Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Palautteen kautta eteenpäin

Viikko on kulunut sulatellessa 20. Salpavaelluksen tapahtumia. Päällisin puolin jäi oikein hyvä maku suuhun. Joitakin asioita olisi tietysti pitänyt tehdä hieman toisin ja jatkossa varmaan tehdäänkin. Palautetta vaeltajilta, maanpuolustusjuhlan yleisöltä ja kanssajärjestäjiltä kootaan yhteen. Sitä voi pikku yksityiskohtia myöten surutta lähettää sähköpostiini terho.ahonen@haminetti.net. Myös tämän blogin kommenttiosio on käytettävissä.

Salpavaellus-idean ydin on, että sen avulla ja mahdollisimman asiantuntevasti esitellään mukavassa seurassa Salpalinjaa, suomalaisen maanpuolustustahdon monumenttia. Salpalinja on nähtävyys, kun siihen liitetään opastus. Yhdessä ne ovat siis samalla paitsi matkailukohde myös aatteellisen maanpuolustustyön väline, viestikapula. Salpa-asema viestittää olemassa olollaan maanpuolustustyön ytimen; on varauduttava pahimpaa, vaikka kukaan ei toivo pahimman tapahtuvan.

Viime sotien aikaan tuo pahin oli konreettista maan miehittämisen ja yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaisen muuttamisen uhkaa. Tehty työ osaltaan sen torjui. Tänä päivänä uhkat ovat kenties toisenlaisia. Niihinkin pitää varautua. Maanpuolustus on maan ja sen kansalaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustamista.

Suomi on saanut elää rauhan aikaa noin 70 vuotta. Joku voi ajatella, että perinteisiä sotia ei enää tule. Uskoo ken tahtoo. Suomalaiset poliitikot torjuivat vielä 1938 varustelumäärärahojen lisäämisen perustelulla, että eihän nykyaikana, siis vuonna 1938, enää tule maailmansotia! Hieman vanhempi väki muistaa, kun Marja-Liisa Hämäläinen hiihti kultamitaleita Sarajevon olympialaisissa vuonna 1984. Muutama vuosi sen jälkeen paikka oli sotatantereena! Kuka olisi uskonut kisojen aikana.

Maanpuolustukseen valmistautuminen ei ole sotilaallista uhoa. Miten esimerkiksi Salpalinja olisi voinut olla uhka kenelläkään? Sehän oli ja on puolustuslinnoitus. Ei sen avulla kukaan hyökkää minnekään. Maanpuolustaminen ei ole uhka, sen laiminlyöminen on.

Jos ja kun Salpavaellus osaltaan on pystynyt välittämään osallistujilleen vuodesta 1994 lähtien suomalaista maanpuolustustahtoa ja auttanut ymmärtämään sen merkityksen, on tapahtuma lunastanut paikkansa ja tehtävänsä. Silti suomalaisista puhuttaessa yli viisi miljoonaa kansalaistamme ei ole vielä Salpalinjaan ja sen sanomaan perehtynyt. Tekemistä siis Salpavaelluksellakin riittää.

Salpavaelluksella on aina muutamia kymmeniä vaeltajia, jotka vuodesta toiseen tai aika-ajoin osallistuvat tapahtumaan. He ovat luoneet paineita järjestäjille miettiä, mitä uutta heille keksittäisiin. On kyllä paljon keksittykin, mutta oma vaatimaton mielipiteeni on, että peruspolulta ei pidä kauas poiketa.

Viittaan noihin yli viiteen miljoonaan suomalaiseen, jotka eivät ole käyneet Salpalinjassa sitä ensimmäistäkään kertaan. Heille meidän pitäisi Salpavaellusta rakentaa. Siihen riittäisi periaatteessa ihan se sama konsepti kuin ensimmäisellä vaelluksella 1994 oli: tehdään kaksi perusreittiä, jotka päättyvät Miehikkälään; eteläinen ja pohjoinen.

Silti meidän ei tarvitse unohtaa vakituisia vaeltajiamme. Kun oppaiden taso ja tietämys on valtavasti parantunut viime vuosien aikana, tehtäköön vanhoille vaeltajakonkareille oma spesiaalireittinsä ja pantakoot kaikkein tietävimmät asiantuntijat heille oppaiksi. Sieltä löytyy uutta ja kiinnostavaa yllin kyllin. Ja ensikertalaisille keskitytään kertomaan ja näyttämään ne perusasiat, jotka päivässä parissa kohtuudella ehtii ja minkä vastaanottajat ehtivät ja kykenevät myös sulattamaan.

Samalla kun kaikki opasryhmässä olevat lähtevät samalta viivalta liikkeelle, ei tule sitä tunnetta, että olenpa tyhmä ja hölmö kun en edes sitä ja tätä tiedä. Nimittäin kun ryhmässä on sekaisin ensikertalaisia ja lähes kaiken tietäviä vaeltajakonkareita, niin viime mainituille saattaa tulla ymmärrettävä ja inhimillinen tarve tahtomattaan ja tahattomasti olla kaikkitietäviä. Jokainen meistä taas tietää, että aina se ei tunnu mukavalta. Kun pannaan konkarit omiin ryhmiin ja ensikertalaiset omiin, niin homma saattaisi toimia tältäkin osin paremmin. Tästä on puhuttu heti vaelluksen jälkeen. Huomio ei siis ole minun keksintöni.

Näillä ajatuksilla kohti uusia blogiaiheita. Salpavaellus saa jäädä nyt muhimaan hyvinä muistoina toistaiseksi itsekunkin mieleen.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Tuo kommentti kaikkitietävistä on tosi terävä ja hyvä. Tuollainen ryhmäjaottelu teksi hyvää!! Hieno idis.