Maanpuolustustahto kansan selkärankana

Talvisota oli tätä kirjoitettaessa 80 vuotta sitten Neuvostoliiton näkökulmasta enää muutaman päivän päässä tavoitteestaan; puna-armeijan piti olla 21.12.1939, Josif Stalinin 60-vuotissyntymäpäivälahjana Helsingissä. ”Isä aurinkoisen” syntymäpäivästä on eri tietoja, mutta väli hällä. Vieläkään puna-armeija ei ole maatamme vallannut!

Edes Otto Wille Kuusisen valmiiksi ilman vaaleja istutettu Terijoen nukkehallitus ei saanut suomalaisia uskomaan neuvostoihanuuteen ja laskemaan aseitaan. Ankarissa taisteluissa puutteellisin varustein ja varustuksin Suomen armeija piti puolensa ja esti maahan tunkeutujan pääsemästä tavoitteeseensa.

Suomalaisten maanpuolustustahto yllätti Neuvostoliiton! Stalin ei voinut ymmärtää, että juuri maanpuolustustahdolla Suomi paikkasi materiaalisen puolustuspuutteensa.

Reserviupseerioppilaille Salpalinjaa viimeksi viime viikonvaihteessa esitellessäni toin esiin taistelutahdon merkitystä linnoituksen kestävyydessä. Viisaammat ovat sanoneet, että vahvinkin linnoitus murtuu, jos sitä puolustavilla sotilailla ei ole siihen halua. Ja kääntäen voidaan sanoa, että heikompikin linnoitus voi pitää, jos siinä taistelee motivoituneita, maanpuolustustahtoisia sotilaita.

Maanpuolustustahto on siis armeijan aseista se tärkein.

Suomen kansan ja erityisesti asevelvollisuusikäisten kansalaisten nykyistäkin maanpuolustustahtoa on kehuttu korkeaksi. Hyvinvoinniltaan maailman kärkeen kuuluvassa Suomessa on, mitä puolustaa.

Palataanpa talvisodan aikaiseen maanpuolustustahtoon. Mistä se kumpusi? Suomi oli vain noin kaksi kymmentä vuotta aikaisemmin itsenäistynyt, käynyt raastavan maata jakaneen vapaussodan ja lähtenyt kovalla työllä maan hyvinvointia rakentamaan. Nykyaikaan verrattuna elämä oli köyhää ja raskasta. Kansasta valtaosa sai elantonsa maasta ja metsästä. Samalla iso osa suomalaisista omisti maata, vaikkakin enemmistö vain pikkutiloja ja ”torppia”, mutta omisti kuitenkin. Rintamalla sotivien miesten perheet asuivat niissä. Oli konkreettisesti myös omaa, mitä puolustaa. Oli toivoa paremmasta.

Nykyisin pikkutilat ovat hävinneet. Ne ovat vaihtuneet kesäpaikoiksi tai kesämökeiksi järvien rannalla. Ihmiset omistavat yhä maata ja kiinteistöjä, mutta suhteessa sotavuosien aikaan monin verroin enemmän kaikkea muuta, paljon turhaakin tavaraa, krääsää. Nyt jos rajaseudulta pitäisi lähteä evakkoon, ihmiset jäisivät jo hyökkääjän jalkoihin miettiessään, mitä otetaan mukaan mitä ei! Vuosina 1939 ja -44 tuota ongelmaa ei ollut. Perheen tärkein omaisuus mahtui hevoskärryihin, monella huivinyyttiin.

Armeijan aseiden huoltaminen on yksinkertaista. Useimmiten puhdistus, öljy ja rasva riittää. Mutta miten huoltaa jokaista kansalaista koskettavaa maanpuolustustahtoa, miten se pidetään puhtaana, rasvattuna ja taisteluvalmiina?

On tietysti helppoa sanoa, että Suomi on rakennettava ja kehitettävä sellaiseksi, että täällä halutaan asua ja elää. Synnyinseutu, kotiseuturakkaus, isänmaallisuus ovat osa sitä, mutta kyllä siihen tarvitaan tietenkin myös mahdollisuutta tulla toimeen. Tämä viimeksi mainittu on demokraattisesti valitun yhteiskuntajärjestelmän tehtävä. Ja kun niin tehdään, samalla huolletaan maanpuolustuksemme tärkeintä asetta – maanpuolustustahtoa. Se toimii aina ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös silloin kun asiat vaativat – sodassa.

Kansa sodassa – kotirintama kerää, uhraa ja taistelee -näyttely Haminassa Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanhassa Veteraanissa kertoo oivallisesti, mihin kansan maanpuolustustahto parhaimmillaan voi yltää. Sota ei ollut sotavuosina vain rintamalla olevien sotilaiden sotaa. Se oli koko kansan sotaa lapsista vanhuksiin. Kukin teki voitavansa kykyjensä mukaan. Siinä samalla kasvoi silloiselle nuorisolle maanpuolustuksellinen vastuu, tahto puolustaa rakastamaansa maata. Tämä viestikapula on Haminassa Wanhassa Veteraanissa, käykää noutamassa!

Wanha Veteraani on auki viikonloppuisin la-su klo 10-16 talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivään 13.3.2020 saakka.

TERHO AHONEN