Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Kansalaisvelvollisuus tuntea isäin teot

Viime sotien aikana oli monta kertaa hiuskarvan varassa, että joulukuun kuudes, Suomen itsenäisyyspäivä, olisi jäänyt historiaan. Päivää olisi pahimmassa tapauksessa vietetty kenties jonkinnäköisenä nuorena kaatuneen itsenäisen Suomen muistopäivänä ja varmasti salaa aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Onneksi suomalaiset kestivät ja siniristilippu on noussut ja nousee uljaana salkoihin joka vuosi 6.12.

Talvisodan ja jatkosodan sotilaat eivät taistellessaan tienneet, että Neuvostoliitto tulee romahtamaan vuonna 1991 ja siihen pakkoliitetyt neuvostotasavallat saavat itsenäisyytensä. Jos Suomen miehet ja naiset olisivat antaneet periksi, niin todennäköisesti Suomikin olisi nyt 20 vuoden ajan totutellut jälleen länsimaiseen talousjärjestelmään ja elämänmenoon, 50 vuotta hyvinvointikehityksestään täydellisesti menettäneenä!

Itsenäisyyspäivä on perinteisesti paikka kiittää ja kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet maan itsenäisyyden syntymistä ja ylläpitämistä.

Veteraanisukupolven perintö on jäämässä sodan jälkeen syntyneiden vastuulle. Veteraani- ja muista vastaavista yhdistyksistä tulee perinneyhdistyksiä. Muistamisen ja kiittämisen ketju jatkuu. Hyvä niin.

Mitä kauemmaksi sotavuodet jäävät taakse, sen vähemmän niiden merkitystä hyvinvoinnillemme muistetaan.

Lähes kaiken vastikkeetta saanut nykynuorisomme on Suomen tulevaisuus. Tietysti hekin maansa historian kouluopetuksesta jollakin tavalla tuntevat. Mutta tietääkö nuorisomme tarpeeksi pitääkseen kiinni taistelukentillä verellä lunastetuista asioista, jotka heille ovat olleet syntymästään saakka itsestäänselvyyksiä?

Viime sotien kulusta johtuen nyky-Suomen puolella ei ole montaa taistelupaikkaa, joka muistuttaisi veteraaniemme uhrauksista. Sankarihaudat kautta maan ovat oma lukunsa.

Yksi monumentti viime sotien ajalta on kuitenkin säilynyt ja varmasti ainakin osittain säilyy. Se on koko itärajamme mittainen Salpalinja. Vaikka Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, sen perintö on vaalimisen arvoinen. Heijastaahan valtavan linnoituskokonaisuuden rakentaminen yhä edelleen huikealla tavalla sitä maanpuolustus- ja samalla itsenäisyytemme tahtoa, joka suomalaisilla silloin oli.

Koskematon Salpalinja on siis pysyvä muistomerkki sotavuosien ihmisten halusta asua ja elää vapaassa Suomessa.

Siksi minä puhun ja kirjoitan Salpalinjasta. Siksi minä haluan, että periaatteessa jokaisen suomalaisen pitäisi Salpa-asema tuntea, ainakin tietää sen merkitys osana Suomen kamppailua pysyä itsenäisenä. Siksi minä toivon, että kaikki itärajan paikkakunnat omalla kohdallaan välittäisivät Salpalinjan viestiä eteenpäin. Siksi minä toivon voimia kaikille nykyisille Salpalinja-puurtajille kertoa tätä ilosanomaa.

Sitähän se on, ilosanomaa, Suomen jälkipolville. Valitettavasti he eivät sitä itse välttämättä vielä tiedä. Siksi meidän, jotka tiedämme, pitää siitä kertoa, vaikka se patrioottiselta paatokselta, isänmaalliselta vuodatukselta joskus kuulostaakin.

Paljon on jo tehty. Salpalinjasta on tehty lukuisia nähtävyyksiä ja muistomerkkejä pitkin itärajaa. Hyvä. Mutta niille pitää saada lisää kävijöitä, jotta veteraaniemme viesti menisi perille. Mikään teksti, eivätkä kuvatkaan, kerro koko totuutta. Vasta paikan päällä ja monissa eri paikoissa käytynä sotiemme naisten ja miesten valtava maanpuolustustahto avautuu.

Salpalinja on ollut niin valtava urakka ja maanpuolustuksellisen tahdonvoiman näyttö, että sen tunteminen on kansalaisvelvollisuus. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Salpa-asemassa ei taisteltu!

2 kommenttia:

Reijo kirjoitti...

Hyvää pikkujoulua kirjoittajalle ja lukijoille. Asiaa salpalinjasta riittää nykyiselle ja tuleville sukupolville vielä. Hienoa kun on asiantuntijoita jotka harrastavat, muistavat ja välittävät meille turisteille. Kiitos Terho

Terho Ahonen Miehikkälä kirjoitti...

Kiitos palautteesta!