaan. Helmikuulle 1940 tultaessa Puna-armeija jauhoi Mannerheim-linjaa tykistöllään, jolla ammuksia riitti ja vastaavasti Suomen tykistö ei ammuspulassa pystynyt vastatulitoiminnalla vihollistykistön toimintaa juurikaan vaikeuttamaan.

10.2.1940 ylipäällikkö, hänen lähimmät upseerinsa sekä pääministeri Risto Ryti ja ulkoministeri Väinö Tanner pitivät palaveria talvisodan tilanteesta ja siitä ulospääsystä Otavan opistolla.  Tästä kerrotaan filosofian tohtori Vesa Määtän kirjassa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015.

Tanner esitti tilaisuudessa ohjelman, jonka Ryti oli mitä ilmeisemmin hyväksynyt. Sen ensisijainen tavoite oli pyrkiä rauhaan, oli muitakin kohtia, mutta tuo oli tärkein.

Puolustusneuvosto kokoontui samana päivänä ja asettui Tannerin ohjelman kanssa samoille linjoille.  Edellä mainittua kokousta selostaessaan Vesa Määttä toteaa Tannerin olleen ilahtunut, kun sotilasjohto  kannatti rauhaa uhrauksienkin hinnalla.

“Puolustusneuvosto esitti myös toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta. Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.”

Tämän jälkeen juna kulki omalla voimallaan ja päädyttiin Moskovan rauhaan. Suomen armeijan tuli vetäytyä nopeasti kauas taakse taistelulinjoista piirretyn uuden rajan taakse.

Mannerheim ja varmaan myös valtiojohto tajusivat, että länsivaltojen peliin puuttumisen pelossa Stalin taipui rauhaan vain väliaikaisesti, koska sodan tavoitteet jäivät Neuvostoliitolta  saavuttamatta.

Uusi hyökkäys voisi alkaa hyvinkin pian. Sitä varten piti valmistautua ja siksi 22.3.1940 Inkilän kartanossa Juvalla syntyi Marskin päätös Klamila-Luumäki –linjan linnoittamisesta, joka sunnittelun kuluessa jalostui koko itärajan linnoittamiseksi. Päätöksen tekoa melko varmasti edisti reilu kuukausi aiemmin käyty edellä kerrottu keskustelu ja puolustusneuvoston vihreä valo linnoittamiselle. Ja siitä se homma sitten lähti niin, että toukokuun puolivälissä kahdessa kuukaudessa tehty itärajan linnoitussuunnitelma tuli valtioneuvoston hyväksymäksi.

Linnoittamispäätöksellä oli osuvia seurauksia. Se tarjosi kohteen evakkojen työllistämiseen. Linnoittaminen jatkoi talvisodassa esiin tullutta kansakunnan yhtenäisyyttä. Se näkyi koko välirauhan ajan; Suomelle välirauha oli intensiivistä puolustusvalmistelua, ei pelkästään linnoittamista. Talvisota oli osoittanut konkreettisesti, mikä meitä idästä uhkaa.

Stalinin taipuminen rauhaan tilanteessa, jossa läpimurto Kannaksella oli vain päivistä kiinni, antoi Suomelle tuiki tärkeän valmistautumisajan mahdolliseen uuteen Neuvostoliiton hyökkäykseen ja näytön paikan, että meitä ei helpolla oteta. Revanssiin tarjoutuikin tilaisuus Saksan rinnalla. Vaihtoehtoja ei paljon ollut. Neuvostoliitto halusi miehittää Suomen, Saksalla sellaista tavoitetta ei ollut. Oli valittava.

Niin, olisi sotahistorian asiantuntijoilta kiva kuulla kommentteja siitä, oliko Salpalinjan rakentaminen spontaania tilanteen mukaista linnoittamista vai oliko se johdonmukaista seurausta vanhan vuosisataisen linnoittamiskulttuurin jatkeena; menettely oli olemassa, piti päättää vain tekemisen hetki? Mikä on se yksiselitteinen päivä, jolloin Salpalinjan rakentamisesta tehtiin päätös? Onko se 22.3.1940?

TERHO AHONEN