Suojeluskuntajoukot estämässä maihinnousua Virolahdella

Tämä kirjoitus on laajempi tekstiversio paikallislehti Kaakonkulman 22.10.2020 paperilehdessä aihetta käsittelevään juttuuni (ei-tilaajat pääsevät lukemaan lehtijutun esim. tekemällä tutustumistilauksen maksutta kuukaudeksi kaakonkulma.fi.).

Suojeluskunnat ja Lotta Svärd -yhdistykset tekivät 1920-30 -luvuilla äärimmäisen tärkeää ja sotavuosina tulosta tuottanutta vapaaehtoista maanpuolustustyötä. Tämä kirjoitus linkkeineen kertoo vielä enemmän.

Tämä blogi tuo esiin, mihin mainittu vapaaehtoistoiminta venyi, kun oli pakko ja kun siihen oli eväät, toteutuksen johtoporras ja toteuttajat, lotat, ”vanhat ukot ja poikaset”, ne rippeet jotka suojeluskunnista olivat sota-aikana kotirintamalla jäljellä. Asevelvollisuusikäiset suojeluskuntalaisethan olivat rintamalla.

Kodinturvajoukkojen tapaan Etelä-Kymenlaakson suojeluskunnista kootut Sk-pataljoonat olivat mukana suojaamassa kotikontujensa turvallisuutta ja jopa taistelemassa sen puolesta. Kotitekoinen varustus lakanoista ommeltuine lumipukuineen ja ruotsalaiskivääri yhdistettynä aseista vahvimpaan, taistelijan omaan tahtoon puolustaa kotiseutuaan, oli ratkaiseva apu – jopa koko Suomen selviytymiselle talvisodasta itsenäisyyden säilyttämisen mahdollistaneeseen rauhaan. Olisiko tästä opiksi myös nykypäivään? Klikkaa karttoja suuremmiksi! (TA)

Tämän jutun lopussa on tähän nimenomaiseen aiheeseen liittyviä linkkejä. Lue ja katso omaan tahtiin.

Saaristotaisteluissa torjuntavoitto Virolahdella maaliskuussa 1940 – rannikkotykistö ja paikalliset suojeluskuntajoukot vahvasti mukana

Talvisodan lopulla Suomenlahden itäisessä saaristossa Virolahden Pitkäpaaden edustalla ja Kokkoluodossa käytiin 6.-7.3.1940 välisenä yönä vähemmän tiedettyä taistelua jalkaväkijoukoin Suomen kohtalosta. Virolahden ja Miehikkälän suojeluskuntien vapaaehtoisista koottu noin 300 miehen ja parinkymmenen lotan Kotkan rannikkolohkon käyttöön annettu I Suojeluskuntapataljoona oli taistelussa osavoimin mukana.

Kotkan ja Virolahden edustalla meren jäällä ja saarissa taisteltiin laajemmin talvisodan lopussa 4. – 13.3.1940 välisenä aikana. Suomen vahva rannikkotykistö kypsytti tuhovoimallaan Neuvostoliiton puna-armeijan jäällä edenneen jalkaväen ja lähetti siitä ison osan jäiseen tulihelvettiin!

Neuvostoliiton hyökkäys Kymenlaakson rannikolle 4.3.1940 tapahtui kolmena yhtäaikaisena kiilana yli paksun Suomenlahden jään. Kotkan raskaat rannikkotykit torjuivat Neuvostoliiton hyökkäyksen avojäälle 15 kilometrin etäisyydelle tuhoisin seurauksin. Virolahden edustalla rannikkotykkien armottomasta tulesta piittaamatta vihollinen nousi saariin, mutta tuli lyödyksi takaisin muualla paitsi Kiuskerissa (Iso Kalastaja) Kartta: Talvisodan historia osa 4.

Taistelut nousivat esiin alkukesästä Haminassa toimivan Perinnekeskus Wanhan Veteraanin Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-näyttelyssä ja sen virtuaalivideossa. Ja se taas poiki esiin sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmon tarkan tutkimustyön Virolahden taisteluista, varsinkin Miehikkälän suojeluskuntakomppanian osalta.

Edellä on selitys ja tietotausta tälle jutulle. Tämän kirjoituksen muita lähteitä ovat Heikki Tiilikaisen ja Ilmari Pusan (Talvisodan jäinen loppunäytös) sekä Timo Yrjölän (Sirpaleita sodasta) aihetta eri kulmista käsitelleet kirjat.

Tuo suomalaisten torjuntavoittoon päättynyt talvisodan pienehkö yksittäinen saaritaistelu Kokkoluodossa saattoi olla itseään suurempi vaarallisessa tilanteessa. Ainakin Neuvostoliitolle oli yllätys, että Suomen rannikko oli miehitetty tai siltä se näytti. Puna-armeijan jalkaväkijoukot eivät päässeet maihin Virolahden rannikolla, eivätkä pystyneet etenemään Viipuri-Hamina -maantielle Karjalankannaksen joukkojen selustaan ja katkaisemaan tärkeitä yhteyksiä rantamaantien suunnassa.

Aiheesta kirjoittaneen sotahistorioitsija, tietokirjailija, evl evp. Heikki Tiilikaisen mukaan Neuvostoliiton jalkaväen epätoivoinen hyökkäys kohti Kotkan ja Virolahden rannikkoa jäitse Suomenlahden yli oli itse asiassa harhautus. Sen tavoitteena oli saada suomalaiset siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta torjumaan maihinnousua Kymenlaakson rannikolle ja murtaa Suomen puolustus lopullisesti Kannaksella. Tässä Neuvostoliitto epäonnistui.

Jalkaväkitaistelu 15 km päässä rantatiestä

Kokkoluodon taistelupaikka oli rantatiestä enää noin 15 kilometrin päässä. Se on vähän, kun mantereella ei ollut puolustavia joukkoja, eikä tuolloin vielä edes reservejä heittää vastaan. Sen NL:n tiedustelu tiesi ja siksi se yritti kiivaasti isolla joukolla murtautumista mantereelle.

Vuoden 1923 peruskartassa tässä otoksessa oikeassa alanurkassa on Pitkäpaasi ja Kokkoluodon taistelualue. Virojoen kylä on vasemmassa yläreunassa. Kokkoluotoa lähemmäksi eivät NL:n joukot päässeet. Läpimurtotilanteessa suomalaisjoukkoja ei olisi ollut heittää vastaan, korkeintaan rajoittamaan sillanpäätä seuraavana päivänä. Noin viikko myöhemmin valtakunnanraja tuli tällekin kartalle. Karttaruudun sivu on 2 km, Maanmittaushallitus Helsinki.

Haminan ja Vehkalahden maa- ja merisuojeluskunnista perustettu II Suojeluskuntapataljoona saapui Virolahdelle vasta 6.3. klo 19 ja oli ryhmittymässä Siikasaari-Hurppu -puolustuslohkolleen. Kymin, Pyhtään, Kotkan maa- ja Sunilan merisuojeluskunnista perustettu III Suojeluskuntapataljoona saapui vasta seuraavan päivän kuluessa Virolahdelle. Ne eivät olisi ehtineet torjumaan läpimurtoa pitäjän itäosiin.

Talvisodan Neuvostoliiton massiivinen ja sille noin kahden tuhannen kaatuneen uhrin aiheuttanut hyökkäys- ja harhautusoperaatio Kymenlaakson rantamaalle siis epäonnistui; Kannaksen joukot pitivät pintansa rauhaan saakka. Suomalaisten tappiot Kotkan lohkolla olivat vain 36 kaatunutta, joista suojeluskuntalaisia oli seitsemän, heistä osa kadonneina.

Ensimmäinen massahyökkäys 4.3.1940

Maaliskuun 4. aamulla oli Neuvostoliitto aloittanut massiivisen hyökkäyksen yhteensä viiden pataljoonan (a´ noin 770 miestä), se on 4000 miehen, sotapäiväkirjojen mukaan ehkä jopa 6000 miehen voimalla. Hyökkäys tehtiin kolmena kiilana yli kantavan jään Suursaaresta, Somerista ja Narvista kohti Kotkaa, Huovaria ja Kiuskeriä (Iso-Kalastaja).

Kotkan Lohkon rannikkotykistön patterit Rankista ja Kirkonmaasta sekä Virolahden alalohkon tykit Kukiosta, Mustamaasta ja Pukkiosta pysäyttivät hyökkäyskolonnat ankaralla tulella ja aiheuttivat niille raskaat tappiot. Lähes vastaava yritys, tosin tappioiden pienentämin voimin toistui 6.maaliskuuta samoin tuloksin.

Rannikkotykeistä Virolahdella tuhoisinta jälkeä kantamaansa ja kaliiperiinsa suhteutettuna teki virolahtelaisen reservivänrikki Pekka Tulkin johtama 57 mm kahden tykin kevyen jaoksen tarkka tuli Pukkiosta. Se pystyi tukemaan Kokkoluodonkin taistelua tehokkaasti.

Karttapiirros Osmo Kimmon esityksestä. Virolahden rannikkotykeistä Kukion linnake jää kartan ulkopuolelle Mustamaasta lounaaseen Tammion eteläpuolelle. Satamaniemen patteri kuului Viipurin lohkoon ja oli Virolahdelle tapahtuneen hyökkäyksen aikana täystyöllistetty torjuessaan samaan aikaan NL:n hyökkäystä yli Viipurinlahden.

Linnoittajatkin aseisiin

Huomionarvoista on, että 4.3. aamulla kaikki voimat olivat tarpeen. Luumäki-linjalla Virolahden Vaalimaalla Koskelanjoella (Vaalimaanjoki) linnoitustöissa olleesta Osasto Kaiterasta 70 miestä vaihtoi lapionsa Winchester-kivääreihin. Linnoittajat siirtyivät 2-3 tunnin varoitusajalla johtajansa Pentti Kaiteran (myöh tekniikan tohtori ja professori) johdolla työmaansa lähelle varmistamaan Orslahden rantaa maihinnousulta.

Kotkan lohkon jalkaväkitaistelut jäällä keskittyivät Virolahden edustalle. Erisuuruisia taisteluja ja kahakoita erilaisine kokoonpanoineen ja vaihtuvine alistuksineen käytiin liki päivittäin saarten ja luotojen hallussapidosta käytännössä talvisodan loppuun saakka.

Talvisodan rauhan tultua Neuvostoliiton hallussa Virolahden saarista oli vain Kiuskerin (Iso Kalastaja) saariryhmä kaukana ulkomerellä. Kotkan lohkon rannikkopuolustus, rannikkotykistö ja sille alistettu jalkaväki sekä suojeluskuntajoukot täyttivät tehtävänsä erinomaisesti.

Suoraan kotoa asemiin

Suojeluskunnan virolahtelaisen aluepäällikkö, vänrikki Veikko Turusen johtama Miehikkälän ja Virolahden suojeluskuntapataljoona (I Sk-pataljoona) sai hälytyksen kokoontua Kymenlaakson vapaaehtoisista sk-joukoista ensimmäisenä 4.3.1940 aamulla. Siihen kuuluivat Virolahden suojeluskuntakomppania ja merisuojeluskuntakomppania sekä Miehikkälän suojeluskuntakomppania. I Sk-pataljoona miehitti Virolahden itäosien rannikon jo saman päivän iltaan kello 19. mennessä. Pataljoona oli ollut hälytysvalmiudessa kotonaan 27.2. alkaen.

Kokkoluodon puolustustaistelussa 6.-7.3.1940 mukana ollut Virolahden ja Miehikkälän suojeluskuntapataljoona oli koottu jo joulukuussa aiemmin rintamalle kelpaamattomista, korkean iän takia vapautetuista tai 1. luokan nostoväkeen kuuluneista miehistä ja varusmiespalvelusta käymättömistä yli 17-vuotiaista pojista. Samalla tavalla perustettiin muutkin vapaaehtoisuuteen perustuvat sk-pataljoonat Kymenlaaksossa. Turusen pataljoona oli taisteluyönä alistettuna saarten puolustuksen rintamavastuussa olevalle Kotkan lohkon Pataljoona Aaltoselle.

Laivojen miehistöistä jalkaväkeä

Pataljoona Aaltonen oli taas Helsingin Laivastoaseman laitureissa jäissä olleiden merivoimien alusten miehistöistä pikakoulutettu jalkaväkipataljoona. Se oli saapunut Kotkaan noin viikko ennen puheena olevaa taistelua. Se hälytettiin Virolahdelle 4.3 aamulla ja ehti siirtyä yötä myöten Paatioon ja Pitkäpaateen. Pitkäpaadessa ja Kokkoluodossa pataljoonalla oli myös alistettuna Ahvenanmaalta aiemmin Kotkaan kiidätetty Erillinen konekiväärikomppania. Sen konekiväärit olivatkin taistelussa tarpeen.

Miehikkälän suojeluskuntakomppania oli 6.3. reservissä Pitkäpaaden kylässä ja hälytettiin keskiyöllä taisteluun. Virolahden merisuojeluskuntakomppania oli puolustuksessa lähellä Härön saaressa taistelualueen itäpuolella.

Yöllisessä jalkaväkitaistelussa Pitkäpaaden edustalla ja Kokkoluodossa vihollisen tappiot olivat noin 50 kaatunutta, joista kaksi jäi jäälle. Virolahden alalohkon sotapäiväkirjaan on kirjoitettu taistelun kuumimmasta vaiheesta: ”Noin joukkue yrittää maihin Kokkoluodossa, mutta torjutaan käsikähmässä.”

Kokkoluodon taistelusta jäi paljon verijälkiä ja kaatuneita oli havaintojen mukaan työnnetty ilmeisesti avantoihinkin, osa vietiin vetäytyessä mukana. Sotasaaliiksi saatiin 2 pikakivääriä, 15 paria suksia, käsikranaatteja ja pistooleja.

Mannerheim erittäin huolestunut

Ylipäällikkö C.G.E Mannerheim sanoo muistelmissaan vihollisen hyökkäyksiä Kotkan – Virolahden rannikkokaistaa vastaan erittäin huolestuttaviksi:
”Nämä yritykset olivat erittäin huolestuttavia, koska Kotkan lohkon jalkaväkiyksiköt oli lähetetty taistelemaan muualle ja vihollinen lisäksi saattoi tuoda sinne jäiden yli moottorireillä ja autoilla suuria voimia.”, Mannerheim muistelee.

Hän toteaa edelleen: ”Uhan torjumiseksi muodostettiin kiireen kaupalla Kymenlaakson yli-ikäisistä miehistä ja nuorista poikasista viisi suojeluskuntapataljoonaa, jotka asetettiin rannikkopuolustuksen käyttöön.”

Sk-joukkojen perustamisen taustaa

Itäinen Suomenlahti jäätyi talvisotatalvena paksuun, jopa panssarivaunuja kantavaan jäähän.

Onneksi jo joulukuussa 1939 Kymenlaakson rannikkoa puolustavan Kotkan lohkon komentaja, everstiluutnantti Taavi Kainulainen keskusteli ennakoivasti Kymenlaakson Suojeluskunnan vasta nimetyn piiripäällikön, puolustusvoimista jo eläkkeellä olleen eversti Walter Bergh´n (ent. tsaarin armeijan upseeri) kanssa mahdollisesta meren jäätymisestä kantavaksi. Rannikkokomentaja esitti jo merivoimien esikunnankin jakaman huolen, että Kymenlaaksossa ei tilanteen tullen saata olla enää rintamakelpoisia miehiä heittää puolustukseen.

Kymenlaaksoon varattujen reservien osalta kävi, kuten edellä oli jo pelätty. Ne olivat viimeistä miestä myöten syötetty rintamalle. Asevelvollisuusikäiset suojeluskuntalaiset taistelivat rintamalla tietysti omissa yksiköissään. Omaa koulutettua kenttäarmeijan reserviä Kymenlaaksossa ei siis enää ollut. Siksi jo joulukuussa 1939 tehty päätös vapaaehtoisten suojeluskuntapataljoonien perustamisesta oli ennakoivaa johtamista parhaimmillaan. Suojeluskuntapiirin esikunta kävi tehtävään suurella tarmolla.

Lotat kuuluivat organisaatioon

Suojeluskuntapiirin toimesta laadittiin viivyttelemättä suunnitelma seitsemän noin 300 vapaaehtoisen miehen vahvuisen suojeluskuntapataljoonan perustamisesta ja varustamisesta Kymenlaaksoon maakunnan suojeluskuntien ”rippeistä”, yli-ikäisistä ukoista ja nuorukaisista. Pataljoonista neljä suunniteltiin rannikolle ja loput kolme Keski- ja Pohjois-Kymenlaaksoon, yksi reserviksi ja kaksi Kouvolan rautatien suojaamiseen Kausala-Luumäki -välillä. Pataljoonilla oli lähinnä kodinturvajoukkojen luonne.

Pataljoonien organisaatioon kuului, harvinaista kyllä, myös naisia; ainakin Miehikkälän suojeluskuntakomppaniassa oli kaksi lottaa muonittajana ja viiden lotan lääkintäryhmä. Näin lotat kuuluivat kiinteästi pataljoonaan, ei vain täydentävinä apujoukkoina. Lotat olivat piiripäällikön ohjeen mukaan osa myös muiden Kymenlaakson suojeluskuntapataljoonien perusorganisaatiota.

Pataljoonien johtajille komppanianpäälliköistä ryhmänjohtajiin järjestettiin tammi-helmikuun aikana kymmenen päivän kursseja Kausalan suojeluskuntatalolle perustetussa suojeluskuntapiirin koulutuskeskuksessa. Sitä johti suojeluskuntapiirin esikunnan järjestelytoimiston päällikkö, reservin kapteeni A. V. Widenoja. Joissakin suojeluskunnissa pidettiin lyhyitä alokaskursseja.

Viisi sk-pataljoonaa palvelukseen

Koko Suomessakin harvinaisiksi katsottavista Kymenlaakson suojeluskuntapataljoonista tässä jutussa mainitut kolme eteläisintä pataljoonaa hälytettiin tositoimiin rannikolle siis 4.3. Samoin palvelukseen käskettiin myös rannikolle tarkoitettu IV Sk-pataljoona. Se koottiin Kotkan merisuojeluskunnasta, Kymenlaakson sotapoliisikomppaniasta ja muista sk-osista ja sekin alistettiin Kotkan lohkolle. Valmiuteen reservinä käsketty II Kymenlaakson suojeluskuntapataljoona (Sippola, Inkeroinen, Myllykoski, Anjala ja Elimäki) kutsuttiin 7.3. vakinaiseen palvelukseen ja käskettiin marssia Kotkaan.

Suojeluskuntien toiminnan tutkiminen talvisodan ajalta on hankalaa, kun niiden omat asiakirjat, henkilöluetteloineen ja sotapäiväkirjoineen hävitettiin valvontakomission käsiin joutumisen pelossa viimeistään syksyllä 1944. Ja kiireessä on saattanut jäädä monia asiakirjoja, esimerkiksi henkilöluetteloita laatimattakin, kuten Erkki Vitikainen on oman Haminan ja Vehkalahden II Suojeluskuntapataljoonan osalta kirjallisuudessa kertonutkin.

Miehikkälässä synnyinkotiaan vapaa-ajanasuntona pitävä, Helsingissä asuva sotahistorian harrastaja Osmo Kimmo kohtasi edellä kuvatun arkistoaineiston puutteen. Silti hän on onnistunut tekemään suuren tutkimustyön saamalla oman kotipitäjänsä suojeluskuntakomppanian ”henkiin ” ja sen sotapolun (sotapolku.fi) selvitettyä aina joulukuun 18. 1939 kirjattua henkilöluetteloa myöten. Lista on mielenkiintoinen nimineen ja sotilasarvoinen. Miehikkälän pataljoonaan ei kuulunut yhtään upseeria. Miehikkälän suojeluskuntakomppanian päällikkönä oli suojeluskunnan aluepäällikkö, vuoden 1918 vapaussoturi, kersantti Reino Raitio. Listoilla oli 195 nimeä, joista siis naisia seitsemän.

Tietoa nimistä kaivataan

Siitä ketkä miehikkäläläisistä lopulta osallistuivat ja kuinka isona komppaniana maaliskuussa sotatoimiin Virolahdella, ei ole koottua luetteloa. Miehikkälän komppaniassa mukana olleista henkilöistä Osmo Kimmo toivookin lukijoilta tietoa sähköpostiinsa osmo.kimmo@kolumbus.fi

Suojeluskuntien perustamisvaiheessa joulukuussa 1939 tavoiteltiin noin 300 hengen vahvuisia pataljoonia. Käytännössä palvelukseen maaliskuussa kutsutut pataljoonat ovat mahdollisesti olleet jopa suurempiakin.  Siihen Miehikkälän ja keskisen Kymenlaakson säilyneet kokoonpanotiedot viittaavat.

Kuten sanottu, Haminassa toimivan Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanhan Veteraanin Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-näyttelyssä (avoinna marraskuun 2020 loppuun saakka viikonloppuisin klo 10-16) tulee näyttelytekstissä lyhyesti muutamalla rivillä esiin edellä mainittu tarina ja näyttelyn internetin virtuaaliosassa sama asia 7½ minuutin videona. Koska Osmo Kimmolla oli aiheesta koottu aineisto Sotapolku.fi -sivustolle ja kun häneltä pyydettiin aiheesta esitystä, hän kokosi siitä laajahkon Kymenlaakson rannikkopuolustus talvisodassa - keskiössä Virolahti -esityksen.

Koska Virolahden rannikkotaisteluista ei ole vastaavaa kattavaa paikallista esitystä ja kun edellä mainitut esitykset eivät ole laajuutensa takia mahdollista julkaista tässä jutussa saatikka paikallislehti Kaakonkulmassa, ne löytyvät tämän kirjoittajan ylläpitämästä tästä blogista Salpalinjan salat. Paitsi edellä mainitussa esityksessä harvinainen Miehikkälän komppanialuettelo löytyy Osmo Kimmon keväällä 2020 ilmestyneessä Sotilaan tarina -kirjasta.

Tarkemmin arkistotietoihin perustuvista Virolahden edustan taisteluista pääsee lukemaan Osmo Kimmon tutkimuskoosteesta (linkki alla). Sen liitteenä on muun muassa Miehikkälän suojeluskuntakomppanian kokoonpano 18.12.1939.

LINKIT:

Lisätietoja Virolahden saaristotaisteluista:

Osmo Kimmo: Kymenlaakson rannikon puolustus talvisodassa http://salpalinjansalat.blogspot.com/2020/10/osmo-kimmo-kymenlaakson-rannikon.html  (Osmo Kimmon tutkimuskooste ja Mieh Sk-komp luettelo)

Osmo Kimmo: Mieh sk-komppanialuettelo löytyy myös täältä: http://salpalinjansalat.blogspot.com/2020/10/osmo-kimmo-miehikkalan.html   Siihen Osmo Kimmo toivookin lukijoiden korjauksia osoitteeseen osmo.kimmo@kolumbus.fi

Miehikkälän suojeluskuntakomppanian sotapolku: https://www.sotapolku.fi/sotapolut/haminan-lohkon-i-suojeluskuntapataljoonan-3.-komppania--miehikkln-sk-komppania-/

Wanhan Veteraanin videoesitys 7½ min Kotkan ja Virolahden saaristotaisteluista, klikkaa piirroskuvaketta  https://www.youtube.com/watch?v=FkpsHMbOrXU

Kymenlaakson Suojeluskuntapiirin esikunnan järjestelytoimiston ja sittemmin myös Kausalan koulutuskeskuksen päällikön, kapteeni A. V. Widenojan muisteluksia suojeluskuntapataljoonien perustamisesta vuodelta 1974 Kansa Taisteli -lehdessä sivut 88-90:

http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1974/Kansa_Taisteli_03_1974.pdf

Lue myös blogi 16.2.2017: http://salpalinjansalat.blogspot.com/2017/02/nln-verinen-harhautushyokkays.html

TERHO AHONEN