Liikkuminen Salpalinjassa aina omalla vastuulla

Valtionvarainministeriön piikkiin Salpalinjaa nykyisin hallinnoiva ja hoitava Senaattikiinteistöt on aktivoitunut kuluvana kesänä. Se on rajoitellut liikkumista Salpalinjan linnoitteissa myös kaakonkulmalla lähinnä sulkemalla laudoin sisäänpääsyjä ja varoitellut vaaroista tauluin muistuttamalla, että liikkuminen kohteissa on kulkijan omalla vastuulla. Tarkoitus on hyvä. Sillä yritetään vähentää vahinkoja ja rakenteiden omistajan mahdollisia korvausvelvoitteita. Vara on viisautta eikä vahingon enne!

Kesti siis 75 vuotta, että Salpalinja tässä mielessä tunnustetaan ja paljastetaan varoitustauluin vaaran paikaksi. Pitää muistaa, että sehän rakennettiin nimenomaan vaaran paikaksi viholliselle ja turvaksi omille ilman, että siitä tarvitsee plakaatein tulijalle ja käyttäjälle kertoa. Salpalinja oli salainen, se oli sotasalaisuus.

Meille Salpalinjassa liikkujille on ollut itsestään selvyys, että linnoituksessa liikutaan omalla vastuulla.

Senaattikiinteistöjen logiikalla jokamiehen oikeudella kenen tahansa mailla liikkuessa tapahtunut vahinko, risun puhkaisema silmä, ampiaisen pisto, kompastuminen kantoon tai juureen ja jalan nyrjähdys, liukastuminen avokalliolla ja pään lyöminen kiveen tai tipahtaminen jyrkänteeltä ja niskojen taittaminen, olisi kyseisen maanomistajan aiheuttama vahinko. Sen korvausvelvollisuus olisi maanomistajalla! Ei, eihän se noin voi olla!

Olen kuluvanakin viikonloppuna haltioituneena seurannut facebookista Salpavaeltajat-ryhmässä raportoituja harrastajien tutkimus- ja paikalliskulttuurin tallentamismatkoja Salpalinjan linnoitteisiin niin valmiiksi rakennetuissa kohteissa kuin keskeneräisissä linnoitteissa. Ei voi kuin ihmetellä sitä voimaa ja halua kunnioittaa ja tuoda esiin viime sotien aikaisten sukupolvien tekemää työtä, jota näiden harrastajien pyyteetön tekeminen juuri osoittaa.

Kuka hullu koluaisi kivikkoisia ryteikköjä ja jopa liki kymmenen metriä syvissä kaivannoissa ilman vahvaa uskoa, että nykysukupolvien on hyvä tietää, mitä vaaran vuosina tehtiin. Tai kuka hullu tuo satojen kilometrien takaa tienvarteen vaijeritaljan kääntääkseen kolmen tonnin estekiveä ja varmistaakseen, että ko. kivi on viime talvena löydetyn valokuvan osoittamasta tiesulusta. Ei kukaan, ei kukaan tietämättä ja tiedostamatta, että hän tekee sen omalla vastuulla ja kenties itse hankkimalla vapaa-ajan vakuutusturvallaan.

En tuomitse Senaatin asettamia varoitustauluja paikoissa, jossa ihmiset ovat pitkälti edellä kerrotun kaltaisen harrastustoiminnan innostamina alkaneet liikkua. Sen sijaan korsujen sisäänmenojen sulkeminen vie ja poistaa mennessään yhden Salpalinjaan tutustumisen olennaisen elementin, jännityksen, elämyksen, mitähän siellä pimeässä on.

Kaduilla ihmisiä liukastuu ja kaatuu talvella kaikista varoituksista huolimatta aina ja paljon joka vuosi. Salpalinjaa tutkineiden harrastajien en ole kuullut aiheuttaneen itselleen ainakaan vakavia vahinkoja; pienet naarmut tai isot mustelmat on otettu opiksi ja ojennukseksi seuraavaan kertaan. Tarkoitan, että Salpalinjan linnoitteita tutkivat harrastajat osaavat varoa ja varautua. Jos korsun kattolankutus on lahonneena putoamassa niskaan tai korsussa on vettä yli saappaan varren, niin en minä ainakaan sisälle mene!

Ja taas Salpalinjasta innostuneiden ensikertalaisten en usko ensimmäisenä pyrkivän ilman taskulamppua syvimpien korpien pimeimpiin onkaloihin. He aloittavat absoluuttisen turvallisista (onko niitä?) museokohteista, tai osallistuvat opastettuihin retkiin, vaikkapa Salpavaellukselle. Jos joku tahallaan haluaa itseään vahingoittaa Salpalinjassa, siihen löytyy aina paikka ja mahdollisuus.

Salpalinja on suomalaisten verovaroin omaksi turvaakseen rakentama puolustuslinnoitus. Se heijastaa vielä satoja, satoja vuosia suomalaisten viime sotien aikaista maanpuolustustahtoa. Tuon monumentin dokumentointi, taltiointi ja tiedon siirtäminen tuleville sukupolville on vielä pahasti kesken. Paljon on tehty, mutta paljon on tekemättä. Ja sitä tekemätöntä työtä harrastajat osaltaan vapaa-ajallaan ja omin kustannuksin täyttävät. Sen vuoksi heillekin olisi suotava siihen mahdollisuus. Uskon, että Senaattikiinteistöt ottaa tämänkin puolen huomioon tavalla tai toisella.

Positiivista Senaatin aktiivisuudessa on se niin kuin tässä kirjoituksessani jo vähän viittasinkin, että myös Salpalinjan omistaja, valtio, Senaatin kautta tunnustaa Salpalinjan kiinnostavuuden ja vetovoiman!

Vaikka Salpalinja ei enää nykypäivän sodankäyntiin sellaisenaan sovellukaan, on sen merkitys suomalaisille aatteellisena aseena mitä merkittävin! Siksi sitä kannattaa ja pitää esitellä yhä uusille sukupolville!

Pyydän kommentoimaan aihetta puolesta ja vastaan! Klikkaa tässä alla kommentteja –linkkiä.

Salpalinjalla Raatteen tiellä

Olen omissa opastuksissani kertonut Salpalinjan rakentamissuunnitelman yhtenä pääkohtana olleen tiensuuntien sulkeminen kenttälinnoitetuilla tukikohdilla Pielisen ja Petsamon välillä. Tutkimatta asiaa sen tarkemmin olen puhunut, että yksi tällainen itä-länsisuuntainen hyökkäysura on ollut ilman muuta Raatteen tie. Sehän oli nimenomaan tullut talvisodassa koko maailman tietoisuuteen puna-armeijan reittinä kohti Oulua. Kuten tunnettua, huonosti, erittäin huonostihan Raatteentiellä maahantunkeutujalle kävi. Kiitos siitä Hjalmar Siilasvuon johtamille suomalaisille talvisodan sankareille.

Raatteen tien kirjoittamisessa käytetään näemmä yleisesti kahta tapaa, yhteen (Raatteentie) ja erikseen (Raatteen tie) –tapaa. Niin tässäkin blogissa. Jos joku lukijoista tietää, kumpi on oikein ja miksi, niin kommentoikaa; tiennimenä yhteenkirjoittamisen ymmärrän, mutta miten se eroaa Raatteen tiestä?

Kävin Raatteen tiellä kuluvalla viikolla ensimmäistä kertaa! Tarkoitukseni oli vihdoin paikan päällä hahmottaa ne maisemat, joissa yksi talvisodan ihmeistä tehtiin. Lyhyesti sanottuna on vaikea käsittää, miten syvälle, Suomussalmen kirkolle saakka, ryssä pääsi, kunnes tuli lyödyksi takaisin ja sen Suomussalmen divisioonista toinen tuli tuhotuksi Raatteentiellä. Taistelun alun voimasuhteella, yksi suomalainen sataa ryssää vastaan, ja noilla pitkillä korpietäisyyksillä taistelujen tulos on ihmeiden ihme! Niin vain jäi voittoparaati Oulussa torvisoittokunnalta soittamatta ja punadivisioonalta vankkurillinen ehkäisyvälineitä käyttämättä. Tarpeet niihinkin löytyivät Raatteen tien valtavan sotasaaliin joukosta! Ryssä-sanan käytön täsäs sallin itselleni aikalaiskielenä.

Raatteen tien Salpalinjaan luettava tiensulkeva tukikohta on Purasjoen länsirannalla, maastossa erinomaisella paikalla, yhdeksän kilometrin päässä rajasta, silloin ja nyt. Paikka on helppo löytää, koska se on vuosina 1993-94 entisöity ja sijaitsee tietenkin tien varressa.

Suomussalmen Harjoituskeskuksen reserviläiset ja työvelvolliset linnoittivat paikalle lokakuussa 1939 komppanian puolustusasemat. Kysymyksessä on siis itse asiassa puolustuskeskus; armeijan jalkaväkiterminologiassa tukikohta on joukkueen puolustusasema.

En saanut varmaa kuvaa, käytiinkö kyseisessä puolustusasemassa varsinaista viivytystaistelua heti sodan alussa, vai jouduttiinko siitä uhkaavan tilanteen takia vetäytymään taistelutta. Joka tapauksessa Raatteen tien mottitaisteluissa Purasjoen sillan suomalaiset räjäyttivät (6.1.1940) ja sen myötähän puheena oleva asema oli suomalaisten hallussa talvisodan loppuun saakka.

Purasjoen puolustusaseman linnoittamista jatkettiin heti talvisodan jälkeen aina jatkosodan alkuun asti. Tätä jaksoa voidaan Purasjoella aivan perustellusti sanoa myös Salpalinjan rakentamiseksi.

Raatteen tiellä Purasjoen puolustusasemassa tulee ilmi laajemminkin se tosiasia, että talvisotaa ennen ja sen aikana tehdyt kenttälinnoitustyöt ja Salpalinjaan luettavat välirauhan aikaiset kenttälinnoitteet menevät monin paikoin itärajan tuntumassa päällekkäin. Ja juuri niin kuin Purasjoella, kerran puolustustarkoitukseen hyväksi arvioitu maastonkohta on sitä tietenkin toisen kerran.

Minun huono muistini ei pysty varmentamaan, missä mahdollisesti muissa talvisodan ja Salpalinjan ”yhteisissä” puolustusasemissa on taisteltu ja kuinka asianlaita on 1944 Ilomantsin taistelujen osalta? Haen tässä poikkeusta Salpalinjasta käytettyyn sanontaan, että siinä ei koskaan taisteltu!

Joka tapauksessa Raatteen tiellä käynti ja siihen perehtyminen, kiitos Raatteen portin talvisotamuseon muistomerkkeineen kaikkineen, on vavahduttava ja realistinen kokemus.

Hämmentävä käynti Joensuun bunkkerimuseolla

En malta olla tuomatta tämän blogin loppuun huomioita piipahduksestani Salpalinjaa esittelevässä Bunkkerimuseossa Joensuun Marjalassa. Myös ensimmäinen kerta siellä oli avartava ja mielenkiintoinen ja toi minullekin uutta. Mutta muutama yksityiskohta arvellutti.

Lyöttäydyin turistina oppaan matkaan ja kuuntelin puolisen tuntia toisella korvalla hänen selostustaan Salpalinjasta. Olen hieman hämmentynyt, että linnoitusteknikko Arvo Tolmusen asiantuntemuksella vuonna 1995 perustetun matkailukohteen opastus ja ennen kaikkea asiasisältö on muuttunut suuripiirteiseksi ja jopa epätarkaksi. Vika ei ole nuoren oppaan, vaan hänen perehdyttäjänsä. En nyt takerru bunkkeri- versus teräsbetonikorsu-sanastoon lainkaan.

Otan esimerkeiksi tässä vain kolme betoniin liittyvää asiakohtaa. Ensinnäkin oppaan mukaan yhdessä maavaraisessa teräsbetonikorsussa on betonia yhtä paljon kuin Finlandia-talossa? Toiseksi, korsun betoni kuivaa yhä, sen katosta tippuu edelleen kuivumisvettä pisaroina? Ja kolmantena, heti kohta valun jälkeen korsut oli värjätty kalkkimaalilla ulkoakin valkoiseksi? Kuuloni on huono, mutta en usko, että kaikki edellä menee sen piikkiin.

Salpalinjaa esittelevillä museoilla on mitä ilmeisemmin ajan myötä vaara, että edellisiltä oppailta ”perimätietona” siirtyvä asiaosaaminen uusille oppaille tulee ymmärretyksi väärin tai se alkaa kertautua pois alkuperäisestä tiedosta. Huumorin varjolla kenties esitetystä heitosta saattaa tulla fakta jne. En arvostele tässä asiassa yksin Marjalan bunkkerimuseota, kuulin kuluvana kesän puppua puhuttavan myös Miehikkälän Salpalinja-museolla, tosin sattumaotanta oli vain kahden minuutin pituinen, mutta siihenkin mahtui parikolme kyseenalaista ajatusta.

Opastus saa olla ja tuleekin olla persoonallinen ja värikäskin, jopa sopivasti humoristinen. Pitää vain muistaa, että asiakas saa aina tietää, milloin kerronta perustuu vankkaan historiatietoon ja milloin kenties väritettyyn kansan suussa elävään hölynpölyyn. Kuulijoina on kaikenlaisia sotahistoriasta kiinnostuneita. Osalla on perustiedot, jolla suodattaa ja seuloa museo-oppaan kerronnasta oleellinen. Suurin osa kävijöistä joutuu ottamaan vastaan kaiken totena. Virheitä sattuu kaikille, mutta niistä ei pidä tehdä totuutta, eikä tarkoituksella tehdäkään. Virheen voi korjata ja muuttaa, totuutta ei voi.

Salpalinjan oppaat r.y.

Salpalinja-aktiivisuus Lappeenrannassa on ollut viime vuosina hattua nostattavaa.

Ensin pantiin pystyyn puolen vuoden mittainen Salpalinjan mahdollisuudet – esiselvityshanke vuoden 2011 alusta. Heti sen perään projektityö jatkui Salpalinja Lappeenrannassa –hankkeena vuoden 2012 loppuun saakka. Lapsille suunnatut Salpalinja-aineistot valmistuivat toukokuussa 2012.

Huhtikuussa 2013 alkoi puolentoista vuoden mittainen Salpapolku - vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti –hanke. Osana sitä oli erittäin hyvän suosion saanut Salpalinjan opaskoulutus, josta todistukset jaettiin viime vuoden lopulla. Ja kaikkeen edellä kerrottuun mahtuu Rutolan kylätoimikunnan ja Rutolan VPK:n toimeliaisuus kylää halkovan Salpalinjan esiin nostamiseksi.

Ja niin kuin yleensä käy ja olettaa saattaa, alkuinnostuksen, varsinkin määräaikaisten projektien jälkeen vauhti tahtomattaan hyytyy ja homma lopahtaa vähin äänin. Vaan näin ei näytä käyvän Lappeenrannassa, varsinkaan Rutolassa – ei todellakaan. Toiminnan miehet ja naiset ovat edellä mainitun opaskurssin jatkeena, kylläkin vähin äänin, perustaneet ja rekisteröineet Salpalinjan oppaat r.y –nimisen rekisteröidyn yhdistyksen. Se on lajissaan Salpalinjan ensimmäinen. Salpalinja näyttää tätäkin kautta kestävää, vastustamatonta voimaansa.

Minä onnittelen!

Ja se mitä mieltä olen yhdistyksestä, käy esiin jäljempänä.

Elämä kaipaa jännitystä. Nyt sitä on minullakin mahdollisuus saada. Aion nimittäin tässä ja nyt julkisesti anoa yhdistyksen jäsenyyttä. Sitä ennen laitan tähän yhdistyksen tiedotteen, että tiedän mihin olen pyrkimässä. Suosittelen jokaisen hakemaan jäsenyyttä, jolla suinkin on jäsenedellytyksiä ja asiaan kiinnostusta.

  

En nyt lähde sihteeriltä tilaamaan jäsenlomaketta vaan teen vapaamuotoisen anomuksen Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz´n tapaan hänen hakiessaan sodan jälkeen puolustusvoimien palvelukseen.

***

Salpalinjan oppaat r.y:lle

Anon yhdistyksenne jäsenyyttä. Kaikki merkit on!

Terho Ahonen

Miehikkälä

***

JK. Yhdistys reagoi heti ja jäsenhakemukseni menee käsittelyyn elokuun alkupuolella, mutta jouduin lähettämään kirjepostitse myös jäsenanomuslomakkeen allekirjoituksella. Se on helppo täyttää ja varmasti tarpeellinen yhdistyksen arkistointia varten. Lomakkeen saa elina.lyijynen@gmail.com