Salpalinja lyhyesti ja valokuvia

Tähän blogiin en ole huomannut aikaisemmin kirjoittaa lyhyttä tiivistelmää Salpalinjasta. Tässä yksi versio, eikä sekään ole lyhyt eikä edes kattava! Tätä juttua saa silti lainata ja käyttää lähteen mainiten esim. Lähde: Blogi Salpalinjan salat  / Terho Ahonen

Tämän tekstin lopulla on valokuvia Salpalinjan linnoituslaitteista vuodelta 2016. Saa käyttää lähteen mainiten. Tarkempia tietoja kuvista saa ja alkuperäisversioita voi tilata blogistilta. Tiedot tekstissä ennen kuvia. 

Salpalinja lyhyesti:

Salpalinja on Suomen itärajan linnoitettu puolustusasema. Se on rakennettu vuosina 1940-41 ja 1944.

* * *

Talvisota (30.11.1939 – 13.3.1940) alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksellä. Stalinin tavoitteena oli vallata Suomi parissa viikossa. Se ei onnistunut. Talvisodassa Suomi menetti kymmenesosan maa-alastaan, muun muassa tärkeän Karjalan kannaksen.

Moskovan rauhassa määritetty raja tuli isossa osaa itärajaa uuteen paikkaan ja oli ilman linnoituslaitteita. Suomen sotilasjohto piti maailmanpoliittista tilannetta edelleen kriittisenä. Talvisodasta oli saatu hyviä kokemuksia taistelusta linnoitetussa puolustusasemassa. Päätös linnoittamisesta oli tehtävä nopeasti.

Jo talvisodan aikana puolustusneuvosto (kokoontui 10.2.1940) esitti toivomuksenaan, että rauhan tultua Suomen itärajalle on rakennettava Ranskan Maginot-linjaan ”vertautuvat puolustusasemat” (FT Vesa Määttä:  K. L. Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015).

Ylipäällikkö, sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim päätti Inkilän kartanossa Juvalla 22.3.1940, että Klamila-Luumäki –linja on pikimmiten varustettava yhtenäisellä kestolinnoitteella.

Käytännössä Marskin käsky merkitsi koko itärajan linnoittamista. Suunnittelu- ja samalla rakentamistehtävän sai jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija, kenraalimajuri Edvard Hanell. Linnoituksen käytännön suunnittelutyövoimana maarajalla olivat maavoimien alaiset, puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Linnoitussuunnitelma hyväksyttiin valtioneuvostossa toukokuun puolivälissä 1940.

Työt itärajalla alkoivat jo huhtikuussa Virolahden Ravijoella Harjussa. Niitä oli aloittamassa talvisodan lopussa Suomeen saapuneet vapaaehtoiset ruotsalaiset linnoittajat, reilut 900 henkeä (Svenska Arbetskåren i Finland, lyhenne SAK). Linnoitustöitä tehtiin jatkosodan alkuun kesäkuuhun 1941 ja niitä jatkettiin kesällä 1944 aina ko. vuoden syksyyn saakka.

Uuden linnoituksen nimeksi ylipäällikkö hyväksyi vasta heinäkuussa 1944 kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ehdotuksesta Suomen Salpa. Puolustusvoimissa linnoitusta kutsuttiin Salpa-asemaksi. Kansankielessä siitä tuli pian Salpalinja.

Tehollinen työaika Salpalinjassa oli vain noin puolitoista vuotta. Enimmillään palkattua työvoimaa oli maaliskuussa 1941, noin 35 000 miestä. Noin kaksi tuhatta lottaa oli muonitus- ja huoltotehtävissä. Itärajalla puolustusryhmityksessä ollut kenttäarmeija osallistui töihin välirauhan aikana tehden kenttälinnoitteita.

Linnoitukseen rakennettiin noin 700 teräsbetonikorsua ja noin 3000 kenttälinnoitetta. Kiviestettä pystytettiin yli 200 km, jossa on noin 400 000 kappaletta vähintään kolme tonnia painavaa louhittua kiveä. Kaivantoestettä kaivettiin 130 kilometriä. Taistelu- ja yhteyshautaa lapioitiin ja louhittiin 350 kilometriä. Piikkilankaestettä linnoitukseen rakennettiin yli 300 km. Erikokoisia luolia louhittiin 22 kappaletta.

Salpalinjan tyypillisin kantalinnoite on konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu. Niitä on puolustusasemassa 170 kappaletta. Maavaraisen korsun rakentamisessa korsumontusta nousi lapiopelillä maata 1 600 kuutiometriä, betonilautaa tarvittiin 430 neliömetriä, betoniterästä 45 tonnia, betonia keskimäärin 560 kuutiometriä; tuohon määrään tarvittiin sementtiä 5 000 säkkiä, a´ 50 kiloa.

Linnoitus on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä; noin 90 prosenttia Salpalinjan kestolaitteista on siellä. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle linnoitus nojaa pääosin vesistön ja linnoitystykistön käyttöön. Pieliseltä Sallaan kaikki tärkeimmät itä-länsisuuntaiset tiet suljettiin kenttälinnoitetuin tukikohdin. Suunnitelma ulottui kenttälinnoitettuna Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Salpa-aseman kokonaiskustannuksiksi on laskettu tuon ajan rahassa 2,5 miljardia markkaa. Ruotsin apu oli 235 miljoonaa markkaa. Jatkosodan alkuun mennessä rahaa oli käytetty 1,86 miljardia markkaa. Vuoden 1941 valtion tulo- ja menoarviossa Salpalinjan osuus oli noin viisi prosenttia eli samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Salpalinjassa ei koskaan taisteltu, eikä sitä vihollinen vallannut.

Erikoinen poikkeus on Kuusamon - Suomussalmen alue, jonne Neuvostoliiton joukot etenivät syksyn 1944 rauhan jälkeen saksalaisten lähdettyä sieltä. Puolustuslinjan "miehitys" kesti 55 päivää ja lähtiessään NL-joukot räjäyttivät 32 Salpalinjan teräsbetonikorsua. (Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon luento 20.10.2011 Miehikkälässä, räjäytettyjen korsujen määrä laskettu John Lagerstedtin inventointiraportista 2012.)

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin kun sitä ei ole tarvittu.

Jos ei mainittu, tämän kirjoituksen lähteenä on pääosin Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44, sekä tämän kirjoittajan omat poiminnat lukuisista eri yhteyksistä, luennoista, julkaisuista ja omistakin havainnoista.

TERHO AHONEN

Miehikkälä

VALOKUVIA
Valokuvia Salpalinjan linnoituslaitteista 2016. Kuvat Terho Ahonen. Mikäli kuvia halutaan julkaista kuvaaja mainittava. Kuvia alkuperäiskoossa ( 6-7 megaa) ilman vesileimaa saa pyytämällä terhoahonen2@gmail.com

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä.