Noin kymmenen syytä olla pois

Salpavaellus vaelletaan 18. kerran 1.-3.7.2011. Reittejä on kolme erilaista ja eri pituista, mielenkiintoisia kaikki. Mukaan mahtuu vielä hyvin.

Yleensä on helpompi etsiä syitä, miksi ei johonkin osallistu kuin miksi osallistuu. Minä valitsen helpomman tien ja kuvittelen muutaman hyvän syyn olla osallistumatta.

Vaelluksen ajankohta on huono. Varmasti näin on monelle, varsinkin jos ei tiedä, että se on ollut samalla paikalla viikko jälkeen juhannuksen jo vuosikausia ja on vastakin. Minulle se on sattunut aina, kun on satuttanut.

Miehikkälä on kaukana. Tottahan se on. Minäkin sen huomasin, kun vuonna 1992 maapallon ympärimatkalla tulin asiaa ajatelleeksi Australiassa. Mutta sinnekin tuli lähdetyksi. Matka ei ollut liian pitkä.

Salpalinjassa ei ole mitään nähtävää. Sekin on osin totta. Maan päällä ei ole kuin heinikon ja pusikon seassa muutama panssariestekivi (400 000 kappaletta!). Mutta sotilaskohde ei olekaan tarkoitettu turistinähtävyydeksi. Sen parempi, mitä vähemmän yksityiskohtia on vetämässä tulta puoleensa. Maan alla on näkemistä senkin edestä.

Linnoituksessa ei ole mitään suurta. Ei olekaan. Jos se betoni, joka on valettu korsuihin pitkin metsiä, olisi yhdessä särmältään kymmenen metrisessä paadessa, olisi paaden korkeus vain 2,3 kilometriä!

Salpalinja on heikko. Se ei olisi Stalinin tankkeja pidätellyt. Mutta montako punatankkia linjasta tuli läpi? Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Mitä uutta 70 vuotta vanhassa rakennelmassa muka on? Ainakin viime viikonvaihteen Salpa-Jukolan vieraille lähes kaikki. Monet luulevat tietävänsä ja tuntevansa. Jotta luulo ei järkkyisi, parempi onkin olla pois, ettei joutuisi muuttamaan mielipidettään.

Mitä hyötyä sitten Salpalinjan perinteen siirtämisessä on tuleville sukupolville? Mennyt mikä mennyt. Ehkä, mutta ehkä sittenkin on hyvä olla pysyvä muistomerkki muistuttamassa, että miksi meillä Suomessa asiat ovat kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. Emme menettäneet eteläisten naapuriemme tavoin 50 vuotta kehityksestämme.

Salpalinja on sotahullujen vouhkaamista. Voisi niin luulla, mutta kun ei ole. Salpalinjassa ei taisteltu. Se osaltaan ja välillisesti edesauttoi Suomen rauhaan syyskesästä 1944.

Salpavaellus on yksitoikkoista taapertamista hyttysten syötävänä. Kyllä, jos ei kuuntele oppaiden kertomusta ja selostusta. Ja hyttyset ovat pieni vaiva, jos samanaikaisesti pitäisi kankipelillä yrittää asentaa 10 000 kiloa painavaa teräksistä tähystykupua korsun betonilaudoituksen ja -raudoituksen päälle ennen valua.

Ja itseasiassa minä (siis tämän tarinan kuvitteellinen minä) kyllä tunnen ja tiedän jo Salpalinjasta kaiken. Hyvä. Jos näin on, tervetuloa vaellukselle oppaaksi. Hyville oppaille on aina tilaa.

Yksinkertaisesti minua ei Salpalinja niin paljoa kiinnosta, että uhraisin siihen kesäviikonlopun. Hyvä sekin. Jokainen tekee mistä itse tykkää. Niin minäkin (tämän kirjoittaja) ja siksi aion olla Salpavaelluksella mukana täydessä työn touhussa, koska se kiinnostaa. Nyt jo tiedän paljon, mutta en läheskään tarpeeksi.

Tervetuloa mukaan myös kaikki ne, joilla on hyvä syy tulla. Niin tekee myös vaelluksen suojelija Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Pennanen. Hän vaeltaa Salpalinjassa perjantai-iltana Luolareitillä ja ottaa vaeltajat vastaan päätösparaatissa ja maanpuolustusjuhlassa sunnuntaina Salpalinja-museolla.

”Enpä olisi uskonut”

Ainutkertainen Salpa-Jukola on takana. Virolahden Ravijoella Harjun Oppimiskeskuksen alueella järjestetty suunnistusviesti jätti huulen pyöreäksi. Puitteet olivat hienot. Kisajärjestelyt olivat jetsulleen ja joukko ja paikat siistejä. Harvoin saa olla mukana tapahtumassa, jossa jo pelkästään toimitsijoita on yli 1700 henkeä, ja vain yhden viikonlopun aikana.

”Enpä olisi uskonut” –sanonta tuli vastaan myös monta kertaa, kun me Salpavaellus-tapahtuman oppaat esittelimme kisavieraille, mitä Salpa-Jukolan nimessä nuo viisi ensimmäistä kirjainta tarkoittavat. Näin sanoi nimenomaan moni niistä, jotka rohkenivat tunnustaa, että Salpa-sana tässä merkityksessä ei ollut täysin tai ollenkaan heille aikaisemmin avautunut.

Nimittäin yhteensä muutamasta kymmenestä tuhannesta ihmisestä, suunnistajasta, heidän huoltojoukoistaan ja yleisöstä ”vain” noin tuhat käytti tilaisuutta hyväkseen ja tutustui Salpalinjan korsuihin tai sitä esittelevään osastoon. Valtaosa joukosta oli siis jo täysin valveutunut asiasta, tai se ei kiinnostanut tai niin kuin epäilen, eivät malttaneet suunnistustäpinöiltään asiaan perehtyä, tai tieto tutustumismahdollisuudesta ei ollut tavoittanut, tai sitten kaikille jaettu kisalehti kertoi jo tarpeeksi. Kisalehden jutun kirjoittajana haluan tietysti uskoa viimeiseen vaihtoehtoon.

Kuitenkin yhteensä 16 asiantuntevaa Salpalinja-opasta teki kisatapahtuman aikana 105 opastuskierrosta korsuihin ja linnoitteisiin. Niihin osallistui 564 henkeä. Keskimäärin reilut viisi henkeä per kierros. Oikein sopiva ja helposti liikutettava ryhmäkoko. Lauantain kiireisimpään aikaan kaikki opastusvoimat olivat täydessä työn touhussa. Enempää ei juuri olisi ehditty.

Opastuskierrosten lisäksi Salpalinja-osastolla tietoiskuun tutustui useita satoja ihmisiä, jotka eivät malttaneet lähteä korsuja koluamaan. Sateisen lauantaiaamun jäljiltä yhden pääkulku-uran vieressä jalanjäljet paljastivat, että kymmeniä ellei jopa satoja omatoimitutkijoita oli piipahtunut korsussa, jonka rakentamiseen oli käytetty 560 silloista autokuormaa betonia! Toistan siis 560 kuutiometriä betonia, jota vahvistaa 45 tonnia betoniterästä. Korsu jäi vierasjoukon jäljiltä täysin ehjäksi!

Salpalinjaan tutustuneet eivät aluksi kaikki edes tienneet, mistä heidän tulisi olla kiinnostuneita. Mutta kun asia alkoi selvitä, ei heidän kiinnostukseelleen ollut tulla loppua. Ulkomaalaisista vieraista eniten asia kiinnosti ruotsalaisia ja jossain mielessä yllättävästi myös latvialaisia.

Ruotsalaisten mielenkiinnon takana oli ymmärrettävästi heidänkin itärajansa pitävyys toisen maailmansodan aikana. Tietysti myös se, että ruotsalaiset avustivat Salpalinjan rakentamista noin kymmenen prosentin osuudella koko kustannuksista, sai heidät janoamaan linnoitustietoa.

Latvialaisten kiinnostus oli luonteeltaan toisenlaista, eräänlaista tunnustelua siitä, miten he kenties olisivat selvinneet ilman neuvostomiehitystä. Kaksi selitystä tapahtuneelle kuulin: ”meidän maasto on niin tasaista ja vaikeasti puolustettavaa” ja ”olisimmehan mekin, jos meillä olisi ollut Salpalinjan kaltainen puolustuslinja”.

Kun paljon ihmisiä liikkuu, kuulee kaikenlaista ja hurjiakin juttuja. Niistä tähän loppuun minulle kaksi totena kerrottua, jälkimmäinen on itse asiassa kysymys. Minä en ota kantaa juttujen todenperäisyyteen, uskomattomilta kuulostavat.

Jatkosodan jälkeen Ravijoen kylän pojat aavistivat, että Harjun koulutilan ladossa on jotain salaperäistä, kun sen ovet oli lukittu. Pienin poika meni olkipuhaltimen putkesta sisään ja kas koulutilan johtajan operoima asekätköhän siellä oli (se on kyllä totta). Ja niin oli kylän pojilla kohta pyssyjä ja paukkuja! Räiskintä alkoi. Johtaja pani pojat tietysti tiukille ja antoi satikutia. Pojat tästä tuohtuneena päättivät kostaa. He ampuivat kiväärillä Vahtivuoren kupeessa sijaitsevan Salpalinjan pst-tykkikorsun lukon rikki. Se oli ainoa tykkikorsu, joka oli suunnattu likipitäen kohti Harjun kartanoa ja samalla johtajan asuntoa. Pojat ryhtyivät kostotoimiin. Tarkoitus oli ampua johtajan kartano mäsäksi, mutta pahaksi onnekseen eivät saaneet tykkiä laukeamaan. Poikia harmitti. Sotaväessä muutamia vuosia myöhemmin yksi pojista sai samaiselle tykkimallille koulutusta ja kesken opetuksen lähes kiljahtaen tokaisi: ”ai hitto jos tuon olisin tiennyt silloin”!

Ja se toinen juttu. Eräs ruotsalainen kisavieras kuunteli esitystäni Salpalinjasta, poistui ja tuli kohta uudestaan kysymään hieman arkaluontoisen oloisesti: ”Tiedänkö minä tai ylipäätään tiedetäänkö Suomessa, että joitakin vuosia sitten Venäjä olisi tarjonnut Suomelle Karjalaa takaisin, mutta presidentti Halonen ei olisi uskaltanut ottaa sitä vastaan peläten jonkinlaista petosta? Minä totesin, että enpä ole kuullut, mutta yleensähän isot itäuutiset ovat Suomeen Ruotsin suunnasta tulleet!

Uskokaa tai älkää. Olipa mielenkiintoinen Salpa-Jukola –viikonvaihde.

Harjussa vahva linnoitekeskittymä

Nykyisen Harjun oppimiskeskuksen alueen linnoitteet Virolahden Ravijoen kylässä saavat 18.-19.6.2011 tuta kenties historiansa suurimman kävijäpotentiaalin. Suunnistuksen Jukolanviestissä, Salpa-Jukolassa, kirmaa noin 15 000 suunnistajaa, toimitsijoita on yli 1500 henkeä ja arviot yleisöstä pyörivät 20 000 hengen kahta puolen. Vehkalahden Veikot tekevät huikean urakan.

Toivottavasti ”vain” osa kisavieraista käyttäisi hyväkseen mahdollisuutta tutustua Salpalinjaan ja sen linnoituslaitteisiin kilpailukeskuksen lähimaastossa. Se mitä Harjuun rakennetuista linnoitteista on nyt nähtävissä, kerron seuraavaksi. Muistutan, että ominensa ei ole viisasta korsuja koluta. Salpa-Jukolassa on tarjolla kaikille halukkaille opastusta ja tämä lupa liikkua oppimiskeskuksen alueen linnoitteissa koskee vain siis kisan aikaa.

Salpalinjan Perinenyhdistykseltä on muuten ilmestynyt Salpa-Jukolaan uusi Salpalinjalla Harjussa -esite. Sitä löytyy ainakin Harjun oppimiskeskuksen, Virolahden kunnan ja Salpalinjan esittelypisteistä. Esitettä riittää varmasti kaikille.

Ja sitten niihin Harjun linnoitteisiin.

Ravijoessa koulutilan vanhan navetan eteläpuolella olevan pikkutien (Viipurintie) sillan vieressä on nähtävissä toisen Ravijoen tulvituspadon länsipenkan betonirakennelmaa. Toinen pato oli muutama sata metriä alempana, nykyisen sahan kohdalla.

Itseasiassa alkuperäinen linnoituskartta paljastaa, että Vahtivuoren vieressä olevan Lehtoniityn panssarinkantokykyä olisi ”vesitetty” sitä halkovaan laskuojaan rakennetulla padolla. Se on siis kolmas pato Ravijoen tulvitusjärjestelmässä.

Kivieste Harjussa on Ravijoen varressa paikoillaan. Sen sijaan puutarhaviljelysten kohdalta este on edellä mainitulta Viipurien tien padolta etelään purettu muutaman sadan metrin matkalta. Oppimiskeskuksen ja Vahtivuoren välissä peltoaukealla kivieste on joen vihollisen puolen penkereellä. Näin jokiuoma itsessään lisää kiviesteen estearvoa.

Kun mainittu kivieste lähes suorassa kulmassa kääntyy irti joesta Vahtivuoren kupeessa, muodostuu jokivarresta ja toisaalta kohti Pihlajaa suuntaavasta kiviesteestä eräänlaiset siivet, jotka ohjaavat vihollispanssareita kohti pussinperää. Ja kuinka ollakaan puolustaja on juuri tuohon odotettavissa olevaan panssaritiivistymään keskittänyt lähialueen panssaritorjuntatykkien tulen!

Harjun nykyisten kasvihuoneiden takana, ampumasuunta kohti museotietä, on asemassa pst-tykki-, konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu (kaksoisasekorsu). Sen läheisyydessä aivan Hovintien varressa on konekiväärikupupesäke, jonka ampumasuunta on aiemmin puhutulle Viipurintien padolle. Sen suojaaminen on voinut olla kk-pesäkkeen yksi tehtäväkin.

Vain kymmenen metriä edellisen kk:n takana on kenttälinnoitteeksi laskettava kk-pesäke, joka on rakennettu vanhasta panssarivaunun terästornista. Virallisesti siitä käytetään nimitystä teräspesäke. Tämä ase tukee edellisen kaksoisasekorsun ampumasuuntaa museotietä kohti.

Harjun kartanon, siis päärakennuksen eteläseinustassa lähes kiinni sijaitsee 40 miehen majoituskorsu. Se on täysin maan alla. Ja kun sisäänmenoaukkokin on peitetty, korsua ei näy lainkaan. Itse olen nimittänyt sitä Harjussa opastaessani Suomen kalleimmaksi lipputangonjalaksi! Lipputanko on korsun katolla.

Kartanon koilliskulmasta muutama kymmenen metriä Vahtivuoren suuntaan on niinikään edelläkerrotun kaltainen kaksoisasekorsu. Sen ampumasuunta on likipitäen Ravijoen suuntaisesti peltoaukeaa myötäillen kohti Vahtivuorta. Tähän korsuun vieraat pääsevät tutustumaan myös sisältä.

Tallinmäellä sijaitseva konekivääri- ja 26 miehen majoituskorsu on yksi niistä Salpalinjan poikkeuksista, joka vahvistaa säännön. Se sijaitsee sivustatulta kiviesteiden suuntaisesti ampuvia ”kollegoitaan” selvästi taaempana, syvyydessä. Sen erillistehtävä on tukea taistelua kartanon ja Vahtivuoren välisellä peltoaukealla ampumalla muita enemmän vihollisen tulosuuntaan ja osittain myös sivustatulta Vahtivuoren suuntaan. Kantaman puitteissa ko. ase pääsee lakaisemaan vihollista jo joen takana olevalta harjanteelta.

”Tallikorsun” levennetty sisäänmenoaukko olisi antanut suojan vihollisen tulivalmistelun ajaksi myös pst-tykille, jonka avoasema olisi ollut jossakin lähellä.

Harjun rakennetun kartanoalueen takareunassa, nykyisen raviradan sisällä on kaksi 40 miehen majoituskorsua. Niiden yksiselitteinen tehtävä olisi ollut antaa vuorollaan leporauha ja suoja taisteluissa väsyneille joukoille. Mahdollisesti ao. korsujen lähistölle olisi kaivettu taisteluhautoja, jolloin alueen puolustukseen olisi saatu myös lähisyvyyttä.

Vahtivuoressa sijaitsee paitsi yksi Salpa-aseman hulppeimmista estekivilouhoksista, myös kk- ja majoitusluola. Luolaan olisi mahtunut vajaat sata miestä majoittumaan. Mäessä on myös tulenjohto- ja 30 miehen majoituskorsu. Näihin tutustuminen Salpa-Jukolassa vaati jo parin tunnin lenkin.

Samaan Harjun alueen puolustuskokonaisuuteen on laskettava Vahtivuoresta itään sijaitsevat, Lehtoniityn reunamilla olevat kaksoisasekorsu ja kk-kupupesäke. Näiden ja em. tj-korsun välissä on vielä majoituskorsu 20 miehelle ja pst-tykin suoja.

Kaiken kaikkiaan kun otetaan mukaan puhtaasti Harjun alueen puolustukseen tiiviisti kuuluvat linnoitteet unohtaen tässä nyt tyystin museotien suunta, niin Harjusta löytyy peräti 12 kestolinnoitetta, a´ hinta keskimäärin yksi miljoona silloista markkaa!