Salpalinjan sanoma aina ajankohtainen

Salpalinja rakennettiin kiireelliseen tarpeeseen välirauhan aikana 1940 – 1941. Talvisodassa kesken jäänyt Neuvostoliiton Suomen valloitusyritys saattaisi jatkua nopeastikin. Jatkosodan aikana Salpalinjan tarve hellitti hetkeksi noustakseen kesällä 1944 entistäkin akuutimmaksi ja rakentamista jatkettiin. Osin nopeasti vanhentuneella Salpalinjalla ei kuitenkaan taisteltu; linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin kuin sitä ei ole tarvittu.

Kylmän sodan vuosina vanhentuneenakin Salpalinja jatkoi olemassa olollaan tehtäväänsä. Naapuri tiesi, että se oli edelleen Suomen pääpuoluslinja itään. Sen murskaaminen oli supervallalle tietysti aina mahdollista, mutta vastaisiko siitä saatu voitto tappioita. Ilmeisesti ei. Ei edes 1968, jolloin Tsekkoslovakian miehitys sai Neuvostoliiton joukot kolistelemaan itärajallamme ja panemaan Suomen armeijan ainakin jonkin asteiseen hälytystilaan. Liikekannallepanoon saakka ei menty.

Salpalinjasta vaiettiin Suomessa aina 1980-luvulle saakka. Tuon vuosikymmenen alkuun mennessä puolustusvoimat oli jo käytännössä luopunut Salpalinjasta itärajan puolustuksen lukkona. Virallisesti tuo päätös syntyi vasta 1990-luvun alussa, jolloin puolustusvoimatkin toi Salpa-aseman julkisuuteen.

Vuonna 1994 puolustusvoimat julkaisi ensimmäinen ja toistaiseksi viimeisen Salpalinjaa käsittelevän kirjansa, Salpa-asema – sodan monumentti, jonka virkatyönä silloin kokosivat evl Ilkka Länsivaara ja kapt Arvo Tolmunen. Onneksi kirjoja aiheesta, yksi ennen ja monia sen jälkeen, on tehty muin voimin.

Itärajan linnoituksen uusi tuleminen alkoi nimenomaan 1980-luvulla, kun ensin Virolahti 1980 ja sitten Miehikkälä 1987 aloittivat Salpalinjan esittelyn kohteissa, jotka nyt ovat arvostettuja sotahistoriallisia museoita. Joensuu tuli kuvioon vuonna 1995 museokohteena. On tuotava esiin, että Ylämaan Hostikalla lähdettiin linjan esittelyssä liikkeelle osin yksityisin voimin jo 1970-luvun alussa, mutta toiminta jäi passiiviseksi ja opastaulujen varaan. Luumäellä esittely alkoi puolustusvoimien alkusysäyksellä 1994.

Salpalinjan 1980- ja vielä 1990-luvun esittelykohteiden suurin kävijäryhmä oli sotiemme veteraanit ja ylipäätään sota-ajan aikuiset. Sen jälkeen museokohteisiin ja Salpalinjaa esitteleviin tilaisuuksiin ovat tiensä löytäneet sota-ajan lapset ja sodan jälkeen syntyneet sukupolvet. Ja heistä varsinkin ne, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat sodan eläneet joko rintamalla tai kotirintamalla.

Salpalinja sotateknisenä rakenteena ja monumenttina on edelleen huikea nähtävyys. Silti uskallan sanoa, että nykyhetkessä ja kauas tulevaisuuteen sitäkin tärkeämpi ja suurempi merkitys Salpalinjalla on aatteellisena, suomalaisen maanpuolustustahdon voimannäytteenä.Siksi sitä pitää esitellä ja pitää esillä.

Se oli koko kansan yhteinen uurastus ja panostus oman maan ja sen asukkaiden vapaan tulevaisuuden ja itsemääräämisoikeuden eteen. Silloin ei noustu barrikadeille banderollein vastustamaan sitä. Ei vaikka linnoituksen rakentamiseen käytetyllä rahalla ja työn vaatimalla voimalla olisi muuta hyvinvointia tehty huomattava määrä. Asiat pantiin tärkeysjärjestykseen.

Silloin empimättä tajuttiin, että mitä iloa on hetkellisestä hyvinvoinnista, jos kohta siitä joudutaan luopumaan kenties kokonaan tai altistutaan pitkäaikaiseen kurjuuteen. Salpalinja oli investointi tulevaisuuteen. Olisiko tuossa ajatuksessa jotain opiksi otettavaa ja muistettavaa myös tämän päivän Suomessa, tässä ja nyt? Jos on, Salpalinja on edelleen ajankohtainen!