Linnoituspataljoonissa myös pst-aseistusta

Elokuussa 2010 kirjoitin linnoitusjalkaväestä siis linnoituspaljoonista ja erillisistä linnoituskomppanioista. Niiden tehtävänähän oli olla linnoituksen miehitysjoukkojen runkona ja perehdyttäjänä. Jatkosodan alussa tai oikeastaan jo ennen sitä linnoitusjoukot miehittivät muutaman viikon tulevaa Salpalinjaa, ainakin Suomenlahden ja Luumäen välillä. Linnoituspataljoonat ja erilliset –komppaniat perustettiin suojajoukkoina 10.6.1941. Sota alkoi pari viikkoa myöhemmin.

Linnoituspataljoonien pääaseistuksena oli Maxim-konekiväärit, kaliiperi 7,62. Miehikkälässä perustetun LinP 3:n aikalaiskertomuksissa puhutaan linnoituskonekivääreistä. Ja niillä tarkoitettaneen Suomeen keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä ostettiin 998 kappaletta.

Suurin osa saksalaiskonekivääreistä sijoitettiin rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa myös Salpalinjan linnoitusaseiksi; ainakin Virolahden Ravijoella niitä asennettiin teräsbetonikorsuihin. Ilmeisen patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.

Linnoituspataljoonien kk-ryhmät olivat täysivahvuisena kuuden miehen ryhmiä. Jorma Liikkasen ja Martti Saarennon konekirjoitustekstissä ”Linnoituspataljoona 3:n mukana jatkosodassa” kerrotaan, että kolmijoukkueisessa komppaniassa oli 12 konekivääriä ja pataljoonassa vähintään 36 konekivääriä. Tuon laskuopin mukaan joukkueessa oli neljä kk-ryhmää. Aluksi ryhmää kohti oli myös yksi konepistooli, myöhemmin enemmän. Muilla miehillä henkilökohtaisena aseena olivat kiväärit.

Minulle on jäänyt vähemmälle huomiolle linnoituspataljoonien panssarintorjuntapuoli. Siinä on ollut paikallisia eroja. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historiassa mainitaan, että armeijakuntien linnoitukseen osoittamat pst-tykit ja niihin rinnastettavat sulkutykit sisällytettiin siihen linnoituspataljoonaan tai –komppaniaan, jonka alueella ne olivat.

Sulkutykit olivat vanhoja pienikaliiperisia tykkejä, jotka suorasuuntausasemista oli tarkoitettu jalkaväen torjuntaan. Pst-tykkejä oli useaa mallia, muun muassa talvisodan sotasaalisaseita ja ainakin yhdessä joukkueessa ”Madsen pikatykkejä”.

Linnoituspataljoona 3:ssa oli välirauhan aikana kolme tykkijoukkuetta, jotka vasta sodan sytyttyä yhdistettiin tykkikomppaniaksi. Joka tapauksessa linnoituspataljoonan pst-miehet harjoittelivat suorasuuntausammuntaa talvisodasta saaduilla venäläispiiskoilla ”pelipaikoillaan” muun muassa Miehikkälän Kylmälässä erääseen ”kalliovuoreen”.

LinP 3:n tykkijoukkueet alistettiin eri joukkoyksiköihin 12. divisioonassa. Tykkimiehet uusivat tykkikalustoaan sitä mukaan, kun uutta saatiin sotasaaliina tilalle. Näin LinP 3:n tykkiosat hyökkäsivät Kannakselle linnoitusjalkaväestä erillään, kunnes palasivat taistelukokeneina pataljoonaan myöhemmin syksyllä Koiviston suunnalla. Pataljoonan pääosathan oli edenneet 8. D:n alistuksina pitkin Suomenlahden rannikkoa lähinnä varmistustehtävissä ja olivat selvinneet huomattavasti vähemmin taistelukokemuksin kuin pataljoonan pst-tykkimiehet. Myöhemmästä pataljoonan sotatiestä ehkä joskus tuonnempana lisää.

Kun palataan linnoitusjoukkojen alkuperäiseen tehtävään myöhemmin Salpalinjaksi nimetyssä linnoituksessa, niin nuo edellä mainitut pst-aseet ja tykkijoukkueiden miehistö oli tarkoitettu tietenkin kenttälinnoitettuihin asemiin. Teräsbetoniasemissahan oli kiinteät pst-tykit, ns. korsutykit (näidenkin miehistö oli kai em. tykkijoukkueesta). Mutta hyvin moneen korsuun oli rakennettu sisäänkäynnin yhteyteen pst-tykin suoja juuri tässä puhuttuja ”piiskoja” varten. Sieltä tykkimiehistö olisi sitten miehissä vetänyt tykin asemaan, kun hyökkääjän tulivalmistelu sen salli.

Ja tähän loppuun silmiini omista juttuarkistoistani löytynyt Miehikkälän Hauhian ja Muhikon maisemissa asemaa jatkosodan alussa hetken miehittäneen LinP 3:n 3.K:n I joukkueenjohtajan, vänrikki (sittemmin evl) Veikko Salon muistelus vuodelta 1991.

”Mikäli tilanne olisi pääpuolustusasemassa ajautunut taistelutilanteeseen, olisivat linnoitusjoukot saaneet tuekseen jalkaväkeä, komppanian kutakin linnoitusjoukkuetta kohti.”

”Minun joukkueeni miehitti kahdeksan konekivääri- ja kaksi tykkikorsua ja se olisi taistellut siis korsuista käsin. Jalkaväkikomppania olisi sitten miehittänyt joukkueeni korsujen väliset avopesäkkeet”, Salo kertoi.

Tarkennuksena tuohon edelliseen sen verran, että Salon muisti todennäköisesti pettää noissa korsujen määrissä tai tyypeissä. Sellaisenaan joukkueenjohtajaveteraanin kuvaus ei sovi maastoon, mutta elävää ja arvokasta suuntaa se antaa linnoitusjoukkojen toimintaperiaatteesta, jos Salpa-asemassa olisi taisteltu.