Asiasta poiketen

Kuvassa Suezilla 1974 Terho Ahonen ja Ensio Siilasvuo.

Kuulostakoon kuinka omahyväiseltä tahansa ja Salpa-asemaan suoranaisesti liittymättömältä, en malta ottaa esiin kahta minulle merkittävää peräkkäistä päivää, tämän ja huomisen.

Tänään on asevelvollisuuteni viimeinen päivä. Reserviupseerin asevelvollisuus päättyy sen vuoden lopussa, kun hän täyttää 60 vuotta. Sillä siisti.

Olen siinä mielessä onnekas, että olen vasta seitsemäs ikäluokka (1951 syntyneet), joka on selvinnyt kokonaan ilman sotaa Suomen itsenäisyyden aikana. Toivottavasti seuraavat asevelvollisuusikäluokat selviävät samoin.

Astuin varusmiespalvelukseen vapaaehtoisena lokakuussa 1969. Jäin reserviin syyskuussa 1970. Olin 18-vuotias. Kolme viikkoa myöhemmin astuin Kotkan Rannikkopatteristoon palvelukseen alemman palkkaluokan kersantin vakanssille opetusaliupseeriksi. Keskikoulupohja ei riittänyt kesävänrikin paikkaan. Kun tarkoitukseni oli vain ”puolipiruuttaan” kokeilla maatalon metsätyövaihtoehdon sijaan palkkahommia, erosin suunnitelmani mukaan puolustusvoimien palveluksesta seitsemän kuukautta myöhemmin, olin 19 ½ -vuotias!

Kun olin edellisenä perjantaina riisunut kersantin asetakkini, niin seuraavana maanantaina puin ylleni YK-luutnantin uniformun Niinisalossa YK-koulutuskeskuksessa. Astuin YK:n Suomen valmiusjoukon kaksiviikkoiseen koulutustilaisuuteen. Sen jälkeen vastoin odotuksiani en päässyt rauhanturvaajaksi Kyprokselle. Keskikouluenglantini ei silloin riittänyt upseeritehtäviin.

Mutta vihdoin syksyllä 1973 tärppäsi. Lokakuun sota, Jom Kippur –sota sai YK:n lähettämään Suezille rauhanturvajoukot. Minä pääsin mukaan UNEF II suomalaiseen valvontajoukkoon YKSV 1:een. Koko lähi-idän valvontajoukkoa komensi Suomen itsenäisyyspäivänä 1973 kenraaliluutnantiksi ylennetty Ensio Siilasvuo.

Vuonna 2003 edesmenneen Siilasvuon syntymästä tulee huomenna uudenvuodenpäivänä kuluneeksi 90 vuotta.

Oma rauhanturvaajakertomukseni on luettavissa kirjastani Tulikaste Suezilla (julkaistu 2005, kirjastoista löytyy). Rauhanturvaajana siis kohtasin sodan, mutta se on ollut oma valinta, ei asevelvollisuus.

Korkeasti kunnioittamani esimieheni kenraali Ensio Siilasvuon syntymäpäivää ja oman asevelvollisuuteni päättymistä rohkenen laittaa yhdistämään oheisen valokuvan. Se on otettu Suezin kaupungissa tammikuussa 1974 eräänä tulitaukorikkomusten välisenä seesteisenä hetkenä.

Hyvää Uutta Vuotta!

Hyvää Joulua!

Maaliskuun lopulla tulee kaksi vuotta kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Kaksi asiaa on yllättänyt itseni. Toinen on se, että olen jaksanut kirjoittaa viikosta toiseen, juttu per viikko –vauhdilla, ilman suurempaa väkisinpakoitusta. Ja toinen vielä parempi asia on se, että tällä blogilla on hieman yli 6000 eri lukijaa.

Noista lukijoista pikkuista vaille puolet piipahtaa kurkkaamassa vain kerran. Eli reilut kolme tuhatta ihmistä tulee lukusille vähintään toisen kerran. Ja heistä vähintään yhdeksän kertaa sivuihin tutustuu 2252 henkeä.

Kun nyt ei ole lunta, niin viime talvena helmikuun alussa oli.

Ja kun analyysiä mennään vielä pitemmälle, niin vähintään sata eri kertaa sivuilla käyneitä on 1156 henkilöä ja heistä yli 200 kertaa käyneitä on 750 eri henkeä! Ja ei tarvitse pelästyä, Google Analytics ei tuon tarkempaan pysty ketään jäljittämään. Ainostaan käyntijälki jää näkyviin.

Ja vielä ihan yksityiskohtana kerron, että keskimäärin yhden sivun lukemiseen on aikaa käytetty yksi minuutti ja 48 sekuntia. Se kerrottuna sivumäärällä nostaa tehollisen kokonaislukuajan 23,5 yhtämittaiseen vuorokauteen. Hommaa on siinäkin.

Minusta nuo ovat komeita lukuja. Se viestittää ilman muuta Salpalinjaan kohdistuvasta varsin suuresta ja yksityiskohtaisesta kiinnostuksesta. Pitää muistaa, että Salpa-asema erikoisrakenteena on spesiaalitietoa. Toisaalta minä haluan, että Salpalinja pikkuhiljaa avautuisi koko kansalle. Salpa-asemassa heijastuu suomalaisten koko maanpuolustustahto!

Mikäli henkeni edelleen pihisee, jatkan kirjoittamista. Aiheita kyllä löytyy. Olen itse kirjoittanut nyt 84 blogia; Risto Häkämies kolme. Edelleen toivon, että vierailevia tähtiä ilmoittautuisi lisää. Varmasti monella teistä lukijoista tietoa on yllin kyllin enemmän kuin minulla. Muiden ajatukset toisivat tälle kirjoitussarjalle lisää painoarvoa. Ja sitä paitsi ei tässä kenenkään tarvitse kaikkea tietää, yksi tietää yhtä, toinen toista. Siitä se paketti syntyy.

Yksityiskohdat, suuret linjat, mikä tahansa kiinnostava, kelpaa minulle. Jos ei kelpaa, sorvataan sitten pyöreämmäksi.

Näihin tietoihin ja toiveisiin päätän tämän vuoden.

Oikein Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2012!

Terho Ahonen
Miehikkälä

Betonin koekuutiot laadun takeena

Salpa-aseman teräsbetonikorsuihin valetun betonin laatua valvottiin tarkasti. Laadunvalvontaa helpotti se, että teräsbetonikorsujen, poisluettuna pallokorsut, betoni valettiin keskitetysti keskusbetoniasemilla. Niissä oli omat laboratoriot ja laborantit.

Laboranttien tehtävänä oli tuoreeltaan ottaa tuotantoeristä näytteet ja tehdä niistä kiviainestutkimukset ja betonin suhteitus. Näin pystyttiin nopeasti reagoimaan mahdollisiin laatuvirheisiin betonin koostumuksessa ja aineksien laadussa.

Lisäksi laborantin tuli ottaa ja valaa tuotantoeristä koekappaleet puristuslujuusmittauksia varten. Korsujen betonin puristuslujuudeksi vaadittiin 450 kg/cm². Tuon aikaista K450 lujuusluokkaa nykypäivän betonimiehet pitävät varsin kunnioitettavana. Lattialaattaan riitti 350 kg/cm².

Mainittakoon, että VTT teki vuonna 1995 puristuskokeita Salpalinjan korsuista otetuista näytteistä. Niissä todettiin puristuslujuuksien edelleen kasvaneen. Tämä vahvistaa sen, jonka minäkin olen betonimiesten suusta kuullut, että Salpalinjaan valettu betoni kovettuu (vahvistuu) noin sata vuotta. Sitten se alkaa kestämään!

Puristuslujuusnäytteen koekappale piti valaa 20 senttiä kanttiinsa olevassa metallisessa muotissa. Se täytettiin vielä nykyisinkin käytössä olevalla tavalla. Valu tehtiin kolmessa osassa. Jokainen kolmannes sullottiin erikseen niin, että ylemmän kolmanneksen sullonta ei saanut ulottua alempaan.

Koekuutioita otettiin kolmen kuution sarjoissa. Jokaista rakenneosaa, lattia, seinä ja katto, kohti tuli tehdä vähintään yksi kolmen koekuution sarja. Sen lisäksi jokaista kunkin rakenneosan betonoitavaa sataa kuutiometriä kohti tuli ottaa tuo kolmen kappaleen sarja.

Kuutiot merkittiin tikulla kuution yläpintaan tuoreena kunkin korsun ja tai juoksevalla numerolla ja rakenneosamerkinnällä. Kaikki muut tarpeelliset tunnistemerkinnät päivämäärineen ja valuajankohtineen (työvuoro) tehtiin luonnollisesti valupöytäkirjaan. Koekappaleet lähetettiin tarkastustoimiston määräämään paikkaan testattavaksi. Koekappaleiden säilytyksestä oli tarkat ohjeet, jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia.

Puristuslujuuksia mitattiin seitsemän ja 28 vuorokauden kuluttua valusta. Tarvittiin siis koekappaleita molempiin testeihin.

Puristuskokeesta pidettiin koekuutiomurskauspöytäkirjaa. Lomakkeessa on muun muassa sarake Murskaamispäivämäärä. Se viittaa siihen, että koetilanteessa kuutiota on puristettu niin kauan, että se on rikkoutunut. Maastosta on löytynyt aivan viime vuosina näitä koekuutioita, siis ehjänä. Tämä kertoo siitä, että joko niitä on otettu enemmän, mitä on tarvinnut tarkastustoimistolle lähettää tai sitten jatkosodan alkaminen kesällä 1941 on keskeyttänyt koeprosessin ja kappaleiden lähettämisen.

Sain käsiini Salpalinja-museolta peräisin olevan kopion Luumäelle alkuvuodesta 1941 päivätystä pöytäkirjasta. Se paljastaa, että koekappaleita on voinut jäädä ehjäksi myös puristuksen jälkeen. Nimittäin siinä on ”koeponnistettu” seitsemän koekappaletta ja viiden osalla on kuutiolujuudeksi saatu suurempi kuin 500 kg/cm² ja kahdessa muussa 447 (seinä) ja 455 (katto). Eli puristuslaite on mitoitettu tuohon 500:aan ja sen kovempaa voimaa ei ole käytetty. Näin vain tuon rajan alle jääneet kappaleet ovat rikkoutuneet. Huomautuksia sarakkeeseen on laskettu keskiavoksi 486 ja suurempi eli koekappaleet ovat selvästi täyttäneet laatukriteerit.

Samasta lähteestä saamani valupöytäkirja Miehikkälän Salpalinja-museon pitkän lenkin päässä olevasta kaksoisasekorsusta vahvistaa muutamia aikaisempia tässä blogissa kertomiani tietoja. Maaliskuun lopulla 1941 valutyö on tehty oikeaoppisesti keskeytymättä kolmessa vuorossa, yhteensä 39 tunnissa. Työvuoroja oli neljä, ensimmäinen vuoro oli yhdeksän tuntia ja loput kolme kymmenen tunnin vuoroja.

Valunopeus on ollut keskimäärin 12,4 kuutiota tunnissa ja betonia on seiniin ja kattoon valettu 484,9 kuutiota. Siihen on käytetty 4122 säkkiä sementtiä. Lattia on tehty erikseen jälkivaluna (tai 75 cm paksuna laattana ennen päävalua?), jolloin ollaan lähellä kertomaani maavaraisen korsun 560 kuutiometrin kokonaismäärää, johon olisi tarvittu 5000 säkkiä sementtiä a´ 50 kg. Edellä puhuttuja koekuutioita korsuun ajetusta betonista otettiin 12 kappaletta.

Valupöytäkirja kertoo työn aikana olleen kirkkaan sään. Päivällä lämpötila on ollut noin viiden pakkasasteen paikkeilla, mutta viimeinen valuyö on ollut jo kylmä, pakkasta aamuyöstä oli 22 astetta!

Valelaitteet

Osana maastouttamista ja naamiointia linnoitukseen kuuluvat valelaitteet. Niiden tarkoituksena on luonnollisesti harhauttaa vihollista. Valelaitteilla pyritään antamaan totuutta vahvempi kuva linnoituksesta tai niillä ohjataan vihollinen tekemään puolustajan haluamia ratkaisuja.

Valelaitteiden teko kestolinnoitteeseen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin sodan nopeammin vaihtuviin elementteihin. Tykkiasemat, vaikkapa lentokonesuojat ja monet muut tilapäisluonteiset harhauttamiset toimivat kerran pari ja ovat jälleen käytettävissä jossakin toisessa tilanteessa ja paikassa.

Kestolinnoitteita kuvaavien valelaitteiden tehoa vaarantaa niiden paljastuminen ja paikallaan pysyvyys. Vihollinen aivan varmasti seuraa ja selvittää, siis tiedustelee, linnoitusrakentamista kaikin mahdollisin keinoin. ”Pahviset” valelaitteet paljastuvat viimeistään hyökkäystä edeltävän tulivalmistelun aikana. Siksi valelaitteidenkin tulee kestää tulta. Ja kun niitä rakennetaan, uskottavuuden kannalta työ olisi tehtävä yhtä aikaa muiden rakenteiden kanssa.

Salpalinjassa minä tiedän oikeastaan vain kahdenlaisia valelaitteita, kupuja ja ampuma-aukkoja (kommentoikaa, kun varmasti joku tietää muitakin olevan). Avokallioon sijoitettujen valekupujen tarkoituksena on kertoa paikalla olevasta korsusta ja sieltä tapahtuvasta tähystysmahdollisuudesta. Konekiväärin ampuma-aukko kallioseinässä puolestaan viestittää omaa uhkaansa.

Salpalinjan linnoitteita kuvaavien valelaitteiden teko on ollut periaattessa helppoa ja halpaa. Mitäpä korsuista juuri muuta näkyykään kuin tähystyskuvut ja ampuma-aukot. Oikea tähystykupu tosin maksoi tuolloin maltaita, mutta betonista tehtynä ei paljoakaan ja ampuma-aukon sopivaan kallioseinään sai parilla säkillä sementtiä.

Valelaitteiden sijoittamisella on eittämättä haluttu ohjata vihollisen liikettä todellisten aseiden eteen. Siksi valelaitteet on mitä todennäköisemmin sijoitettu paikkoihin, josta ei muutenkaan helposti mentäisi läpi, kuten esimerkiksi Ravijoella estekivilouhoksen korkeaan kallioseinämään.

Toisaalta valelaitteiden aavistuksen huolimattomalla naamioinnilla hyvin naamioitujen oikeiden laitteiden lähellä olisi vihollinen saatu kenties harhautetuksi käyttämään huomiotaan ja tulivoimaansa väärään kohteeseen. Kiivastahtisessa taistelutilanteessa näin varmasti voisi aluksi käydäkin, kunnes totuus viholliselle paljastuisi. Ja nuo hetket puolustajan tulisi pystyä käyttämään hyväksi.

Salpa-asemassa on valelaitteita vähän, voisi sanoa hyvin vähän. Salpalinja on itseasiassa maastoutettu ja naamioitukin niin hyvin, että ainakaan sen vahvimmilla osilla Suomenlahden ja Salpausselän välillä ei valtavasti ole sijaa valelaitteille jäänytkään. Ja toisaalta rakentamisessa oli kiire kaiken aikaa; oli siis keskityttävä oikeiden tulivoimaisten ja todellista estearvoa kohottavien rakenteiden tekoon.

Voin kuvitella, että sikäli mikäli olisi ollut resursseja, esimerkiksi ylimääräisiksi jääneitä tai vanhoja aikansa eläneitä kupuja tai vain betonista paikalla tehtyjä, niitä olisi työn loppuvaiheessa varmasti sijoiteltu sopiviin paikkoihin valelaitteiksi. Harhautus on ilman muuta osa taistelua. Mutta kuten tunnettua Salpalinja jäi muutenkin keskeneräiseksi, niin varmasti valelaitteidenkin osalta.

Ja on tietysti myös ajateltava, että naamioinnin ja valelaitteiden rajanveto on yhtä vaikeaa kuin hulluuden ja viisauden. Toisinpäin: harhautustahan on myös hyvin tehty konekiväärikorsun ampuma-aukon otsan naamioiminen kiviladoksin näyttämään luonnonjyrkänteeltä. Jälleen kerran taistelun kiihkeydessä, pölyn ja savun keskellä vihollinen ei kaikkia yksityiskohtia millään pysty hahmottamaan: valekallio onkin asekorsu. Taistelussa elämästä ja kuolemasta ei ole aina aikaa verrata tiedustelutietojen koordinaatteja ja luottaa vain niihin. Ihminen uskoo vahvasti näkemäänsä ja sitä valelaitteilla ja hyvällä naamioinnilla yritetään sotkea.

Ajattelemisen aihetta työmääristä

Metsien ja pusikoiden kätköihin piiloutuneen Salpalinjan rakenteita ja niihin tarvittua työmäärää on helppo tänä päivänä vähätellä. Eihän se olisi kuitenkaan vihollista pidätellyt, ajastaan jälkeen jäänyt jäykkä linnoitus, moni ajattelee.

Mutta itärajan linnoitukseen käytetty työmäärä on 70 vuotta sitten tehtynä niin huikea, ettei sitä voi eikä pidä vähätellä. Ei varsinkaan nyt Suomen itsenäisyyspäivän aikaan. Salpa-asema osaltaan oli vaikuttamassa itsenäisyytemme säilymiseen. Jos sitä olisi pidetty turhana ja vähäpätöisenä, tuskin ylipäällikkö Mannerheim olisi käskenyt sitä rakentaa.

Heitänpä tässä muutaman ajatusleikkiluonteisen esimerkin mietittäväksi, kuinka juuri minä tai juuri sinä selviäisin tai selviäisit niistä nykykunnollani tai –kunnollasi. On muistettava, että Salpalinjan tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Tärkeimmät työkalut olivat lapio, saha, kirves, rautakanki, kivipora ja leka. Liike-energia niiden heiluttamiseen tuotettiin kymmenien tuhansien miesten hartiapankissa.

Kuinka kauan arvelet, että tarvitsisit aikaa louhiaksesi kalliosta yhden reilun kuution kokoisen panssariestekiven, osaksi käsiporaa käyttäen? Miten siirtäisit kiven louhokselta maastoon ehkä kilometrienkin päähän? Vähän aikaa varmaan ottaisi kaivaa moreenimaahan liki puoli metriä syvä ja reilusti metri kanttiinsa oleva monttu? Ja sitten vielä kiven pystytys siihen ja kiilaksi kiven ympärille hevoskuorma sepeliä?

Sitten kun olet mielessäsi päätellyt tuon yhden kiven tarvitseman työmäärän ja ajan, voit miettiä, että niitä yhden vuoden aikana Salpalinjaan pystytettiin 350 000 – 400 000 kappaletta, kaikki peruskalliosta yksi kerrallaan louhittuja ja esterivistöihin siirrettyjä!

Tai kuinka pitkälti kaivaisit panssarikaivantoa päivässä, leveys viisi metriä, syvyys yli kolme metriä? Yhdeltä juoksumetriltä nousee maata 7,5 kuutiometriä. Saisitkohan puoli juoksumetriä päivässä? Jos saisit ja jaksaisit, sadan metrin pätkä sinulla olisi kaivettuna 200 päivässä ilman yhtäkään vapaapäivää. Kilometrin kaivaminen vaatisi viisi ja puoli vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää. Kaivantoestettä Salpalinjassa on 130 kilometriä!

Taistelu- ja yhteyshautaa Salpalinjassa on 350 kilometriä. Vajaan metrin levyistä ja yli miehen pituuden syvyistä hautaa kiviseen, juuriseen ja kallioiseen maahan ei sitäkään heittämällä kaiveta?

Maavaraisen teräsbetonikorsun montusta lähtee irtomaata 1600 kuutiometriä. Osa siitä on lapioitava kuuden metrin syvyydestä maanpinnalle. Tai jos korsumonttu on louhittu kallioon, millä ne kivenlohkareet ja sepeli sieltä montusta on nostettu pois? Järeitä teräsbetonikorsuja linnoituksessa on noin 450 kappaletta. Huh!

Viime kesän Salpavaelluksella osalla vaeltajista oli mahdollisuus kokeilla kivenporausta käsipelillä. Moni sitä innostuneena kokeilikin. Työnäytöksen jälkeä kiveen syntyi noin tunnin työn tuloksena kymmenkunta senttiä. Yhden panssariestekiven kiilaporauksiin tarvittiin reikää vähintään metrin verran.

Ensi kesän vaelluksella voisimme oikeastaan kokeilla rautakangin ja lapioin, minkä verran ottaa aikaa muutamalta mieheltä siirtää panssariestekivi sijansa verran sivuun, kunnon monttuun ja hyvin kiilattuna. Seuraava ryhmä luonnollisesti siirtää kiven takaisin alkuperäiseen paikkaansa, ettei museovirasto hermostu. Näin ehkä mielikuvissa helpolta tuntuva työ saakin uusia ulottuvuuksia. Tämä demostraatio ei tietenkään ole tarpeen, jos mukana olevat suostuvat uskomaan työmäärän suuruuden vapaaehtoisesti.

Salpalinja oli iso työ, hirvittävän iso. Se tehtiin satoi tai paistoi!

Itsenäisyyspäivänä nostamme Suomen lipun salkoon, sataa tai paistaa.