Suomalaiset eivät vähästä usko. Mutta uskovat viimeiseltä, kun on pakko.
Itsenäisen Suomen hieno selviytymistarina ei enää etene
"YYA"-henkisen poliittisen liturgian varassa. Ei etene, kun
yhteistyötä, avunantoa ja keskinäistä luottamusta valehtelevin pyörein silmin
kaikissa tilanteissa vakuuttanut Neuvostoliitto-Venäjä petti suomalaisten
luottamuksen. Venäjän varaan rakennettu lahoamassa ollut puujalka lopulta katkesi
umpimätänä yhdessä yössä.
Kaikki vanha ritirimpsu vesittyi 24.2.2022 n. klo 5.
aamulla. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tai Putinin kielellä Venäjä aloitti rauhanturvaoperaation
Itä-Ukrainan venäläisten kansanmurhan lopettamiseksi. Jälkimmäinen virke on silkkaa
valetta, edellinen totisinta totta.
Moskovan Punaisen torin vappumarssien paraatiarmeija ei
vallannut Ukrainaa muutamassa päivässä. ”Vappuarmeijan” loisto sammui sen
sotilaiden motivaation sekä miesten ja kaluston huollon puutteeseen.
Käsittämätöntä!
Sota on nyt kestänyt kohta neljä viikkoa. Putinin joukot
ovat osoittautumassa katastrofiksi; vaikka Venäjä vielä jollain konstilla
taistelun kaukoammuksillaan voittaisikin, sodan se häviää. Putin on samalla
tuhonnut Venäjän tulevaisuuden. Ukraina nousee mataliksi ammuttujen kaupunkien
raunioista hirvittävin kärsimyksin, mutta nousee. Muuta vaihtoehtoa sillä ei
olekaan. Sitä me kokemusperäisesti ymmärrämme kannustaa.
Meillä Suomessa ei ole mitään syytä ilakoida Venäjän
armeijan hetkellisellä ”täystuholla” ja Putinin kasvojen menetyksellä. Myös
Venäjä historiansa jatkumona nousee vielä uhkaamaan sen näennäisiä haamuvihollisia,
kuten vaikkapa Suomea. Siitä ei Ukrainan sodan jäljiltä ole epäilystäkään.
Sääli diktaattorijohtajansa armoilla elävää Venäjän kansaa. Demokraattisessa
rauhan maailmassa sillä olisi ollut paljon annettavaa; nykytilanne vie Venäjän pitkäksi
aikaa kohti perikadon tietä. Koko muulla maailmalla on edessään melkoinen
tekeminen olla lipsahtamatta samalle liejuiselle uralle.
Viimeistenkin suomalaisten on nyt avattava sinisilmänsä ja
otettava lusikka kauniiseen käteen. Ukrainan kaltaista yksintaistelua Suomella
ei ole toista kertaa varaa kokeilla. Talvisodasta jotakuinkin samalla tavoin yksin
selvisimme, juuri ja juuri. Se oli kova oppi ja se on nyt otettava.
Jo kolme perättäistä eri tutkimuslaitosten tekemää mielipidekyselyä
suomalaisten suhtautumisesta puolustusliitto Natoon kertoo, että vähintään
kolme viidesosaa kannattaa Nato-jäsenyyttä ja enintään yksi viidesosa vastustaa.
Yksi viidennes ei osaa tai ei halua ottaa asiaan kantaan.
EU-kansanäänestyksessä syksyllä 1994 äänestäneistä noin 57
prosenttia vastasi kyllä. Sen pohjalta eduskunta päätti hakea EU-jäsenyyttä. EU
on näyttänyt nyt Ukraina-asiassa vihdoin voimansa ja yhtenäisyytensä. Se oli
oikea päätös.
Nato on Suomen puolustuksen tuki ja turva tulevaisuudessa.
Se tulevaisuus saattaa alkaa hyvin pian – olemmeko valmiina?
Nyt on enää kysymys aikataulusta, milloin Suomi päättää
hakea Nato-jäsenyyttä. Joka tapauksessa Putinin Venäjä siitä metelin nostaa ja
uhkailujensa mukaan saattaa heitellä kapuloita suomalaisten rattaisiin.
Suomen hetki olisi minun mielestäni nyt jo heti, ennen kuin Ukrainan
sota loppuu ja tai Putin saa armeijansa rippeet siirretyksi Suomen itärajalle valmiiksi
”rauhanturvaoperaatioon Suomessa tapahtuvan venäläisiin kohdistuvan
kansanmurhan estämiseksi”! Tuohan on se retoriikka, puheenparsi, veruke, vale, jolla
Venäjä Ukrainaan hyökkäsi.
Suomi rakensi talvisodan jälkeen turvakseen Salpalinjan. Se
oli ja on nykyiseen Natoon verrattava ennaltaehkäisevä sodan este, pelote.
Salpalinjan rakentaminen oli iso fyysinen ponnistus. Henkisesti
sen rakentaminen oli helppoa. Motivaatio siihen saatiin talvisodasta. Suomen Nato-päätökselle
henkisen valmiuden antoi uljas Ukraina. Tätä mahdollisuutta ei saa nyt menettää.
Suomen poliittiset johtajat, lopettakaa turha veivaaminen ja
poliittisten irtopisteiden lypsäminen selvässä asiassa. Viekää Suomi Natoon
niin kuin olisi jo! Itsenäinen tulevaisuuden Suomi on liian vakava asia pelleiltäväksi
politiikalla! Salpalinjaakaan ei pilattu puoluepolitiikalla, se päätös oli turvallisuus-
ja puolustuspolitiikkaa. Sitä on Nato-päätöskin.
