Huoltoa ja vapaa-aikaa Salpalinjan työmailla

Salpalinjan Oppaiden järjestämä esitelmäilta Salpalinjasta Lemillä 6.4.2017 oli hyvä ja yleisöäkin oli noin 70 henkeä. Filosofian lisensiaatti Virpi Launosen esitys Huoltoa ja vapaa-aikaa Salpalinjan rakennustyömailla 1940-41 toi yleensä kuivan linnoitusteknologian oheen inhimillisen, syvissä metsissä työtään tehneen linnoittajan elämänmakuisen näkökulman. Tässä muutamia, ei välttämättä edes mielenkiintoisimpia, hajapoimintoja Mikkelin kaupungin kirjastotoimenjohtajan kiehtovasta osasta Salpalinjaa.

Salpalinjan rakentajat olivat pääosin sodasta palanneita miehiä. Tarkoitus oli työllistää sotainvalideja ja luovutettujen alueiden siirtolaisia. Sotainvalidien työllistäminen jäi käytännössä enemmän tavoitteeksi kuin todellisuudeksi. Työkyvyn rajoittuneisuus raskaissa töissä toi hyvään tarkoitukseen ihan käytännöllisiäkin ongelmia.

Salpalinjan tuntitöissä noudatettiin Kotkan ja urakkatöissä Helsingin palkkatasoa. Linnoitustöiden palkat olivat, tarkoituksellisestikin, Launosen mukaan jopa huomattavan paljon parempia kuin muualla maassa. Tietysti myös työskentelyolosuhteet poikkesivat metsätyömiehiä lukuunottamatta totutusta.

Kun erityisesti talvella katsottiin, että maan metsätöissä tuli olla riittävästi esimerkiksi polttopuuhuollon osalta tekijöitä, sitä eivät talveksi linnoitustöistä irtisanotut metsään käsketyt jätkät hyvällä katsoneet. Palkka metsätöissä oli alhaisempi kuin ”juoppolallilinnoittajilla”. Mutta tässä edellämainittua määrettä käyttäneille purnaajille ei periksi annettu.

Linnoittajien majoittaminen tiettömiin korpiin alkoi usein nimenomaan tienteolla. Ennenkuin parakkikylät olivat pystyssä, turvauduttiin kangas ja pahvitelttoihinkin.

- Pahvitelttojen kehittäminen ja tuotanto oli ainakin hetkellinen  pelastus Suomen vientiteollisuudelle. Suomi vei niitä huomattavia määriä ainakin Saksaan ja vastavuoroisesti sieltä voitiin ostaa elintarvikkeita, joista oli Suomessa ajoittain kovakin puute.

Noin 40 miehen parakin rakentaminen maksoi 1250 markkaa / mies. Pahviteltassa, johon mahtui 10-12 asujaa, hinta miestä päälle jäi 800 markkaan. Asumisviihtyvyydeltään pahviteltat olivat miesten mieliin. Pienemmässä asuinyhteisössä telttakunnan toveri- ja yhteishenki nousi parakkeja läheisemmäksi. Tämä siitäkin huolimatta, että telttojen siivous jäi omien tupapalveluvuorojen varaan; parakkien siivouksen hoiti linnoitustoimisto palkkaamalla kyliltä siivoojia.

Linnoittajien majoitteina käytettiin myös kaikki mahdolliset asumiskelpoiset tilat lähikylistä kohtuullisen työmatkan päästä linnoitustoimiston vuokraamina kortteereina.

Majoitus oli linnoittajille ilmainen. Metsätöissä elantonsa aiemmin hankkineille linnoitustyömaan majoitusolot olivat vähintäänkin hyvät. Sen sijaan kaupunkilaistyöläisillä odotukset korpimajoituksista olivat olleet korkeampia.

Muonituksista huolehti Lotta Svärd, jolla tuoreinta joukkomuonituskokemusta oli saatu kesältä 1939 Karjalan kannaksen vapaaehtoisten linnoittajien muonituksesta.

Alkuun ruoka oli keitto- ja puuropainotteista. Kun kenttäruokaloihin saatiin vähitellen uuneja, tulivat paistokset ja laatikkoruoat monipuolistamaan ruokailuja. Merkittävä parannus oli myös omavarainen lihantuotanto. Esimerkiksi Miehikkälän nykyisen Salpalinja-museon alueella toimineella työryhmä 211:lla oli oma 50 sian sikalakin. Elintarvikesäännöstelystä huolimatta ruoka-annokset olivat linnoittajille korttiannoksia suurempia. Myös isompia annoksia pidettiin lisähoukuttimena linnoitustöihin hakeutumiselle.

Hyvästä ja riittävästä ruoasta aiheutui valvontatarvetta lottien ruokaloissa. Ruoan maine levisi kylille laajemminkin ja ruokaloihin alkoi ilmestyä paikallista väkeä syömään. Tämän eliminoimiseksi linnoittajilta alettiin kysymään ruokalan ovella työmaakortteja.

Oman ongelmansa muonitushuoltoon toivat varsinkin sulanveden aikana linnoitustyöt saarissa. Kuljetus ja säilytys olivat manner-Suomea vaativammat. Aina ei ruoan pilaantumiseltakaan voitu välttyä.

Työmaaviihtyvyyteen korpioloissa oman ongelmansa toi vaatteiden pesu. Miehillä oli vaihtovaatteita vähän. Lämmin vesi, niin kuin keittiöilläkin, oli patalämmityksen varassa ja erityisesti talvella pyykinkuivatus oli erityisen vaikeaa. Huono hygienia oli suoraan verrannollinen myös syöpäläisiin, joiden torjunta oli osa työmaahuoltoa. Saunoja tehtiin parakkikyliin tai niitä vuokrattiin kyliltä.

Virpi Launonen toi juopottelun esiin suurimpana yksittäisenä potkujen syynä linnoitustöistä. Alkoholin tuonti työmaalle oli kielletty paitsi häiriöiden myös työmaasalaisuuden ylläpidon vuoksi; pienessä sievässä linnoitussalaisuudet saattoivat kiiriä ei toivottuihin korviin.

Virpi Launonen on tekemässä linnoitustyömaiden huollosta ja linnoittajien vapaa-ajanvietosta tohtorin väitöskirjaa. Hän toivoo, että se olisi valmis joskus ensi vuonna. Sitä jäämme erittäin suurella mielenkiinnolla odottamaan!

Virpi Launonen esitelmöi lähes täydelle salille Lemin nuorisoseurantalossa Tapiolassa.

TERHO AHONEN