K. L. Oesch korosti syvyyttä linnoituksessa, osa 2

Jatkoa edellisestä blogista, FT Vesa Määttä:  K. L. Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus)

Puolustusneuvosto linjasi helmikuun 10. päivänä 1940, että sitten kun talvisota päättyy, itärajalle on rakennettava vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.

Tähän työhön Mannerheim-vetoisesti käytiin 22.3.1940 Inkilän kartanossa, jossa ylipäällikkö päätti, että linja Klamila – Luumäki pitää välittömästi varustaa kantalinnoitteilla. Siitä koko itärajan linnoittaminen lähti käyntiin.

Vesa Määtän kerronta Oeschin ajatuksista viestii pelosta, että Mannerheimin välittömässä alaisuudessa ja ohjauksessa työskentelevän kenraaliluutnantti E. F. Hanellin ja armeijan operatiivisen johdon välille saattaisi tulla kitkaa. Oesch olisi toivonut Hanellilta tiiviimpää yhteistyötä operatiivisen johdon kanssa. Kenraali Erik Heinrichsin mukaan päämajoitusmestari A. F. Airo luopui puuttumisesta linnoituskysymyksiin, kun hänen operatiivisia näkemyksiä ei oltu huomioitu.

Mannerheimin päätös pitää linnoittamisasiat Hanellin kautta näpeissään oli ”minimoinut linnoittamisurakan etenemistä jarruttaneita tekijöitä”. Kirjassa todetaan Heinrichsin kertoneen, että ”vaikutusvaltaisten upseerien keskuudessa esiintyi vastahakoisuutta ja jopa passiivista vastustelua linnoitustöitä kohtaan”.

Huomionarvoista on lukea Vesa Määtän näkemyksiä Heinrichsin linnoitusajatuksista, jotka toki myötäilivät käsitystä, että linnoitteet säästävät elävää voimaa ja antavat suojaa, mutta myös uudistuksia kaivattiin. Salpalinjaa on syytetty syvyyden puutteesta. Kirjan sitaatti jäljempänä osoittaa, että asia kyllä rakentamisaikana tiedostettiin; kaikkea ei vain ehditty tai pystytty eri syistä toteuttamaan.

”Taktillisesti oikein suunnitellusta ja teknillisesti hyvin rakennetusta linnoitusjärjestelmästä kyettäisiin tehokkaasti  torjumaan lukumäärältään ja tulivoimaltaan ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset. Sodan teknillisen kehityksen myötä vuoden 1940 linnoitteet vaativat täysin uusia ratkaisuja. Vihollinen kykeni keskittämään tiettyyn kohtaan valtavan tulivoiman. Jos murto syntyisi, hyökkäyksen tuli kilpistyä takamaaston linnoitteiden tuleen.”  Eli linnoitteita tulisi olla myös syvyydessä ja tämän ymmärtäminen vei aikansa. Välirauhan linnoitustöissä olisi Heinrichsin mukaan pitänyt ottaa operatiiviset näkemyksen paremmin huomioon eikä aloittaa töitä turhan nopeasti!

Kun Oesch määrättiin II AK:n komentajaksi huhtikuussa 1940, hänen esikuntapäälliköksi tuli myöhempi eversti Valo Nihtilä. Nihtilähän oli jo syyskuussa 1939 valmistuneessa linnoitusmuistiossaan pohtinut Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välisen uhanalaisen suunnan linnoittamista. Hän siis tunsi hyvin välirauhan aikaisen toiminta-alueensa myös linnoitusnäkökulmasta. Jo tuolloin hän oli suunnitellut Haminan ja Taavetin välin linnoittamista. Ajatus konkretisoitui toiminnaksi tältäkin osin elokuussa 1940.

Edellä kerrottu on linjassa aiemmin puhutusta linnoituksen syvyysvaatimuksista. Hamina-Taavetti –linja pääaseman takana olisi pakottanut jälkimmäisestä läpi pääseet vihollisvoimat ryhmittämään joukkonsa uudelleen ennen HT-linjaan hyökkäämistä.  Hamina – Taavetti –linja edusti siis jo pikemminkin strategista syvyyttä, mutta Oesch näki myös lähisyvyyden välttämättömyyden linnoitustaistelun taktiikassa.

Oesch korosti, että linnoituksen syvyyden täytyi olla oikeassa suhteessa tietyn puolustusaseman osan todelliseen merkitykseen nähden. Syvyyden tulisi yleensä vaihdella puolesta kahteen kilometriin. Sitä olisi syytä kehittää asteittain pääpuolustusasemasta taaksepäin, eikä siirtyä suoraan aseman takareunalle, tukilinjalle.

Kaiken kaikkiaan puheena olevassa Vesa Määtän kirjassa annetaan Oeschin ja Hanellin linnoittamisyhteistyöstä varsin rakentava kuva. Vaikka he eivät aina olleet samaa mieltä asioista, ne ratkaistiin keskustellen.

Kirjassa mainitaan Ylämaan Hostikan linnoitteet, joiden ensisijaisuutta on kiirehditty paitsi Oeschin myös Heinrichsin toimesta jo toukokuussa 1940. Ylijärven suunnasta Hostikkaan johtavan tien kenraalit katsoivat kuuluvan puna-armeijan todennäköisiin hyökkäysreitteihin. Tämä luonnollisesti selittää vahvan linnoituskeskittymän Hostikalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on kesältä 1944, kun suomalaiset ovat vetäytyneet VKT-asemaan. Noihin aikoihin, muutamaa päivää aiemmin oli aloitettu välirauhan aikaisen linnoituksen (myöh. Salpalinja) taistelukuntoon saattaminen. Kirjassa todetaan, että hyökkääjä ei ilmeisesti ottanut VKT-asemaa vakavissaan, vaan puna-armeija valmistautuikin kohtaamaan kunnolla suomalaisten vastarintaa vasta Salpa-asemassa! No, nyt tiedämme, että VKT-asema hieman taipui, mutta piti.

Heinäkuun lopulla, kun Kannaksen taistelut olivat jo muuttuneet asemasodaksi, kolmen armeijakunnan joukkoja määrättiin  linnoitustöihin Salpa-asemaan ja sen etumaastoon.

Elokuun alussa Oesch (Kannaksen joukkojen komentajana) painotti armeijakuntiensa komentajille, että Suomenlahden ja Saimaan välillä Salpa-asema olisi taisteluvalmiina syyskuun alkuun mennessä 1944.  Ainakin siis viimeistään silloin Salpalinjassa olisi ollut myös tarvittava taistelumiehitys! (Viimeinen virke on blogin kirjoittajan huomio.)

Kiitos tohtori Vesa Määtälle hyvästä kirjasta K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa. Siinä oli paljon myös meille linnoittamisharrastajille mielenkiintoista näkökulmaa, joista tässä blogissa on vain osa nostettu esiin. Eikä ihme, sillä Vesa Määttä on ollut projektitöissä Miehikkälän Salpalinja-museolla; hänen kokoamansa Salpalinja-aiheinen erillisnäyttely avattiin Miehikkälässä heinäkuun alussa 2007. Aiemmin maaliskuussa samana vuonna  tämän blogin kirjoittajalla oli kunnia olla esittelemässä tulevan tohtorin kanssa Salpalinjaa retkimessuilla Helsingissä.

TERHO AHONEN