Salpalinja lyhyesti ja valokuvia

Tähän blogiin en ole huomannut aikaisemmin kirjoittaa lyhyttä tiivistelmää Salpalinjasta. Tässä yksi versio, eikä sekään ole lyhyt eikä edes kattava! Tätä juttua saa silti lainata ja käyttää lähteen mainiten esim. Lähde: Blogi Salpalinjan salat  / Terho Ahonen

Tämän tekstin lopulla on valokuvia Salpalinjan linnoituslaitteista vuodelta 2016. Saa käyttää lähteen mainiten. Tarkempia tietoja kuvista saa ja alkuperäisversioita voi tilata blogistilta. Tiedot tekstissä ennen kuvia. 

Salpalinja lyhyesti:

Salpalinja on Suomen itärajan linnoitettu puolustusasema. Se on rakennettu vuosina 1940-41 ja 1944.

* * *

Talvisota (30.11.1939 – 13.3.1940) alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksellä. Stalinin tavoitteena oli vallata Suomi parissa viikossa. Se ei onnistunut. Talvisodassa Suomi menetti kymmenesosan maa-alastaan, muun muassa tärkeän Karjalan kannaksen.

Moskovan rauhassa määritetty raja tuli isossa osaa itärajaa uuteen paikkaan ja oli ilman linnoituslaitteita. Suomen sotilasjohto piti maailmanpoliittista tilannetta edelleen kriittisenä. Talvisodasta oli saatu hyviä kokemuksia taistelusta linnoitetussa puolustusasemassa. Päätös linnoittamisesta oli tehtävä nopeasti.

Jo talvisodan aikana puolustusneuvosto (kokoontui 10.2.1940) esitti toivomuksenaan, että rauhan tultua Suomen itärajalle on rakennettava Ranskan Maginot-linjaan ”vertautuvat puolustusasemat” (FT Vesa Määttä:  K. L. Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015).

Ylipäällikkö, sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim päätti Inkilän kartanossa Juvalla 22.3.1940, että Klamila-Luumäki –linja on pikimmiten varustettava yhtenäisellä kestolinnoitteella.

Käytännössä Marskin käsky merkitsi koko itärajan linnoittamista. Suunnittelu- ja samalla rakentamistehtävän sai jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija, kenraalimajuri Edvard Hanell. Linnoituksen käytännön suunnittelutyövoimana maarajalla olivat maavoimien alaiset, puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Linnoitussuunnitelma hyväksyttiin valtioneuvostossa toukokuun puolivälissä 1940.

Työt itärajalla alkoivat jo huhtikuussa Virolahden Ravijoella Harjussa. Niitä oli aloittamassa talvisodan lopussa Suomeen saapuneet vapaaehtoiset ruotsalaiset linnoittajat, reilut 900 henkeä (Svenska Arbetskåren i Finland, lyhenne SAK). Linnoitustöitä tehtiin jatkosodan alkuun kesäkuuhun 1941 ja niitä jatkettiin kesällä 1944 aina ko. vuoden syksyyn saakka.

Uuden linnoituksen nimeksi ylipäällikkö hyväksyi vasta heinäkuussa 1944 kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ehdotuksesta Suomen Salpa. Puolustusvoimissa linnoitusta kutsuttiin Salpa-asemaksi. Kansankielessä siitä tuli pian Salpalinja.

Tehollinen työaika Salpalinjassa oli vain noin puolitoista vuotta. Enimmillään palkattua työvoimaa oli maaliskuussa 1941, noin 35 000 miestä. Noin kaksi tuhatta lottaa oli muonitus- ja huoltotehtävissä. Itärajalla puolustusryhmityksessä ollut kenttäarmeija osallistui töihin välirauhan aikana tehden kenttälinnoitteita.

Linnoitukseen rakennettiin noin 700 teräsbetonikorsua ja noin 3000 kenttälinnoitetta. Kiviestettä pystytettiin yli 200 km, jossa on noin 400 000 kappaletta vähintään kolme tonnia painavaa louhittua kiveä. Kaivantoestettä kaivettiin 130 kilometriä. Taistelu- ja yhteyshautaa lapioitiin ja louhittiin 350 kilometriä. Piikkilankaestettä linnoitukseen rakennettiin yli 300 km. Erikokoisia luolia louhittiin 22 kappaletta.

Salpalinjan tyypillisin kantalinnoite on konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu. Niitä on puolustusasemassa 170 kappaletta. Maavaraisen korsun rakentamisessa korsumontusta nousi lapiopelillä maata 1 600 kuutiometriä, betonilautaa tarvittiin 430 neliömetriä, betoniterästä 45 tonnia, betonia keskimäärin 560 kuutiometriä; tuohon määrään tarvittiin sementtiä 5 000 säkkiä, a´ 50 kiloa.

Linnoitus on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä; noin 90 prosenttia Salpalinjan kestolaitteista on siellä. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle linnoitus nojaa pääosin vesistön ja linnoitystykistön käyttöön. Pieliseltä Sallaan kaikki tärkeimmät itä-länsisuuntaiset tiet suljettiin kenttälinnoitetuin tukikohdin. Suunnitelma ulottui kenttälinnoitettuna Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Salpa-aseman kokonaiskustannuksiksi on laskettu tuon ajan rahassa 2,5 miljardia markkaa. Ruotsin apu oli 235 miljoonaa markkaa. Jatkosodan alkuun mennessä rahaa oli käytetty 1,86 miljardia markkaa. Vuoden 1941 valtion tulo- ja menoarviossa Salpalinjan osuus oli noin viisi prosenttia eli samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Salpalinjassa ei koskaan taisteltu, eikä sitä vihollinen vallannut.

Erikoinen poikkeus on Kuusamon - Suomussalmen alue, jonne Neuvostoliiton joukot etenivät syksyn 1944 rauhan jälkeen saksalaisten lähdettyä sieltä. Puolustuslinjan "miehitys" kesti 55 päivää ja lähtiessään NL-joukot räjäyttivät 32 Salpalinjan teräsbetonikorsua. (Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon luento 20.10.2011 Miehikkälässä, räjäytettyjen korsujen määrä laskettu John Lagerstedtin inventointiraportista 2012.)

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin kun sitä ei ole tarvittu.

Jos ei mainittu, tämän kirjoituksen lähteenä on pääosin Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44, sekä tämän kirjoittajan omat poiminnat lukuisista eri yhteyksistä, luennoista, julkaisuista ja omistakin havainnoista.

TERHO AHONEN

Miehikkälä

VALOKUVIA
Valokuvia Salpalinjan linnoituslaitteista 2016. Kuvat Terho Ahonen. Mikäli kuvia halutaan julkaista kuvaaja mainittava. Kuvia alkuperäiskoossa ( 6-7 megaa) ilman vesileimaa saa pyytämällä terhoahonen2@gmail.com

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä.

                                                                     

                               

                                     

                                   

K. L. Oesch korosti syvyyttä linnoituksessa, osa 2

Jatkoa edellisestä blogista, FT Vesa Määttä:  K. L. Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus)

Puolustusneuvosto linjasi helmikuun 10. päivänä 1940, että sitten kun talvisota päättyy, itärajalle on rakennettava vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.

Tähän työhön Mannerheim-vetoisesti käytiin 22.3.1940 Inkilän kartanossa, jossa ylipäällikkö päätti, että linja Klamila – Luumäki pitää välittömästi varustaa kantalinnoitteilla. Siitä koko itärajan linnoittaminen lähti käyntiin.

Vesa Määtän kerronta Oeschin ajatuksista viestii pelosta, että Mannerheimin välittömässä alaisuudessa ja ohjauksessa työskentelevän kenraaliluutnantti E. F. Hanellin ja armeijan operatiivisen johdon välille saattaisi tulla kitkaa. Oesch olisi toivonut Hanellilta tiiviimpää yhteistyötä operatiivisen johdon kanssa. Kenraali Erik Heinrichsin mukaan päämajoitusmestari A. F. Airo luopui puuttumisesta linnoituskysymyksiin, kun hänen operatiivisia näkemyksiä ei oltu huomioitu.

Mannerheimin päätös pitää linnoittamisasiat Hanellin kautta näpeissään oli ”minimoinut linnoittamisurakan etenemistä jarruttaneita tekijöitä”. Kirjassa todetaan Heinrichsin kertoneen, että ”vaikutusvaltaisten upseerien keskuudessa esiintyi vastahakoisuutta ja jopa passiivista vastustelua linnoitustöitä kohtaan”.

Huomionarvoista on lukea Vesa Määtän näkemyksiä Heinrichsin linnoitusajatuksista, jotka toki myötäilivät käsitystä, että linnoitteet säästävät elävää voimaa ja antavat suojaa, mutta myös uudistuksia kaivattiin. Salpalinjaa on syytetty syvyyden puutteesta. Kirjan sitaatti jäljempänä osoittaa, että asia kyllä rakentamisaikana tiedostettiin; kaikkea ei vain ehditty tai pystytty eri syistä toteuttamaan.

”Taktillisesti oikein suunnitellusta ja teknillisesti hyvin rakennetusta linnoitusjärjestelmästä kyettäisiin tehokkaasti  torjumaan lukumäärältään ja tulivoimaltaan ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset. Sodan teknillisen kehityksen myötä vuoden 1940 linnoitteet vaativat täysin uusia ratkaisuja. Vihollinen kykeni keskittämään tiettyyn kohtaan valtavan tulivoiman. Jos murto syntyisi, hyökkäyksen tuli kilpistyä takamaaston linnoitteiden tuleen.”  Eli linnoitteita tulisi olla myös syvyydessä ja tämän ymmärtäminen vei aikansa. Välirauhan linnoitustöissä olisi Heinrichsin mukaan pitänyt ottaa operatiiviset näkemyksen paremmin huomioon eikä aloittaa töitä turhan nopeasti!

Kun Oesch määrättiin II AK:n komentajaksi huhtikuussa 1940, hänen esikuntapäälliköksi tuli myöhempi eversti Valo Nihtilä. Nihtilähän oli jo syyskuussa 1939 valmistuneessa linnoitusmuistiossaan pohtinut Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välisen uhanalaisen suunnan linnoittamista. Hän siis tunsi hyvin välirauhan aikaisen toiminta-alueensa myös linnoitusnäkökulmasta. Jo tuolloin hän oli suunnitellut Haminan ja Taavetin välin linnoittamista. Ajatus konkretisoitui toiminnaksi tältäkin osin elokuussa 1940.

Edellä kerrottu on linjassa aiemmin puhutusta linnoituksen syvyysvaatimuksista. Hamina-Taavetti –linja pääaseman takana olisi pakottanut jälkimmäisestä läpi pääseet vihollisvoimat ryhmittämään joukkonsa uudelleen ennen HT-linjaan hyökkäämistä.  Hamina – Taavetti –linja edusti siis jo pikemminkin strategista syvyyttä, mutta Oesch näki myös lähisyvyyden välttämättömyyden linnoitustaistelun taktiikassa.

Oesch korosti, että linnoituksen syvyyden täytyi olla oikeassa suhteessa tietyn puolustusaseman osan todelliseen merkitykseen nähden. Syvyyden tulisi yleensä vaihdella puolesta kahteen kilometriin. Sitä olisi syytä kehittää asteittain pääpuolustusasemasta taaksepäin, eikä siirtyä suoraan aseman takareunalle, tukilinjalle.

Kaiken kaikkiaan puheena olevassa Vesa Määtän kirjassa annetaan Oeschin ja Hanellin linnoittamisyhteistyöstä varsin rakentava kuva. Vaikka he eivät aina olleet samaa mieltä asioista, ne ratkaistiin keskustellen.

Kirjassa mainitaan Ylämaan Hostikan linnoitteet, joiden ensisijaisuutta on kiirehditty paitsi Oeschin myös Heinrichsin toimesta jo toukokuussa 1940. Ylijärven suunnasta Hostikkaan johtavan tien kenraalit katsoivat kuuluvan puna-armeijan todennäköisiin hyökkäysreitteihin. Tämä luonnollisesti selittää vahvan linnoituskeskittymän Hostikalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on kesältä 1944, kun suomalaiset ovat vetäytyneet VKT-asemaan. Noihin aikoihin, muutamaa päivää aiemmin oli aloitettu välirauhan aikaisen linnoituksen (myöh. Salpalinja) taistelukuntoon saattaminen. Kirjassa todetaan, että hyökkääjä ei ilmeisesti ottanut VKT-asemaa vakavissaan, vaan puna-armeija valmistautuikin kohtaamaan kunnolla suomalaisten vastarintaa vasta Salpa-asemassa! No, nyt tiedämme, että VKT-asema hieman taipui, mutta piti.

Heinäkuun lopulla, kun Kannaksen taistelut olivat jo muuttuneet asemasodaksi, kolmen armeijakunnan joukkoja määrättiin  linnoitustöihin Salpa-asemaan ja sen etumaastoon.

Elokuun alussa Oesch (Kannaksen joukkojen komentajana) painotti armeijakuntiensa komentajille, että Suomenlahden ja Saimaan välillä Salpa-asema olisi taisteluvalmiina syyskuun alkuun mennessä 1944.  Ainakin siis viimeistään silloin Salpalinjassa olisi ollut myös tarvittava taistelumiehitys! (Viimeinen virke on blogin kirjoittajan huomio.)

Kiitos tohtori Vesa Määtälle hyvästä kirjasta K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa. Siinä oli paljon myös meille linnoittamisharrastajille mielenkiintoista näkökulmaa, joista tässä blogissa on vain osa nostettu esiin. Eikä ihme, sillä Vesa Määttä on ollut projektitöissä Miehikkälän Salpalinja-museolla; hänen kokoamansa Salpalinja-aiheinen erillisnäyttely avattiin Miehikkälässä heinäkuun alussa 2007. Aiemmin maaliskuussa samana vuonna  tämän blogin kirjoittajalla oli kunnia olla esittelemässä tulevan tohtorin kanssa Salpalinjaa retkimessuilla Helsingissä.

TERHO AHONEN