Miehikkälän keskitysleiri, osa 2

Keskitysleirin paikaksi oli siis valittu Salpalinja-työmaan tyhjilleen jääneet parakkikylät Miehikkälän koillisosassa. Parakkikylät sijaitsivat muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Leirialueita ei ollut aidattu ja niitä vartioitiin vain öisin. Leirin ulkopuolella vangit liikkuivat joko lupalapun turvin tai vartijan saattamana. Kurinpidollisia ongelmia ei ollut. Puhutaan vain yhdestä karkauksesta hevosmatkalla lääkäriin, jolloin naisvanki haavoitti puukolla saattajaansa. Vanki saatiin kiinni.

Vankileirin väki oli siis naisia, lapsia ja vanhuksia. Heidän työpanoksestaan vajaa puolet käytettiin leirin oman toiminnan pyörittämiseen ja reilu puolet yksityisille. Eli vangit työskentelivät lähialueen taloissa maa- ja metsätöissä. Ja se oli varsin haluttua, sillä taloissa vangit useimmiten pääsivät talonväen pöytään, jossa ruoka oli parempaa kuin leirissä. Jos ja kun matka työkohteeseen oli pitkä, vangit asuivat arkipäivät talossa ja viikonlopuksi talonväki kyyditsi heidät leiriin.

Inkeriläiset olivat toivottua työvoimaa jo kielensäkin vuoksi. Vuoden 1942 alussa suomensukuiset vangit, pääosin siis inkeriläisiä, vapautettiin leiriltä ja siirrettiin maataloustöihin ympäri Suomea. Työluvan ukaasina oli, että se voitiin peruuttaa ja sen haltija palauttaa leiriin.

Mustanlammen leiristä muutama kilometri etelään Muhikossa oli haminalaisen Aladinin suvun omistaman ison metsäpalstan metsänvartijan talo. Talon pellosta, Karjunveräjänniitystä, kaksi hehtaaria osoitettiin leiriläisten ”ryytimaaksi”, kasvimaaksi. Siinä leiriläiset kasvattivat juureksia ja vihanneksia ja varmasti myös kaalia ja niinpä paikasta puhuttiin myös ”Ryssien kaalimaana”.

Leiriruoan jatkeeksi vangit keräsivät laajoista metsistä luonnollisesti myös marjoja ja sieniä. Suomessa oli sodan aikana elintarvikepula ja se on varmasti näkynyt myös keskitysleirin muonituksessa.

Keskitysleirin oloissa, varsinkin kun vangeissa oli paljon vanhuksia, kuolema oli osa elämää joko sairastumisten tai ikääntymisen myötä. Leirillä kuoli kaikkiaan 158 vankia. Heistä 142 on haudattu Syvä-Valkjärven koillispuolelle Ylämaalle Hostikan kylän lähistölle (nyk Lappeenrantaa) kahteen paikkaan. Haudat, joista toisessa on 78 ja toisessa 64 vainajaa, sijaitsevat noin puolen kilometrin päässä toisistaan.

Merkille pantavaa molemmissa hautausmaissa on se, että niitä kumpaakin vartioi aivan muutaman kymmenen metrin päässä Salpalinjan järeä teräsbetonikorsu. Eli haudat ovat keskellä Salpa-asemaa ja jos linjassa olisi taisteltu, olisi hautarauha rikkoutunut. Ehkä käytännön syy hautapaikkojen valintaan oli logistinen; linnoitustyömaalla oli hyvä tieverkko.

Näitä keskitysleirin hautoja Virolahden nimismiespiiri (johon Ylämaa tuolloin kuului) hoiti 1970-luvulle saakka. Hautausmaan ympärillä oli punaiseksi maalattu puinen aita ja hautojen päällä valkoiset ristit. Nykyisin jäljellä on molemmissa enää betonista valettu paasi, joissa venäjän kielellä lukee ”Tässä lepää 78 (tai 64) Neuvostoliiton kansalaista (tai tarkempi käännös viittaa venäjää taitavien mukaan sotilaisiin, mutta heitä vainajat eivät olleet)”. Aina silloin tällöin hautausmaiden muistopaasille ilmestyy tuoreita kukkia.

Miehikkälän keskitysleiri evakuoitiin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua sotatoimien uhkaamana juhannuksen 1944 jälkeen Hangon lähelle Täcktomiin. Syyskuussa jäljellä olevat 1430 leiriläistä siirrettiin vielä Perniön kirkonkylän lähelle Kankkonummen entiselle tykistöleirille. Leiriläiset palautettiin Neuvostoliittoon loka-marraskuussa 1944.

Miehikkälässä sijainnut keskitysleiri ei siis sisällä lainkaan niitä elementtejä, joita sana tuhoamisleirineen muualta maailmasta helposti mieleen tuo. Keskitysleiri oli paikka johon sinne tarkoitetut ihmiset keskitettiin. Miehikkälän osalta tämäkin on vähän huono selitys, sillä kuten mainittu leiri oli hajautettu 7-9 eri parakkikylään. Yhtenä kuvaajana alueen laajuudesta voidaan todeta leirin puhelinlinjaa olleen 12 kilometriä.

Tuolla alla Kari Kosela kommentoi isoisästään Muhikon metsänvartijana. Panen tähän pienen otteen 16.12.1984 julkaistusta sivun jutustani Etelä-Saimaassa vahvistamaan kommenttia. Klikkaa leikettä isommaksi. TA

Miehikkälän keskitysleiri, osa 1

Jatkosodan alussa, jo niinkin aikaisin kuin 8.7.1941, kolme päivää ennen päähyökkäyksen alkua, ylipäällikkö Mannerheim antoi ensimmäisen käskyn vallattavilla alueilla suomalaisten käsiin jäävien siviilien sijoittamisesta keskitysleireihin. Tiedossa oli, että Neuvostoliitto oli aktiivisesti asuttanut talvisodassa valtaamiaan alueita perustamalla sinne kolhooseja.

Käskyssä oli yksiselitteisesti sanottu, että ”mm. venäläinen väestö oli vangittava ja toimitettava keskitysleireihin”. Itä-Karjalaan näitä työleirejä tai keskitysleirejä perustettiin useita.

Kotijoukkojen esikunta antoi 8.9.1941 käskyn työleirin perustamisesta kolhoosien henkilöstölle Miehikkälään. Tämän taustalla oli päämajan käsky vallatulla alueella olevien kolhoosien lakkauttamisesta ja niiden väestön siirtämisestä Miehikkälä – Muurola –alueelle perustettavaan työleiriin. Ja niin kuin hyvin tiedämme alueella oli paljon tyhjilleen jääneitä Salpalinjan rakentajien parakkikyliä.

Aihetta on tutkinut dosentti Antti Laine Joensuun yliopistosta. Tämän kirjoituksen asiatiedot perustuvat hänen esitykseensä Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä 1992.

Miehikkälän työleirin piti olla vastaanottovalmiina jo 14.9.1941. Henkilökunnaksi osoitettiin enintään 36 rintamalle kelpaamatonta miestä. Leirin väkeä, jotka olivat naisia, lapsia ja vanhuksia, tuli käyttää yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Työikäiset miehet olivat luonnollisesti rintamalla puna-armeijan riveissä. Leirin vartio- ja huoltohenkilöstö kohosi lopulta yli sadan hengen.

Kiireen Miehikkälän leirin perustamiselle toi samaan aikaan se, että Valkeasaaressa, Karjalan Kannaksella, suomalaiset joukot löysivät suojakuoppiin kaivautuneena suuren joukon (ilmeisesti noin 300) evakuoimatta jääneitä siviilejä. He olivat suurimmaksi osaksi kotikylissään asuvia inkeriläisiä ja heidät ohjattiin Miehikkälän keskitysleiriin.

Miehikkälän leiristä käytettiin virallisesti kesäkuuhun 1942 saakka työleiri-nimitystä. Sen jälkeen leiri oli keskitysleiri aina sen lakkauttamiseen kesäkuuhun 1944 saakka.

Leirin suuruudeksi oli perustamiskäskyssä vahvistettu noin 1 100 henkeä. Kuitenkin inkeriläisten lisäksi työleiriin sijoitettiin myös muita kansallisuuksia kuten venäläisiä, valkovenäläisiä, mordvalaisia, tataareja ja ukrainalaisia sekä pieniä määriä muitakin kansallisuuksia.

Marraskuun alussa Miehikkälän leirissä oli jo 1811 leiriläistä. Määrä vähän vielä siitäkin kasvoi helmikuuhun 1942 mennessä, mutta ei noussut yli kahden tuhannen.

Miehikkälän työleiri tai myöhemmin siis keskitysleiri koostui itse asiassa seitsemästä (tai Laine puhuu yhdeksästä) leiristä, siis Salpalinjan parakkikylästä. Nimeltä mainitaan suurin eli yhdeksän parakin Mustalammen leiri, Juurakon leiri (7 parakkia) ja Kasarin leiri (5 parakkia). Muut leirit oli nimetty Kylä 1, Kylä II, Kylä III ja Kylä IV.

Leirin keskusvarasto ja esikuntakylä sijaitsi Muurolasta kaakkoon. Sairastupa ja rangaistuskopit olivat Kasarissa.

Mustalammen leirillä (viimeisen Salpavaelluksen Kivireitin majoitustukikohta) oli enimmillään 555 vankia. He olivat pääasiassa venäläisiä ja valkovenäläisiä. Juurakossa oli mordvia ja venäläisiä. Kylä II oli inkeriläisten ja heidän sukulaiskansallisuuksien leiri.

Miehikkälän työleirin päällikkönä oli aluksi luutnantti Kari. Kesäkuusta 1942 lähtien tehtävää hoiti Miehikkälän suojeluskunnan paikallispäällikkö, kapteeni Väinö Haaja.

Palataanpa vankileirin elämään seuraavassa kirjoituksessa.

Juttu kerrallaan tieto leviää

Taistelu Salpalinjasta jatkuu, nimittäin tiedotussota sen huomioarvosta. Taistelu on varsin yksipuolista. Muutamat harvat Salpalinja-toimijat hyökkäävät aseinaan Salpa-aseman ainutkertaisuuus ja monumentaalisuus. Torjuntataistelua käy julkinen sana pääasiallisena puolustusaseenaan linnoituksen epärelevanttisuus, siis se että asia on muka vanha ja se ei sisällä mitään kiinnostavaa.

Ilokseni olen huomannut, että erityisesti tänä vuonna hyökkääjä on onnistunut varsin usein murtamaan lehdistön tiukan puolustuksen. Joku voisi sanoa, että kun paljon ampuu, niin joskus osuu. Ehkä juuri niin.

Mutta osasyynä taistelumenestykseen saattaa olla myös se, että ammusten laatu on parantunut. Tiedotuksessa tai juttuvinkeissä on osattu kertoa toimituksille, miksi aiheesta kannattaisi kertoa tai kirjoittaa. Silti suurin osa tarjotusta aineistosta tai juttuvihjeistä menee roskakoriin ja väitän, aivan suotta. Syy on yksinkertaisesti se, että asiaa käsittelevä uutispäällikkö tai vuorossa oleva toimitussihteeri katsoo aiheen kiinnostamattomaksi, jälleen väitän - tietämättömyyttään.

Olen ollut varsin monta kertaa oppaana eri toimittajille. Ja kun he ovat kierroksensa tehneet ja aineistonsa saaneet, niin lähes poikkeuksetta he ovat aiheeseen innostuneet. Ja taas uskallan väittää – ihan aiheesta. Se on näkynyt myös juttujen sisällössä.

On tietysti selvää, että pelkkien korsujen tai estekivien kappalemäärien ja vuosilukujen kirjaaminen tekee jutusta tylsän. Kunnon toimittaja osaa kyllä etsiä lihaa luiden ympärille. Se vain vaatii vaivaa. Pitää mennä kohteeseen sisälle tai kysellä ihmisiä, jotka tietävät ja mielellään, joilla on omakohtaisia kokemuksia. Niitäkin vielä on aina rakentajia myöten.

Minusta aivan hyvin Salpalinjasta voi tehdä kunnon jutun vaikkapa kerran vuodessa. Ihan samalla tavalla kuin vähänkin omanarvontuntoa omaavat tiedostusvälineet kertovat kerran vuodessa vapun vietosta, juhannuksen paluuruuhkista tai Haminan markkinoista. Ne toistuvat joka vuosi jotakuinkin samanlaisina. Silti niistä tehdään juttuja. Eri ihmisten kautta niistä tulee erilaisia ja siksi relevantteja, kiinnostavia.

Mieltäni lämmitti pikkuloman jälkeen neljän arkipäivän postin selailu. Kaksi osumaa kuluvan viikon keskiviikolta.

Maaseudun Tulevaisuudessa oli komea yli puolen sivun juttu otsikolla ”Salpalinja oli Suomen suurin rakennustyömaa”. Juttu oli paikallistettu kuvien osalta Luumäelle ja henkilölähteenä oli Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja, pioneerieversti evp Arto Mikkonen. Jutun näkökulma oli matkan (toimittajan) varrelle osunut nähtävyys. Hyvä niin.

Toinen vieläkin komeampi juttu oli kirjeessä minulle lähetetyssä Heinäveden Lehdessä. Puolitoista sivua Salpalinjaa otsikolla ”Salpa-asema – Suomen historian suurin rakennustyömaa”. Näyttävät kuvat, yleistietoa linnoituksesta ja Martti Törhösen myötäelävää ja kokemusperäistä kuvausta Salpavaelluksesta. Erinomainen oivallus vain hieman Salpalinjan selustassa sijaitsevan paikkakunnan paikallislehdeltä. Suomen historia on samalla myös Heinäveden historiaa.

Lähes identtisesti otsikoidut, sama päivänä ilmestyneet lehdet ja toisistaan tietämättömät toimitukset onnistuivat kumpikin erinomaisesti. Ja varmasti kumpikaan toimitus ei saa lukijoiltaan palautetta tylsästä ja vanhentuneesta aiheesta. Erittäin hyvä.

Olen tainnut äskettäin mainitakin, että museoviraston Salpalinjan inventointitutkimus on saanut hienosti palstatilaa. Kiitos siitä työtä johtavalle tutkija John Lagerstedtille. Tämä osoittaa, että aktiivinen tiedotustoiminta saa myös palkintonsa. Se kannustaa jatkamaan.

Kehoitankin jokaista Salpalinja-toimijaa aloitteellisuuteen. Lehdistölle pitää kertoa, että se tietää kertoa. Minusta ei ole mitään väliä, eikä merkitystä, kuka siitä puhuu ja kertoo, kunhan kertoo niin kuin asiat ovat. Värittäminen jääköön toimituksen ja lukijoiden mielikuvituksen varaan.

Oikean Salpalinja-tietouden leviäminen on meidän kaikkien etu. Se on sotiemme veteraanien ja linnoittajaveteraanien työn kunnioittamista parhaimmillaan. Suomen nykykansalla on oikeus tietää, mitä heidän hyväksensä on tehty.

Kokemusta rikkaampana

18. Salpavaellus on nyt noin sadalle vaeltajalle läjäpäin mukavia muistoja. Perjantai-illan ja lauantaipäivän 30-lämpöasteen kahtapuolen pyörinyt helle jäi varmasti monen mieleen, varsinkin kun sitä pääsi pakoon ihanan viileisiin teräsbetonikorsuihin tai luoliin.

Ehkä jo monen vaelluksen turruttamana minulle päällimmäinen muisto jäi kuitenkin toisenlaisesta kokemuksesta, joka jäi sananmukaisesti tajuntaani soimaan. Se syntyi lauantai-iltana Salpalinjan työmiesten Mustanlammen parakkikylän, joka sittemmin oli myös keskitysleiri (kerron siitä joskus toiste lisää), maisemissa. Paikka oli nyt Salpavaelluksen Kivireitin yöpymistukikohtana.

Hyvät rauhanturvaajaveljet, ystäväni, olivat jostakin käsittämättömästä syystä arvelleet, että minä kohdeoppaana voisin tarjota heille repustani pikkuryypyn leikattua konjakkia. No, paine oli niin sietämätön, että minun oli pakko antautua ja raahautua heidän teltalleen mäkeen mukana pullonkanta enemmän kuin taskulämmintä yhden tähden jaloviinaa. Se oli jäänyt tähteeksi edellisvuoden vaellukselta!

Samalla kun olin muovipikareihin saanut vaeltajaystävilleni kaadettua tilkan kyseistä ainetta ja olin aloittamassa vaeltajan maljapuhetta, alkoi sattumalta alhaalta Mustanlammen rannalta kuulua täysin tyynessä kesäillassa poikkeuksellisen mahtipontisesti soitettu Sillanpään marssilaulu. Soiton tuotti paikalle vähän aikaisemmin saapunut Suomen Rauhanturvaajaliiton Faitterit-soittokunta. Kapellimestari Timo Jaakkola pani parastaan ja 10-miehisellä soittokunnalla oli suu sananmukaisesti messingillä, poisluettuna rumpali, joka vain soitti ja hymyili. Torvensoittajat eivät voineet hymyillä; ansatsi olisi kärsinyt.

Voi sitä mielihyvän tunnetta, kun sain kohottaa maljan ”Äänisen aalloilla” Mannerheimille, Suomen sotien veteraaneille ja Salpa-aseman rakentajille! Muuten täysin hiljainen erämaa oli nyt Suomen kohtaloon vaikuttaneiden henkilöiden ja asioiden kunnioituksen näyttämönä. Ei siinä raavaalta mieheltä ollut itku kaukana!

Se oli se jotain, se oli se hetki, jonka eteen vuosi oli pakerrettu yhdessä monen monen kanssajärjestäjän ja tapahtuman kymmenien talkoolaisten kanssa. Palkka oli ajallisesti lyhyt, kappale kesti kai sen kolmisen minuuttia ja pikkupikarillisen arvo oli alle euron, mutta siihen hetkeen ja niihin maljapuheen sanoihin ja musiikkiin kätkeytyi koko Suomen kohtalo, selviytymisen ihme. Säilytimme viime sodissa yhteiskuntajärjestelmämme omissa käsissä. Kiitos sankarivainajiemme ja sotiemme veteraanien.

Salpavaelluksen tärkein sanoma on juuri tuo. Muistuttaa meitä lähes kaiken valmiina ja lähes vastikkeetta saaneita sodan jälkeen syntyneitä suomalaisia, että kaikki se hyvä joka ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys.

Ps. Salpalinjan arvoksi 2000-luvun alussa oli valtionvarainministeriön taseessa merkitty yksi euro!