Salpalinjan salat

Lappeenrannassa hyvä läpileikkaus

2012-01-25T10:12:00.000+02:00

Museoviraston inventointi paljastaa, että Salpalinja on hyvin säilynyt, Euroopassa ehkä jopa parhaiten säilynyt linnoituskokonaisuus. Se on vastaava tutkija John Lagerstedtin mukaan suorastaan ainutlaatuista. Paitsi kokonaisuus myös yksittäiset laitteet ovat paikoin jopa erittäin hyvässä kunnossa. Myös kenttälinnoitteet ovat aika huomioiden hyvin säilyneet.

Lagerstedt kertoi inventoinnin tuloksia Lappeenrannassa peräti 120-henkiselle yleisölle tiistai-iltana. Yleisömäärä heijastaa asian suurta kiinnostavuutta. Sitä selittää myös tutkijan havainto siitä, että linnoituksen välittömässä läheisyydessä asuvat ehkä monista käytännön harmeista huolimatta kokevat Salpalinjan merkittäväksi ja säilyttämisen arvoiseksi kulttuurikohteeksi.

Salpa-aseman kohteet Lappeenrannassa muodostavat Lagerstedtin mielestä oivallisen läpileikkauksen koko linnoituksesta ja sen erityyppisistä rakenteista ja laitteista. Hänen mukaansa vain kestolinnoitetut tykkiasemat puuttuvat, mutta nekin löytyvät läheltä, Lemiltä.

Miehikkäläläisenä minua lämmitti tutkijan ottamat myönteiset esimerkit Salpa-asemasta. Hänen mielestään Salpalinja-museo on Salpalinjaa esittelevistä kohteista paras. Miehikkälässä ja Virolahdella jo monta vuotta käytössä ollutta Salpapolkua hän suositteli myös Lappeenrantaan.

Museoviraston valtionvarainministeriölle tekemän inventoinnin maastotyöt on tehty kahden viime kesän aikana. Kestolinnoitteista tutkimus kattaa lähes kaikki. Loppuraportti valmistuu keväällä. Yksittäisiin kohteisiin ja valokuviinkin pääsee kuka tahansa käsiksi netissä, osaan jo nyt ja loppuihinkin vappuun mennessä. Kohteet löytyvät hakusanalla muinaisjäännösrekisteri ja noin 700 valokuvaa suomenmuseotonline.

Lappeenrannan Salpalinja-kohteet löytyvät Voisalmesta ja sen lähisaarista, Tuosan saaresta, Skinnarilasta, Rutolasta, Iitiästä, Hurtaanmaalta ja entisen Ylämaan Hostikalta. Lisäksi yksittäisiä, mutta hankalasti löydettäviä kohteita on runsaasti myös kaupunkialueen ja valtakunnan rajan välissä.

Yhtenä erinomaisena ideana minulle paljastui Saimaan Golfin Salpalinjan esille tuominen Tuosan saaressa. Pelaajat eivät voi välttyä linnoituslaitteilta, jos pallo lipsahtaa väylältä sivuun. Hyvä.

Hyvin pienenä yksityiskohtana nostan esiin inventointituloksista ja sen tarkkuudesta panssariluukullisen pst-tykkikorsun, jonka aseena on kenttätykki. Tiesin, että Miehikkälän Myllylammen rannassa sijaitsevan lisäksi toinen on jossakin Saimaan saaressa. Nyt se selvisi. Paikka on Ruohosaari. Mutta siellä ao. korsuja onkin kaksi. Toinen vain on jäänyt ampuma-aukkoluukkujen osalta keskeneräiseksi ja aukko on täytetty kivillä. Korsun rakenne kertoo, että siihen olisi saatu kenttätykki suojaisaan tuliasemaan.

Puuttumatta sen enempää inventoinnin yksityiskohtiin kerrottakoon vielä, että loppuraportissa museovirasto ottaa kantaa ainakin siihen, mitä kohteita ja miten Salpalinjasta suojellaan. Se on tärkeää, sillä yhdyskuntarakentaminen ja infrastruktuuri on tärvellyt osan hienoistakin kohteista. Enää vastaavia virheitä ei saa tulla.

Mielenkiinnolla jään odottamaan inventoinnin loppuraporttia ja ennen kaikkea, mitä johtopäätöksiä Salpalinjan omistaja valtionvarainministeriö ja sen työrukkanen Senaattikiinteistöt tekevät.

Aina ajankohtainen aihe

2012-01-16T10:42:00.000+02:00

On myönteistä havaita, että ainakaan minun korviini ei ole kuulunut Salpa-asemasta ja siitä puhumisesta mitään kielteistä. Asialle vihkiytyneitä ja siitä kiinnostuneita ei ole leimattu sotahulluiksi tai militaarikiihkoilijoiksi. Se on hyvä ja se osoittaa, että aihe on perusteltu ja Salpalinja ymmärretään tärkeänä osana itsenäisyyshistoriaamme. Siksi se on aina myös ajankohtainen. Hyvä.

Näin ”Salpalinja-tiedottajan” näkökulmasta vastaväitteiden puuttuminen on pois kokonaisjulkisuudesta ja esilläolosta. Kas kun kielteisyys aina vetäisi paremmin kuin myönteisyys. Nimittäin jossain mielessä ajatus, ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan, toimisi Salpalinjassa. Esillä olo, kielteinenkin, toisi asialle tunnettavuutta ja ensimmäiseen kappaleeseen viitaten Salpalinjan oikeaksitodistaminen todennäköisesti aina kuitenkin voittaisi.

Tietenkään en tosissaan halua, että Salpa-asemasta nousisi joku sen arvoa kyseenalaistava kohu. Ja siksi tuota edellä olevaa provosointia en jatka enempää. Tyydyn siihen, että hiljaa hyvä tulee ja Salpalinjan myönteisyys ennen pitkään tavoittaa ne noin viisi miljoonaa suomalaista, jotka eivät sitä tunne. Niitä suomalaisia, jotka linnoituksen tuntevat ja tietävät voi olla sen verran kuin väkilukumme on yli viiden miljoonan! Tiedotustehtävää riittää.

Salpa-asema on siis minun mielestäni aina ajankohtainen viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon ja lujan työn muistomerkkinä, suorastaan monumenttina. Se on Suomen nykyrakentajienkin hyvä tietää ja tuntea. Historia on tulevaisuuden peili.

Tulevaan kevättalveen on odotettavissa uutisia Salpalinjan inventoinnin tuloksista. Niitä museovirasto varmasti tiedottelee pitkin itärajaa. Ensi viikolla kuullaan inventoinnin satoa Lappeenrannassa ja nimenomaan sieltä.

Tämä tehty inventointi on tärkeä ajateltaessa Salpa-aseman tulevaisuutta. Se antaa pitkälti viitteitä siitä, mitä osia linnoituksesta kannattaa säilyttää, kenties entisöidäkin ja ottaa matkailukäyttöön.

Jokainen ymmärtää, että ylivoimaisesti suurin osa linnoitusta, jossa ei missään taisteltu, tulee jäämään maastoon oman onnensa nojaan. Hyvää viime mainitussakin on se, että nytkin vielä nähtävissä olevat rakenteet, teräsbetonikorsut, kiviesteet ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat, säilyvät hamaan tulevaisuuteen enemmän tai vähemmän puuston ja kasvillisuuden peittämänä. Se mikä linnoituksesta lahoaa ja umpeutuu, on jo sen tehnyt.

Toivottavasti Salpalinjan inventointi antaa perusteita myönteisiin johtopäätöksiin niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Linnoituksen tunnettavuus kasvaa jokaisesta tekemisestä, jokaisesta eleestä sen esillenostamiseksi. Eikä vähiten siitä, että se jo tehdystä Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitteesta julistettaisiin vuonna 2017, itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, itsenäisyytemme monumentiksi!

Huomioita Kivijärven tulvituksesta

2012-01-10T06:32:00.000+02:00

Kirjoittaja: Hannu Ilves Luumäki

En puutu Kivijärven tulvituksen historiaan siltä osin, mitä siitä on aiemmin kirjoitettu (blogi tulvitusjärjestelmät 17.8.2010), vaan kerron huomioita joita olen tehnyt nyt vuodenvaihteessa, vanhan salaojittajan silmin.

Kun lähdetään Kivijärven padolta, joka sijaitsee Luumäen motellin läheltä, aivan kuutostien vieressä, niin ensimmäinen huomio on, että tien alla olevat putket ovat alapäästään tukossa. Tieremontin yhteydessä on vanhan betonivalun päälle valettu lisää seinää, mutta maata on valunut niin, ettei putkia näy.

Harju on tässä kohtaa harvinaisen matala ja padolta lähtevä kaivanto on vain noin 400 meriä pitkä, josta maasto alkaa laskea niin, ettei kaivua ole tarvinnut jatkaa pitemmälle. Tästä eteenpäin maastossa on selvä notkelma, aina noin kilometrin päässä olevalle rautatielle saakka. Eli pitempään juoksutettaessa olisi tähän notkelmaan syöpynyt jonkinlainen joki. Tämän välin panssariestearvo on mielestäni kyseenalainen, koska maaperä on tiivistä hiesusavea ja olisi kantanut hyvin panssareita, vaikka pohjan kautta.

Tämän notkon vedet alittavat rautatien läheltä uuden Lappeenrannan radan ja vanhan Pietarin radan risteystä. Vanhassa radassa on reilulla aukolla varustettu silta, kun uudessa taas vain pieni betonirumpu. Rautatie on aikanaan rakennettu paikkaan, mistä harjun jälkeen alkaa suoalueet, eli radan pohjoispuolelle ei olisi voinut tulla juuri minkäänlaista tulvitusta.

Heti radan jälkeen alkaa yhtenäinen suoalue aina kahden kilometrin päässä olevalle Urpalolle saakka. Kivijärven tulvitusjoki yhtyy heti radan jälkeen Urpalanjokeen, joka laskee länteen yhtyäkseen Haimilan kylän kohdalla lännestä tulevaan Kirkkojokeen. Muutama sata metriä radasta sijaitsee Multialan pato, jolla olisi estetty veden pääsy länteen. Padotuskorkeus on reilu metri.

Nyt korkean veden aikana on hyvin näkyvissä, että Urpalon vesi olisi ylettynyt radalle asti. Urpalo on siitä erikoinen järvi, että se laskee kahteen suuntaan, pohjoisesta länteen Urpalanjokeen ja etelään Kavinojaan.

Urpalo on noin 4 kilometriä pitkä järvi, jolla on leveyttä noin kilometri. Järven pohjoispäähän laskee idästä puro Pien-Urpalo järvestä ja siitä itään olevilta alueilta. Järvi on melko korkearantainen, joten järven vedenkorkeuden eroilla ei olisi merkitystä esteenä. Alempi Urpalon pato olisi ollut Orkola-Junttola tiellä ja tähänkin olisi saatu noin metri padotusta. Tieltä on matkaa Urpalon rantaa 300 meriä ja maasto on suota, johon olisi noussut vesi. Mitään merkkejä padosta ei tänä päivänä ole.

Urpalolta etelään jatkuu alavat suoalueet, jotka on osittain raivattu pelloksi. Noin kahden kilometrin päässä on Myllylampi, jossa on viimeinen pato. Maasto on näillä alueilla korkeitten mäkien ja pienten soitten sävyttämää ja hyvin vaikeakulkuista.

Myllylampi on korkeitten mäkien välissä, halkaisijaltaan muutama sata metriä. Laskuoja etelään menee kapeassa kalliokanjonissa, johon on tehty viereisestä kalliosta louhitusta kivestä patovallit. Mitään betonivaluja ei tänne ole tehty, mutta tukkimalla kapea uoma lohkokivillä olisi saatu helposti metrin puolentoista pato, jolla olisi saatu nostettua vettä aina Orkola-Junttola tielle saakka.

Yhteenvetona voi sanoa, että Kivijärven tulvituksella olisi saatu muodostettua aina rautatiestä Myllylammelle, noin 8 kilometrin matkalle, viholliselle hyvin vaikeakulkuinen alue.

Pyyhkäisevä sivustatuli

2012-01-04T10:51:00.000+02:00

Salpa-aseman puolustuksen runko, niin kuin aiemmin on puhuttukin, nojaa tärkeimmällä osallaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä konekivääreiden yhtenäiseen maanpinnan myötäiseen sivustatuliverkoon. Se rakennettiin kesto- ja kenttälinnoitteisiin sijoitettuihin konekivääriasemiin.

Salpalinjassa on kaikkiaan 295 konekiväärin paikkaa betonissa ja 1250 kk-pesäkettä maasta, puusta ja kivistä tehdyissä kenttälinnoitteissa. Siis linnoituksessa oli tuliasema enemmän tai vähemmän valmiina 1545 konekiväärille.

Toinen toistensa eteen ampumaan sijoitettujen konekiväärien tulitus betonilaitteista oli yleensä aina myös panssarikiviesteen suuntaista. Oli suunnittelijoiden viisautta sijoittaa kk-asemat ja murtoviivana polveilevana kivieste toimimaan keskenään. Kun lisäksi kenttälinnoitetuista kk-asemista kiviesteitä voitiin ampua myös rintamasta päin, siis kohtisuoraan, ei vihollisen jalkaväki päässyt suojaan periaatteessa yhdenkään kiven taakse.

Ja kun kiviesteen ja konekivääritulen yhteistyö ulottui myös kivien sijoitteluun siten, että luodit mahdollisimman tehokkaasti viistoista pinnoista kimpoilivat viereisten kivien sivuille ja taakse, niin kovin levollinen suoja panssarieste ei olisi ollut vihollisen jalkaväkimiehelle. Päältäpäin katsottuna neliön tai lähellä salmiakin muotoa oleva estekivi sijoitettiin siis niin, että kiven kulma oli vihollisen tulosuuntaan päin. Näin särmän pinta oli viisto luodin tulosuuntaan nähden myös puolustajan suunnasta katsottuna.

Teräbetonikorsujen konekiväärit käskettiin sijoittaa 60 – 100 sentin korkeuteen maanpinnasta. Ampumasektorin leveys oli 38 astetta ja erittäin tehokkaana ampumaetäisyytenä pidettiin 300 metriä, käytännössä tehoa riitti siis ylikin.

Kun konekiväärikorsuja sijoitettiin maastoon, oli otettava huomioon paitsi sijoitus sivusuunnassa myös korkeussuunnassa. Jos korsu tuli liian alas, oli edessä suuritöisiä maaleikkauksia ampumasektorissa (niitäkin näkee maastossa edelleen) ja taas jos ase jäi ylös, ei luodin pyyhkäisevää lentorataa saatu aikaiseksi; mateleva vihollinen olisi ollut suojassa luotisateen alla.

Ja kuinka suunnittelu käytännössä tapahtui. Siitä kerroin viime kesäkuussa ilmestyneessä Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä, jossa siteerasin Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehtyä tv-dokumenttia (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) seuraavasti:

”Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana ja kohdalla (kaiketi Luumäellä). Edellä mainitussa dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:

- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.

Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.

- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli pieni ylpeyden kare äänessään.”

Näin siis tunnettu historioitsija. Ja kun muistetaan Virolahden ja Luumäen välin suunnittelun kiireinen ajankohta, huhtikuu 1940, jolloin lunta oli jotakuinkin yhtä paljon maassa kuin keväällä 2011, niin konekivääriasemien suunnittelun ja rakentamisen erinomaista tulosta ei voi kuin ihmetellä.

Asiasta poiketen

2011-12-31T11:50:00.006+02:00

Kuvassa Suezilla 1974 Terho Ahonen ja Ensio Siilasvuo.

Kuulostakoon kuinka omahyväiseltä tahansa ja Salpa-asemaan suoranaisesti liittymättömältä, en malta ottaa esiin kahta minulle merkittävää peräkkäistä päivää, tämän ja huomisen.

Tänään on asevelvollisuuteni viimeinen päivä. Reserviupseerin asevelvollisuus päättyy sen vuoden lopussa, kun hän täyttää 60 vuotta. Sillä siisti.

Olen siinä mielessä onnekas, että olen vasta seitsemäs ikäluokka (1951 syntyneet), joka on selvinnyt kokonaan ilman sotaa Suomen itsenäisyyden aikana. Toivottavasti seuraavat asevelvollisuusikäluokat selviävät samoin.

Astuin varusmiespalvelukseen vapaaehtoisena lokakuussa 1969. Jäin reserviin syyskuussa 1970. Olin 18-vuotias. Kolme viikkoa myöhemmin astuin Kotkan Rannikkopatteristoon palvelukseen alemman palkkaluokan kersantin vakanssille opetusaliupseeriksi. Keskikoulupohja ei riittänyt kesävänrikin paikkaan. Kun tarkoitukseni oli vain ”puolipiruuttaan” kokeilla maatalon metsätyövaihtoehdon sijaan palkkahommia, erosin suunnitelmani mukaan puolustusvoimien palveluksesta seitsemän kuukautta myöhemmin, olin 19 ½ -vuotias!

Kun olin edellisenä perjantaina riisunut kersantin asetakkini, niin seuraavana maanantaina puin ylleni YK-luutnantin uniformun Niinisalossa YK-koulutuskeskuksessa. Astuin YK:n Suomen valmiusjoukon kaksiviikkoiseen koulutustilaisuuteen. Sen jälkeen vastoin odotuksiani en päässyt rauhanturvaajaksi Kyprokselle. Keskikouluenglantini ei silloin riittänyt upseeritehtäviin.

Mutta vihdoin syksyllä 1973 tärppäsi. Lokakuun sota, Jom Kippur –sota sai YK:n lähettämään Suezille rauhanturvajoukot. Minä pääsin mukaan UNEF II suomalaiseen valvontajoukkoon YKSV 1:een. Koko lähi-idän valvontajoukkoa komensi Suomen itsenäisyyspäivänä 1973 kenraaliluutnantiksi ylennetty Ensio Siilasvuo.

Vuonna 2003 edesmenneen Siilasvuon syntymästä tulee huomenna uudenvuodenpäivänä kuluneeksi 90 vuotta.

Oma rauhanturvaajakertomukseni on luettavissa kirjastani Tulikaste Suezilla (julkaistu 2005, kirjastoista löytyy). Rauhanturvaajana siis kohtasin sodan, mutta se on ollut oma valinta, ei asevelvollisuus.

Korkeasti kunnioittamani esimieheni kenraali Ensio Siilasvuon syntymäpäivää ja oman asevelvollisuuteni päättymistä rohkenen laittaa yhdistämään oheisen valokuvan. Se on otettu Suezin kaupungissa tammikuussa 1974 eräänä tulitaukorikkomusten välisenä seesteisenä hetkenä.

Hyvää Uutta Vuotta!

Hyvää Joulua!

2011-12-23T09:02:00.000+02:00

Maaliskuun lopulla tulee kaksi vuotta kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Kaksi asiaa on yllättänyt itseni. Toinen on se, että olen jaksanut kirjoittaa viikosta toiseen, juttu per viikko –vauhdilla, ilman suurempaa väkisinpakoitusta. Ja toinen vielä parempi asia on se, että tällä blogilla on hieman yli 6000 eri lukijaa.

Noista lukijoista pikkuista vaille puolet piipahtaa kurkkaamassa vain kerran. Eli reilut kolme tuhatta ihmistä tulee lukusille vähintään toisen kerran. Ja heistä vähintään yhdeksän kertaa sivuihin tutustuu 2252 henkeä.

Kun nyt ei ole lunta, niin viime talvena helmikuun alussa oli.

Ja kun analyysiä mennään vielä pitemmälle, niin vähintään sata eri kertaa sivuilla käyneitä on 1156 henkilöä ja heistä yli 200 kertaa käyneitä on 750 eri henkeä! Ja ei tarvitse pelästyä, Google Analytics ei tuon tarkempaan pysty ketään jäljittämään. Ainostaan käyntijälki jää näkyviin.

Ja vielä ihan yksityiskohtana kerron, että keskimäärin yhden sivun lukemiseen on aikaa käytetty yksi minuutti ja 48 sekuntia. Se kerrottuna sivumäärällä nostaa tehollisen kokonaislukuajan 23,5 yhtämittaiseen vuorokauteen. Hommaa on siinäkin.

Minusta nuo ovat komeita lukuja. Se viestittää ilman muuta Salpalinjaan kohdistuvasta varsin suuresta ja yksityiskohtaisesta kiinnostuksesta. Pitää muistaa, että Salpa-asema erikoisrakenteena on spesiaalitietoa. Toisaalta minä haluan, että Salpalinja pikkuhiljaa avautuisi koko kansalle. Salpa-asemassa heijastuu suomalaisten koko maanpuolustustahto!

Mikäli henkeni edelleen pihisee, jatkan kirjoittamista. Aiheita kyllä löytyy. Olen itse kirjoittanut nyt 84 blogia; Risto Häkämies kolme. Edelleen toivon, että vierailevia tähtiä ilmoittautuisi lisää. Varmasti monella teistä lukijoista tietoa on yllin kyllin enemmän kuin minulla. Muiden ajatukset toisivat tälle kirjoitussarjalle lisää painoarvoa. Ja sitä paitsi ei tässä kenenkään tarvitse kaikkea tietää, yksi tietää yhtä, toinen toista. Siitä se paketti syntyy.

Yksityiskohdat, suuret linjat, mikä tahansa kiinnostava, kelpaa minulle. Jos ei kelpaa, sorvataan sitten pyöreämmäksi.

Näihin tietoihin ja toiveisiin päätän tämän vuoden.

Oikein Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2012!

Terho Ahonen
Miehikkälä

Betonin koekuutiot laadun takeena

2011-12-16T10:46:00.001+02:00

Salpa-aseman teräsbetonikorsuihin valetun betonin laatua valvottiin tarkasti. Laadunvalvontaa helpotti se, että teräsbetonikorsujen, poisluettuna pallokorsut, betoni valettiin keskitetysti keskusbetoniasemilla. Niissä oli omat laboratoriot ja laborantit.

Laboranttien tehtävänä oli tuoreeltaan ottaa tuotantoeristä näytteet ja tehdä niistä kiviainestutkimukset ja betonin suhteitus. Näin pystyttiin nopeasti reagoimaan mahdollisiin laatuvirheisiin betonin koostumuksessa ja aineksien laadussa.

Lisäksi laborantin tuli ottaa ja valaa tuotantoeristä koekappaleet puristuslujuusmittauksia varten. Korsujen betonin puristuslujuudeksi vaadittiin 450 kg/cm². Tuon aikaista K450 lujuusluokkaa nykypäivän betonimiehet pitävät varsin kunnioitettavana. Lattialaattaan riitti 350 kg/cm².

Mainittakoon, että VTT teki vuonna 1995 puristuskokeita Salpalinjan korsuista otetuista näytteistä. Niissä todettiin puristuslujuuksien edelleen kasvaneen. Tämä vahvistaa sen, jonka minäkin olen betonimiesten suusta kuullut, että Salpalinjaan valettu betoni kovettuu (vahvistuu) noin sata vuotta. Sitten se alkaa kestämään!

Puristuslujuusnäytteen koekappale piti valaa 20 senttiä kanttiinsa olevassa metallisessa muotissa. Se täytettiin vielä nykyisinkin käytössä olevalla tavalla. Valu tehtiin kolmessa osassa. Jokainen kolmannes sullottiin erikseen niin, että ylemmän kolmanneksen sullonta ei saanut ulottua alempaan.

Koekuutioita otettiin kolmen kuution sarjoissa. Jokaista rakenneosaa, lattia, seinä ja katto, kohti tuli tehdä vähintään yksi kolmen koekuution sarja. Sen lisäksi jokaista kunkin rakenneosan betonoitavaa sataa kuutiometriä kohti tuli ottaa tuo kolmen kappaleen sarja.

Kuutiot merkittiin tikulla kuution yläpintaan tuoreena kunkin korsun ja tai juoksevalla numerolla ja rakenneosamerkinnällä. Kaikki muut tarpeelliset tunnistemerkinnät päivämäärineen ja valuajankohtineen (työvuoro) tehtiin luonnollisesti valupöytäkirjaan. Koekappaleet lähetettiin tarkastustoimiston määräämään paikkaan testattavaksi. Koekappaleiden säilytyksestä oli tarkat ohjeet, jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia.

Puristuslujuuksia mitattiin seitsemän ja 28 vuorokauden kuluttua valusta. Tarvittiin siis koekappaleita molempiin testeihin.

Puristuskokeesta pidettiin koekuutiomurskauspöytäkirjaa. Lomakkeessa on muun muassa sarake Murskaamispäivämäärä. Se viittaa siihen, että koetilanteessa kuutiota on puristettu niin kauan, että se on rikkoutunut. Maastosta on löytynyt aivan viime vuosina näitä koekuutioita, siis ehjänä. Tämä kertoo siitä, että joko niitä on otettu enemmän, mitä on tarvinnut tarkastustoimistolle lähettää tai sitten jatkosodan alkaminen kesällä 1941 on keskeyttänyt koeprosessin ja kappaleiden lähettämisen.

Sain käsiini Salpalinja-museolta peräisin olevan kopion Luumäelle alkuvuodesta 1941 päivätystä pöytäkirjasta. Se paljastaa, että koekappaleita on voinut jäädä ehjäksi myös puristuksen jälkeen. Nimittäin siinä on ”koeponnistettu” seitsemän koekappaletta ja viiden osalla on kuutiolujuudeksi saatu suurempi kuin 500 kg/cm² ja kahdessa muussa 447 (seinä) ja 455 (katto). Eli puristuslaite on mitoitettu tuohon 500:aan ja sen kovempaa voimaa ei ole käytetty. Näin vain tuon rajan alle jääneet kappaleet ovat rikkoutuneet. Huomautuksia sarakkeeseen on laskettu keskiavoksi 486 ja suurempi eli koekappaleet ovat selvästi täyttäneet laatukriteerit.

Samasta lähteestä saamani valupöytäkirja Miehikkälän Salpalinja-museon pitkän lenkin päässä olevasta kaksoisasekorsusta vahvistaa muutamia aikaisempia tässä blogissa kertomiani tietoja. Maaliskuun lopulla 1941 valutyö on tehty oikeaoppisesti keskeytymättä kolmessa vuorossa, yhteensä 39 tunnissa. Työvuoroja oli neljä, ensimmäinen vuoro oli yhdeksän tuntia ja loput kolme kymmenen tunnin vuoroja.

Valunopeus on ollut keskimäärin 12,4 kuutiota tunnissa ja betonia on seiniin ja kattoon valettu 484,9 kuutiota. Siihen on käytetty 4122 säkkiä sementtiä. Lattia on tehty erikseen jälkivaluna (tai 75 cm paksuna laattana ennen päävalua?), jolloin ollaan lähellä kertomaani maavaraisen korsun 560 kuutiometrin kokonaismäärää, johon olisi tarvittu 5000 säkkiä sementtiä a´ 50 kg. Edellä puhuttuja koekuutioita korsuun ajetusta betonista otettiin 12 kappaletta.

Valupöytäkirja kertoo työn aikana olleen kirkkaan sään. Päivällä lämpötila on ollut noin viiden pakkasasteen paikkeilla, mutta viimeinen valuyö on ollut jo kylmä, pakkasta aamuyöstä oli 22 astetta!

Valelaitteet

2011-12-11T11:20:00.001+02:00

Osana maastouttamista ja naamiointia linnoitukseen kuuluvat valelaitteet. Niiden tarkoituksena on luonnollisesti harhauttaa vihollista. Valelaitteilla pyritään antamaan totuutta vahvempi kuva linnoituksesta tai niillä ohjataan vihollinen tekemään puolustajan haluamia ratkaisuja.

Valelaitteiden teko kestolinnoitteeseen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin sodan nopeammin vaihtuviin elementteihin. Tykkiasemat, vaikkapa lentokonesuojat ja monet muut tilapäisluonteiset harhauttamiset toimivat kerran pari ja ovat jälleen käytettävissä jossakin toisessa tilanteessa ja paikassa.

Kestolinnoitteita kuvaavien valelaitteiden tehoa vaarantaa niiden paljastuminen ja paikallaan pysyvyys. Vihollinen aivan varmasti seuraa ja selvittää, siis tiedustelee, linnoitusrakentamista kaikin mahdollisin keinoin. ”Pahviset” valelaitteet paljastuvat viimeistään hyökkäystä edeltävän tulivalmistelun aikana. Siksi valelaitteidenkin tulee kestää tulta. Ja kun niitä rakennetaan, uskottavuuden kannalta työ olisi tehtävä yhtä aikaa muiden rakenteiden kanssa.

Salpalinjassa minä tiedän oikeastaan vain kahdenlaisia valelaitteita, kupuja ja ampuma-aukkoja (kommentoikaa, kun varmasti joku tietää muitakin olevan). Avokallioon sijoitettujen valekupujen tarkoituksena on kertoa paikalla olevasta korsusta ja sieltä tapahtuvasta tähystysmahdollisuudesta. Konekiväärin ampuma-aukko kallioseinässä puolestaan viestittää omaa uhkaansa.

Salpalinjan linnoitteita kuvaavien valelaitteiden teko on ollut periaattessa helppoa ja halpaa. Mitäpä korsuista juuri muuta näkyykään kuin tähystyskuvut ja ampuma-aukot. Oikea tähystykupu tosin maksoi tuolloin maltaita, mutta betonista tehtynä ei paljoakaan ja ampuma-aukon sopivaan kallioseinään sai parilla säkillä sementtiä.

Valelaitteiden sijoittamisella on eittämättä haluttu ohjata vihollisen liikettä todellisten aseiden eteen. Siksi valelaitteet on mitä todennäköisemmin sijoitettu paikkoihin, josta ei muutenkaan helposti mentäisi läpi, kuten esimerkiksi Ravijoella estekivilouhoksen korkeaan kallioseinämään.

Toisaalta valelaitteiden aavistuksen huolimattomalla naamioinnilla hyvin naamioitujen oikeiden laitteiden lähellä olisi vihollinen saatu kenties harhautetuksi käyttämään huomiotaan ja tulivoimaansa väärään kohteeseen. Kiivastahtisessa taistelutilanteessa näin varmasti voisi aluksi käydäkin, kunnes totuus viholliselle paljastuisi. Ja nuo hetket puolustajan tulisi pystyä käyttämään hyväksi.

Salpa-asemassa on valelaitteita vähän, voisi sanoa hyvin vähän. Salpalinja on itseasiassa maastoutettu ja naamioitukin niin hyvin, että ainakaan sen vahvimmilla osilla Suomenlahden ja Salpausselän välillä ei valtavasti ole sijaa valelaitteille jäänytkään. Ja toisaalta rakentamisessa oli kiire kaiken aikaa; oli siis keskityttävä oikeiden tulivoimaisten ja todellista estearvoa kohottavien rakenteiden tekoon.

Voin kuvitella, että sikäli mikäli olisi ollut resursseja, esimerkiksi ylimääräisiksi jääneitä tai vanhoja aikansa eläneitä kupuja tai vain betonista paikalla tehtyjä, niitä olisi työn loppuvaiheessa varmasti sijoiteltu sopiviin paikkoihin valelaitteiksi. Harhautus on ilman muuta osa taistelua. Mutta kuten tunnettua Salpalinja jäi muutenkin keskeneräiseksi, niin varmasti valelaitteidenkin osalta.

Ja on tietysti myös ajateltava, että naamioinnin ja valelaitteiden rajanveto on yhtä vaikeaa kuin hulluuden ja viisauden. Toisinpäin: harhautustahan on myös hyvin tehty konekiväärikorsun ampuma-aukon otsan naamioiminen kiviladoksin näyttämään luonnonjyrkänteeltä. Jälleen kerran taistelun kiihkeydessä, pölyn ja savun keskellä vihollinen ei kaikkia yksityiskohtia millään pysty hahmottamaan: valekallio onkin asekorsu. Taistelussa elämästä ja kuolemasta ei ole aina aikaa verrata tiedustelutietojen koordinaatteja ja luottaa vain niihin. Ihminen uskoo vahvasti näkemäänsä ja sitä valelaitteilla ja hyvällä naamioinnilla yritetään sotkea.

Ajattelemisen aihetta työmääristä

2011-12-04T12:51:00.001+02:00

Metsien ja pusikoiden kätköihin piiloutuneen Salpalinjan rakenteita ja niihin tarvittua työmäärää on helppo tänä päivänä vähätellä. Eihän se olisi kuitenkaan vihollista pidätellyt, ajastaan jälkeen jäänyt jäykkä linnoitus, moni ajattelee.

Mutta itärajan linnoitukseen käytetty työmäärä on 70 vuotta sitten tehtynä niin huikea, ettei sitä voi eikä pidä vähätellä. Ei varsinkaan nyt Suomen itsenäisyyspäivän aikaan. Salpa-asema osaltaan oli vaikuttamassa itsenäisyytemme säilymiseen. Jos sitä olisi pidetty turhana ja vähäpätöisenä, tuskin ylipäällikkö Mannerheim olisi käskenyt sitä rakentaa.

Heitänpä tässä muutaman ajatusleikkiluonteisen esimerkin mietittäväksi, kuinka juuri minä tai juuri sinä selviäisin tai selviäisit niistä nykykunnollani tai –kunnollasi. On muistettava, että Salpalinjan tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Tärkeimmät työkalut olivat lapio, saha, kirves, rautakanki, kivipora ja leka. Liike-energia niiden heiluttamiseen tuotettiin kymmenien tuhansien miesten hartiapankissa.

Kuinka kauan arvelet, että tarvitsisit aikaa louhiaksesi kalliosta yhden reilun kuution kokoisen panssariestekiven, osaksi käsiporaa käyttäen? Miten siirtäisit kiven louhokselta maastoon ehkä kilometrienkin päähän? Vähän aikaa varmaan ottaisi kaivaa moreenimaahan liki puoli metriä syvä ja reilusti metri kanttiinsa oleva monttu? Ja sitten vielä kiven pystytys siihen ja kiilaksi kiven ympärille hevoskuorma sepeliä?

Sitten kun olet mielessäsi päätellyt tuon yhden kiven tarvitseman työmäärän ja ajan, voit miettiä, että niitä yhden vuoden aikana Salpalinjaan pystytettiin 350 000 – 400 000 kappaletta, kaikki peruskalliosta yksi kerrallaan louhittuja ja esterivistöihin siirrettyjä!

Tai kuinka pitkälti kaivaisit panssarikaivantoa päivässä, leveys viisi metriä, syvyys yli kolme metriä? Yhdeltä juoksumetriltä nousee maata 7,5 kuutiometriä. Saisitkohan puoli juoksumetriä päivässä? Jos saisit ja jaksaisit, sadan metrin pätkä sinulla olisi kaivettuna 200 päivässä ilman yhtäkään vapaapäivää. Kilometrin kaivaminen vaatisi viisi ja puoli vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää. Kaivantoestettä Salpalinjassa on 130 kilometriä!

Taistelu- ja yhteyshautaa Salpalinjassa on 350 kilometriä. Vajaan metrin levyistä ja yli miehen pituuden syvyistä hautaa kiviseen, juuriseen ja kallioiseen maahan ei sitäkään heittämällä kaiveta?

Maavaraisen teräsbetonikorsun montusta lähtee irtomaata 1600 kuutiometriä. Osa siitä on lapioitava kuuden metrin syvyydestä maanpinnalle. Tai jos korsumonttu on louhittu kallioon, millä ne kivenlohkareet ja sepeli sieltä montusta on nostettu pois? Järeitä teräsbetonikorsuja linnoituksessa on noin 450 kappaletta. Huh!

Viime kesän Salpavaelluksella osalla vaeltajista oli mahdollisuus kokeilla kivenporausta käsipelillä. Moni sitä innostuneena kokeilikin. Työnäytöksen jälkeä kiveen syntyi noin tunnin työn tuloksena kymmenkunta senttiä. Yhden panssariestekiven kiilaporauksiin tarvittiin reikää vähintään metrin verran.

Ensi kesän vaelluksella voisimme oikeastaan kokeilla rautakangin ja lapioin, minkä verran ottaa aikaa muutamalta mieheltä siirtää panssariestekivi sijansa verran sivuun, kunnon monttuun ja hyvin kiilattuna. Seuraava ryhmä luonnollisesti siirtää kiven takaisin alkuperäiseen paikkaansa, ettei museovirasto hermostu. Näin ehkä mielikuvissa helpolta tuntuva työ saakin uusia ulottuvuuksia. Tämä demostraatio ei tietenkään ole tarpeen, jos mukana olevat suostuvat uskomaan työmäärän suuruuden vapaaehtoisesti.

Salpalinja oli iso työ, hirvittävän iso. Se tehtiin satoi tai paistoi!

Itsenäisyyspäivänä nostamme Suomen lipun salkoon, sataa tai paistaa.

Yleiskatsaus RUK:n upseerioppilaille

2011-11-25T16:50:00.002+02:00

Laitanpa tässä näkyviin, mitä ”posmitin” Reserviupseerikoulun oppilaille viiden minuutin yleiskatsauksena Salpalinjasta tässä marraskuun parin viimeisen viikon aikana. Kerroin tämän kohdeoppaana 49 kertaa Harjun oppimiskeskuksen kulttuurimaisemassa.

"Hyvät naiset ja herrat!

Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan 30 vuodeksi Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi.

Uuden sodan vaara oli ilmeinen. Länsivaltojen pelossa Stalin taipui rauhaan, vaikka sen sotilaallinen ote oli vielä vahva. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin NL jatkaisi kesken jäänyttä tavoitettaan vallata Suomi ja muuttaa sen yhteiskuntajärjestelmä mieleisekseen, liittää Suomi yhdeksi neuvostotasavallaksi suuren ja mahtavaan Neuvostoliittoon.

Tämä ymmärrettiin Suomen sotilas- ja valtiojohdossa. Niinpä ylipäällikkö Mannerheim teki nopeasti päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjasta olivat hyviä. Vahva linnoitus säästää ylivoimaista vihollista vastaan puolustajan verta ja sitkistää puolustusta.

Päämajan pioneeriosastossa työskennellyt kenraalimajuri E F Hanell, joka oli myös insinööri ja betoniasiantuntija sai tehtäväksi laatia itärajan linnoitussuunnitelman ja sen valmistuttua noin kahdessa kuukaudessa johtaa myös työt. Antaakseen Hanellille arvovaltaa Marski ylensi hänet kenraaliluutnantiksi, nosti pariksi kuukaudeksi yleisesikunnan päälliköksi ja piti hänet suoraan alaisuudessaan.

Hanellin suunnitelman mukaan Hankoniemen poikki piti rakentaa kestolinnoite (Harparskog-linja), Itäisen Suomenlahden saaret tuli linnoittaa Kotkasta Virolahdelle, Suomenlahdelta Luumäen Kivijärvelle piti rakentaa yhtenäinen kestolinnoitus. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle rakennettiin vesistöihin ja pääosin tykistön käyttöön nojaava linnoitus. Pieliseltä Sallaan käskettiin sulkea kenttälinnoitetuin tukikohdin tärkeimmät itä-länsi suuntaiset tiet, hyökkäysurat. Kenttälinnoitettuna suunnitelma ulottui Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Työt alkoivat Virolahden Ravijoella, Harjussa ruotsalaisten vapaaehtoisten voimin 17.4.1940, itseasiassa lähes kuukausi aikaisemmin kuin suunnitelma tuli hyväksytyksi.

Nyt kun tänä päivänä ajatelellaan puolustusjärjestelyjä Virolahdella, on muistettava, että nykyistä Vaalimaa – Haminan valtatie 7:ää ei tuolloin ollut. Se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Siihen saakka rannikon suunnassa ainoa todennäköinen moottoroidun armeijan hyökkäysura oli vanha Turku-Helsinki-Hamina-Viipuri rantatie, nykyinen museotie Virolahdella. Museotie sivuaa Harjua.

Tämä tosiasia selittää sen, miksi Ravijoen ja Harjun seutu on näin vahvasti linnoitettu.

Ventonvuori museotien eteläpuolella muodostaa luonnollisen esteen ja toisaalta tarjoaa puolustajalle hyviä tulenjohtomahdollisuuksia tykistön käytölle. Ventonvuori väkisinkin johdattaa vihollisen hyökkäyspainetta helpompi kulkuiseen maastoon ja se tarkoittaa Harjussa Ravijoen laaksoa, peltoaukeaa kohti pohjoisluodetta. Hyökkäyksen luonnollinen jatkosuunta ja aseman aiottu läpimurtokohta olisi Harjun ja Vahtivuoren välinen muutaman sadan metrin levyinen peltoaukea.

Rantamaantien puolustus keskellä kulttuurimaisemaa sisältää monipuolisen kokoelman Salpa-aseman tai kansankielellä Salpalinjan laitteita. Vahva tykistön käyttö, panssariesteet, kiviesteet ja luonnonesteet maastoa ja tulvitusta hyödyntäen, erityisesti konekivääritulen yhtenäinen sivustatuliverkko, lähisyvyys, reservien suoja- ja lepotilat ovat Harjussa nähtävissä.

Hyvät upseerioppilaat!

Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Käyntinne Salpa-asemassa on kunniaosoitus puoleltanne sankarivainajillemme, sotiemme veteraaneille ja linnoituksen rakentajille. Samalla kun ajattelette sitä, voitte miettiä voisiko jotain Salpa-aseman ideoista ja sen viisauksista jatkojalostettuina ja edelleen kehitettyinä ottaa käyttöön nykypäivän sodankäynnissä.”

Tässä RUK:n viiden päivän opastusurakassa oli mukana 20 vapaaehtoisopasta. Muutamat täydet viisi päivää, useimmat 3-4 päivänä. Erinomaista. Kiitos kaikille oppaille, jokainen kolmen tunnin rupeama oli tuiki tärkeä osa kokonaisonnistumista.

Koko ru-kurssin opastus onnistui siksi hyvin, että RUK "tilasi" alustavasti opastukset myös kahdelle seuraavalle kurssille. Salpavaellus-oppaista tulee väkisinkin taidoiltaan "ammattilaisia". Toistot takaavat sen. Ilolla oli todettava myös se, miten tunnollisesti ja asiallisesti upseerioppilaat oppaitamme kuuntelivat. Viesti Salpalinjasta menee eteenpäin!

Miehitys 1944 vanhoilla ukoilla!

2011-11-19T07:54:00.003+02:00

Suomen ilmailuhistoriallisessa lehdessä 3/2011 on alan harrastajan Pentti Mannisen artikkeli Virolaiset ilmavoimissa kesällä 1944. Jutussa puhutaan pääasian ohessa suomalaisten suurista tappioista Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa ja että harvenneiden rivien täydentämiseksi rintamalta vapautuneet vanhimmat ikäluokat kutsuttiin takaisin palvelukseen.

Tuossa ei vielä ole uutta, mutta jutun uutinen on tässä:

”Kotijoukkojen esikunta sai myös valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti.”

Tiedon Manniselle kertoi everstiluutnantti evp Jarmo Nieminen, joka on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorialaitoksen johtajana. Tieto tarkoittaa, että Salpalinjan vanhimmat puolustajat olisivat olleet peräti 56-vuotiaita! Tänä päivänä ”viiskutoset” ovat lähes poikasia, mutta tuohon aikaan luonnehdinta ”vanhoista ukoista” ei ole kaukana! Sopii tietysti myös kysyä, minkähänlaista sotilaskoulutusta tuon ikäiset miehet olivat saaneet!

Sain asiasta tiedon eilen illalla Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta, joka tänä viikonloppuna esittelee Hämeenlinnassa pienoismallitapahtumassa (Nordic Challenge II) Miehikkälän Salpalinja-museolla 12.5.2012 pidettävää Salpalinja Dioraamakilpailua. Juha puolestaan sai tiedon hänen viereisellä osastolla olevalta ilmailuhistorian harrastaja Pentti Manniselta, joka myös pitää ikäluokkatietoa uutena.

Joka tapauksessa tieto ikäluokista Salpalinjan miehittäjinä aina 1888 saakka, on minulle todella uutta.

Kotijoukkojen esikunnan valmistautumiskäsky kertoo kyllä Suomen puolustuksen tilanteen kriittisyydestä. Mutta, että noinkin vanhat miehet olisi kutsuttu aseisiin, yllättää.

Kun tuosta kertova asiakirja on löytynyt, voisi kuvitella löytyvän myös tietoja, miten pitkälle asiaa valmisteltiin ja missä vaiheessa. Miehityskysymystä on täytynyt ajatella viimeistään samaan aikaan, kun annettiin käsky Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä 1944.

Talin – Ihantalan taistelujen ja siellä mahdollisesti tapahtuneen läpimurron jälkeen ei olisi ollut kuin päivien kysymys, kun puna-armeija olisi ollut Salpa-aseman edessä. Siis ”pappa-armeijan” kokoamisella olisi ollut todella kiire.

Jonkin verran on keskusteltu siitä, millä joukoilla Suomen sodanjohto olisi kesän 1944 tilanteessa Salpa-aseman miehittänyt. Muistelen kuulleeni ajatuksia saksalaisjoukoista, mutta en pysty muistikuvaani tässä täsmentämään.

Itse olen omassa pienessä päässäni ajatellut ja joillekin kysyjille vastannutkin, että Salpalinjan miehitys olisi ollut kiinni sodanjohdon taidoista. Eli kuinka se olisi pystynyt jatkamaan hallittua vetäytymistä ja viivytystaistelua ja mistä se olisi pystynyt irroittamaan taistelukuntoisia reservejä linnoituksen miehittäjäksi?

Pystyäkseen tehokkaaseen taisteluun Salpalinjassa sen joukkojen olisi pitänyt päästä ja ehtiä valmistautumaan puolustukseen, muun muassa perehtymään linnoituslaitteiden käyttöön ja viimeistelemään keskeneräisiä rakenteita, asentamaan aseita jne. Siihenkin olisi tarvittu päiviä.

Talvisodan Mannerheim-linjan kokemusten perusteella Salpalinjaa varten perustettiin linnoituspataljoonia pitkin itärajaa perehdyttämään kenttäarmeija sen laitteiden käyttöön. He miehittävätkin linnoitusta jatkosodan alussa, kesä-heinäkuussa 1941. Sen jälkeen linnoituspataljoonat lähtivät kenttäarmeijan mukaan ja olivat kesällä 1944 täysin sitoutuneet torjuntataisteluihin muun muassa Kannaksella. Heistä ei olisi ollut juurikaan apua.

Eli kaiken kaikkiaan Salpalinjan miehitys 1944 on mielenkiintoinen kysymys. Toivon asiasta enemmän tietäviltä kommentointeja. Täydennän ja korjaan tämän jutun tietoja sitä mukaa kuin niitä tulee. Mutta lähdetään tällä liikkeelle.

Puolustusvoimat heräämässä Salpalinjaan!

2011-11-11T08:58:00.001+02:00

Opastustilanteissa meiltä oppailta usein kysytään, perehdyttääkö puolustusvoimat varusmiehiään Salpa-asemaan. Näihin saakka on jouduttu vastaamaan, että emme tiedä, ainakaan heitä ei juuri ole näillä museokohteilla nähty. Vastaus on herättänyt vastakysymyksen, eikö sotilaidenkin tulisi tuntea oman maansa puolustushistoriasta myös Salpalinjan osuus. Kysymys on oikeutettu. Vastaanvanlainen keskustelu käydään koululaisten käyttämisestä Salpalinjassa.

Puolustusvoimista Reserviupseerikoulun pioneerikomppania on joitakin kertoja käynyt Miehikkälässä Salpalinja-museolla. Muutamia muitakin yksikköjä pv:sta on vieraillut, mutta harvakseltaan ja epäsäännöllisesti.

Uskollisin Salpalinjaan perehdyttäjä on ollut Maasotakoulu, joka on ottanut ohjelmaansa ensimmäisen vuosikurssin jalkaväkikadettien tutustuttamisen Salpalinjaan kahden päivän marssilla. Salpalinja-museo on ollut yksi heidän vakituinen kohteensa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Tulevien ammattisotilaiden on luonnollisesti tunnettava Salpa-asema ja sen salat.

Mutta tämä vuosi tuo tai on jo tuonut varusmiesten osalta asiaan myönteistä käännettä. Tammikuussa RUK:n pioneerikomppania pahrusi lumessa Salpalinja-museolla, elokuussa kävi mainitut kadetit, ja viikko sitten piipahti Satakunnan pioneeripataljoonan sata varusmiestä. Tämä on jo enemmän kuin ilmeisesti koskaan aikaisemmin.

Kruunu tulee tässä. Reserviupseerikoulu Haminasta käyttää tulevan kahden viikon sisällä koko yli 700 oppilaan vahvuisen kurssinsa Salpalinjassa Virolahden Harjun maisemissa. Yksiköistä yksi hoitaa perehdyttämisen itse, loput noin 650 upseerioppilasta tutustuvat Salpalinjaan kolmen tunnin ajan Salpavaellus-oppaiden johdolla. Onneksi eivät kaikki tule samana päivänä.

Opastusurakka merkitsee osalle oppaita viisi päivää vapaaehtoista maanpuolustustyötä, osalle 1-4 opastusta. Oppaita rivissä on parikymmentä. Operaatio RUK on myös meille oppaille uusi kokemus, osin uusissa kohteissa. Oppaat ovat tarttuneet tehtävään innostuneesti. Homma käy oppaille pienestä kertausharjoituksesta. Isänpäivänä nähdään ensimmäisen kerran, kuinka aikataulut ja suunnitelmat pelaavat.

Kaikkinensa RUK:n avaus on erinomainen idea. Jos ja kun operaatio onnistuu, on hyvä syy toivoa, että RUK:kin ottaisi Salpalinjan kurssiohjelmaansa vakituisesti. Jos näin kävisi, Salpavaellus-tapahtuma saisi noin 1500 uutta mainosmiestä ja –naista joka vuosi. On ihme, jos osa heistä ei innostuisi ja osallistuisi siviilissä ollessaan varsinaiselle Salpavaelluksellekin, joka järjestetään vuosittain viikko jälkeen juhannuksen. Hyvä.

Ihan hykerryttää ajatuskin siitä, mitä vaellusjohtajamme Risto Sivula vastaisi esimerkiksi Karjalan Prikaatin komentajalle, jos hän RUK-palautteen kuultuaan sattuisi kysymään, voisitteko perehdyttää prikaatin Salpalinjaan? Se voisi olla positiivinen ongelma! (aforismi: Jos on ongelma, on ratkaisu.) No, jalat maahan ja keskittymään sunnuntain opastukseen.

Mustamaa, merellinen jatke

2011-11-03T11:10:00.001+02:00

Salpa-aseman maalinnoitusten sanotaan alkavan Suomenlahdesta Santasaaresta, Virolahden Siikasaaren niemen tyvestä ensimmäinen saari merelle päin. Saaressa on neljä kantalinnoitetta. Itseasiassa linnoitusketju jatkuu merelle pääaseman suuntaisena linjalla Ruissaari ja Mustamaa ja siitä vielä lounaaseen Ulko-Tammion kautta Kotkan edustalle. Jo suunnitteluvaiheessa ymmärrettiin, että maa- ja merilinnoitusten on oltava kokonaisuus, joka tukee toisiaan.

Saariston linnoittamisesta ei vastannut suinkaan Hanellin johtama linnoitustoimisto Myllykoskella, vaan merivoimat, johon silloin, niin kuin välivaiheen jälkeen taas nykyisinkin rannikkotykistö aselajina kuuluu. Rannikkolinnakkeiden linnoittamisessa on omat erityispiirteensä ja siksi varmasti oli hyvin järkevää pitää rannikon linnoittaminen erillään maalinnoittamisesta, vaikka niillä oli myös paljon yhteistäkin.

Mustamaan saari Klamilasta, tai oikeastaan vielä tarkemmin Ravijoelta etelään muodosti tärkeän kulminaatiopisteen avomeren valvonnassa ja rannikon suojaamisessa ajatellen mahdollista taistelua Salpa-asemassa. Jo 1930 luvulla maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä huomattiin että Kotkan Kirkonmaan ja silloisen Virolahden Pukkion linnakkeen välissä oli meripuolustuksessa aukko.

Tuota aukkoa ryhdyttiin paikkaamaan vuonna 1939, jolloin Mustamaan linnoittaminen alkoi. Talvisodan alkuun mennessä saareen ehti valmistua kolme kenttälinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa. Ne muun muassa osallistuivat jäätä pitkin rannikkoa lähestyneiden vihollisosastojen torjuntaan.

Mustamaan linnoittaminen sai vauhtia talvisodan jälkeen, jolloin saaren merkitys rajan läheisyyden takia entisestään kasvoi.

Välirauhan aikana Mustamaahan valmistui kaksi kantalinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa; patterin kolmas tykki ampui jatkosodassa kenttälinnoitteella suojatusta asemasta. Saareen valmistui tuliasemia keveille rannikkotykeille, konekivääreille, tulenjohtoasemia, valonheitinasema, huoltotunneleita (miehistön ja tavaroiden suojaksi) ja paljon louhittua taisteluhautaa sekä mahdollisiin rantautumisalueisiin runsaasti piikkilankaestettä.

Huomion arvoista saarten, varsinkin niiden rantojen linnoittamisesta on se, että lapiolla saatikka kenttälapiolla ei ole tehtävissä juuri mitään. Kallioon pureutuminen vaatii erikoistyökaluja ja erityisosaamista.

Tämän kirjoittaja pääsi eilen ensimmäistä kertaa käymään Mustamaassa. Pääsy puolustusvoimien omistamalle ja hallinnoimalle saarelle vaatii erityisluvan ja ”päällystakin”. Merimatkakin edellyttää järjestelyjä. Mutta nämä hoituivat ja pääsin muutaman muun ”linnoitushullun” kanssa mukaan ja matkaan. Se täytyy heti sanoa, että samankaltaisessa joukossa oma hulluuteni ei juurikaan erottunut!

On myös sanottava, että en suotta ole kuullut kertomuksia Mustamaan rakenteiden massiivisuudesta. Vaikka ilmeisesti kaikkein näyttävimmät kohteet olivat veden vallassa, silti ihmettelemistä riitti. Työn jälki ja laitteiden kunto oli paikoin hämmästyttävän hyvää. Hiljaiseksi veti.

Jos kohta ovat Salpalinjan linnoitteet mantereella huikeita, ei rakenteet linnoitusketjuun sisältyvillä saarilla jää varjoon, ainakaan Mustamaassa.

En pysty enkä voikaan kuvailla kaikkea näkemääni. Pari yksityiskohtaa otan esille.

Mustamaassa sijaitsevat kantalinnoitetut konekivääripesäkkeet muistuttavat vahvasti veljiään maalla. Käsikranaatin pudotusmahdollisuus korsun sisältä ulos on yleensä ”maakorsuissa” panssarioven yläkulmasta, jolloin se putoaa oven takana sisäänpyrkivän jalkoihin. Mustamaan korsuissa käsikranaatin pudotusputki on myös ampuma-aukon seinässä. Sillä pystytään torjumaan esimerkiksi kasapanosta ampuma-aukkoon kiikuttava vihollinen. Oman konekiväärin mahdollisessa häiriötilanteessa on siis vielä yksi keino jäljellä vihamielisen naapurin eliminoimiseen.

Kaakonkulma-paikallislehdessä on ollut Olli Kauhasen mielenkiintoisia kirjoituksia alueen rannikkopuolustushistoriasta. Äskettäin hän ansiokkaasti puhui Mustamaan ja Ruissaaren huoltotunneleiden varauloskäynti- ja ilmastointihormikuilujen harvinaisesta hauliporausmenetelmästä. Nyt kun tuon kirjoituksen pohjalta sitä osasimme etsiä, niin löytyihän siitäkin esimerkki ja vielä ”porausnatsojakin” halkaistuna suojaamassa 91 senttiä halkaisijaltaan olevan pyöreän kuilun ulostuloaukkoa. Upeaa!

Maailman vahvin!

2011-10-22T08:20:00.005+03:00

Itäisen maanpuolustusalueen komentajana vuosina 1993-1995 toiminut kenraaliluutnantti Heikki Koskelo sen sanoi Miehikkälässä 20.10.2011. Salpa-asema on Virolahden ja Luumäen välillä maailman vahvin linnoitus!

Kenraalilla on kanttia sanoa. Hän on koko virkauransa palvellut puolustusvoimia itärajalla eri tehtävissä ja eri paikoissa. Hän on perehtynyt muutenkin Salpa-asemaan hyvin. Hän oli Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja sen toiminnan suuntaviivojen näyttäjä ja aktiivinen toteuttaja.

Miehikkälän Salpalinja-museon luentosarjaan kuulunut Koskelon esitys kiinnosti jo ennakkoon. Sali oli lehtikielellä ilmaistuna tupaten täynnä. Eikä yleisö pettynyt. Mainittakoon, että edellisen viikon esitelmöitsijä, Salpalinjan inventoija, tutkija John Lagerstedt Museovirastosta ajoi kuuntelemaan kenraalin esitystä Helsingistä asti.

Siinä vaiheessa kun Koskelo mainitsi sanaparin ”maailman vahvin”, tämän kirjoittaja spontaanisti keskeytti kenraalin esityksen ja pyysi häntä toistamaan sanomansa. ”Ai minkä”, Koskelo kysyi. No sen, että maailman vahvin, toistin. Tämä dialogi paljastaa, että käsitys oli luennoitsijalle täysin selvä, minulle se oli uutinen!

- Kyllä, kun verrataan betonilaitteiden ja asepesäkkeiden tiheyttä. Talvisodan Mannerheim-linjassa oli noin sata betonilaitetta. Suurin piirtein samalla matkalla Salpa-asemassa Suomenlahden ja Kivijärven välillä on 430 betonista tehtyä ase- ja majoituskorsua sekä pesäkettä (lukekaa alla olevat kommentit, toisenlaisiakin lukuja on, kirjoittajan lisäys). Asepesäkkeitä on 250 metrin välein! Atlantin vallissa Normandiassa betonilaitteita on 1,5 km välein. Maginot-linja on erilainen, ja kuinkas sille kävikään, kenraali perusteli mielipidettään.

Koskelo ei edes maininnut, että Salpalinjassa em. osuudella monirivinen panssarieste kolmen tonnin kivistä tehtynä on yhtenäinen, samoin taistelu- ja yhteyshautaverkosto.

Salpalinja oli rakennettu ensisijaisesti ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi, joka talvisodan jälkeen osoitti myös Suomen kansan pettämätöntä maanpuolustustahtoa.

Koskelo perusteli Salpa-aseman lujuutta myös muutamalla esimerkillä Neuvostoliiton suhtautumisesta siihen.

Jo syksyn 1940 päivitetyissä hyökkäyssuunnitelmissa NL oli varannut joukkoja Suomen suuntaan enemmän kuin talvisodassa Mannerheim-linjan murtamiseen. Ja uusissa suunnitelmissa oli hyökkäyksen painopisteenä linnoituksen kiertäminen Joensuun ja Kuopion korkeudelta. Jatkosodassa puna-armeijan joukoilta löytyivät piirustukset Salpalinjasta. Heti jatkosodan jälkeen valvontakomissio vaati tarkat tiedot Salpalinjasta ja NL vaati vielä syksyllä 1945 sen räjäyttämistä.

Nuo asiat viestittävät Koskelon mukaan yksiselitteisesti, että Stalin piti suomalaisten linnoitusta todellisena uhkana ja esteenä Suomen valloittamisessa. Minkä muun takia se olisi ollut siitä niin kovasti kiinnostunut.

Vielä niinkin myöhään kuin 1995 venäläiset muistivat Salpalinjan olemassaolon. Venäjän kenraalidelegaation ollessa Suomessa, kenraali Koslov oli kysynyt suomalaisilta, missä kunnossa ja käytössä Salpalinja on nykyään!

Loppuyhteenvedossaan Koskelo kiteytti Suomen kohtalon pelastukseksi jatkosodan jälkeen kaksi asiaa. Toinen oli edellä mainituin perustein luonnollisesti Salpa-asema ja toinen asekätkennän paljastuminen. Nuo asiat säikäyttivät venäläiset!

Ja jokainenhan meistä tietää, että Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä nimenomaan pelotteena. Työtä se vaati, mutta veri säästyi ja itsenäisyys säilyi.

Paikalla olleen yleisön puolesta minä vielä kiitän Heikki Koskeloa suorasanaisesta ja erinomaisesta esityksestä. Se antoi meille Salpalinja-toimijoille entisestään puhtia painaa päälle esitellä Salpalinjaa sankarivainajiemme, sotiemme veteraanien ja sen rakentajien kunniaksi, antoi puhtia esitellä maailman vahvinta linnoitusta!

Herääkö Hamina Salpa-asemaan?

2011-10-19T11:19:00.000+03:00

On mielenkiintoista seurata, milloin Haminan kaupunki hoksaa olevansa myös Salpalinja-kaupunki. Tähän saakka Haminan Salpa-aseman rakenteet ovat jääneet 1700-luvun linnoitteiden varjoon tyystin.

Jos puhutaan Haminasta ennen Vehkalahti-liitosta, oli kaupungin alueella muutama linnoite Salmenvirralla, Takkaniemessä ja Hillossa, välirauhan aikana rakennetun taaemman aseman Hamina -Taavetti –linjan eteläpäässä. HT-linjan rakennustyöt alkoivat elo-syyskuussa 1940 ja se oli tarkoitettu pääpuolustusaseman tukilinjaksi ja luomaan puolustukselle syvyyttä. Ellei jatkosota keskeyttänyt tämänkin linjan töitä, olisi siitä tullut yhtä vahva kuin pääasemasta.

Haminan ja Vehkalahden kuntaliitoksen myötä Haminan kaupunki sai Salpa-aseman HT-linjaa alueelleen aina Vironkoskelle, Miehikkälän pohjoiskulmaan saakka. HT-linjasta reilusti puolet sijaitsee nyky-Haminassa. Eli karkeasti lueteltuna Hillo – Salmenkylä – Husula – Kannusjärvi – Turkia – Lankila –tasalla.

Jos en väärin muista, Kannusjärvellä on sentään joitakin vuosia sitten perustettu muistomerkki HT-linjalle.

Kestolinnoitteita ei Hamina-Taavetti -linjaan ehditty rakentaa kuin kuusi kappaletta, nekin Haminan päähän. Vuonna 1941 oli suunnitelma rakentaa yli 50 teräsbetoniakorsua, mutta homma jäi jatkosodan alettua korsukuopan kaivu- tai louhinta-asteelle. Kesällä 1943 HT-linjasta purettiin 20 kilometriä valmista kiviestettä. Kivet kuljetettiin Karjalan kannakselle VT-asemaan.

Jos Haminan ja Virolahden kuntaliitos 2013 toteutuu, niin sitten kaupunki saa alueelleen jo noin 25 km pääasemaakin ja lisäksi useita kilometrejä Vaalimaan oikaisuasemia ja valmiin Bunkkerimuseon.

Kun tähän saakka Hamina ei ole juuri korviaan loksauttanut Kirkkojärven itäpuolelle, joutunee se Virolahden mukanaolon takia myöntymään myös ajatukseen Salpa-aseman olemassaolosta, jopa sen matkailullisesta hyödyntämisestä. Kaukaa viisaasti muutama haminalainen käytti jo viime talvena tilaisuutta hyväkseen ja osallistui Salpaopaskurssille Miehikkälässä! Hyvä niin.

Olen kautta rantain kuullut, että matkailu Etelä-Kymenlaaksossa keskitetään kehitysyhtiö Cursorille. Se on luonut tai luomassa linnoitushistoriallista turistirysää, johon jopa Salpalinja saattaisi kuulua, ainakin nyky-Virolahden kohteet. Aika näyttää, yltääkö tuo ylikunnallisuus Miehikkälään saakka. Toivottavasti. Jos ei, silloin kuviosta jää puuttumaan paras osa Salpalinjan jo hyödynnettyä infraa ja osaamista - ihan varmasti koko Suomeakin ajatellen.

Miehikkälän osalta ei ole hätää. Kaikki toimeliaisuus niin Lappeenrannassa kuin Haminassa edistää Salpa-aseman kokonaistunnettavuutta. Salpakeskus-isäntänä Miehikkälä on aina kukonaskeleen muita edellä, ainakin vielä. Etumatka ei tietenkään kauan kestä, jos Miehikkälässä ei ymmärretä pitää kuntoa yllä. Toisin sanoen pelkällä aatteenpalolla ei Miehikkälässäkään asiat etene ja pysy keulilla. Toimintojen kehittäminen tarvitsee myös pelimerkkejä ja innostusta niiden jakajilta.

Hurtanmaan paljas totuus

2011-10-11T12:09:00.000+03:00

Lappeenrannan länsilaidalla sijaitsevassa Hurtanmaan kylässä on kaksi Salpa-aseman teräsbetonikorsua rinnakkain, joita ei voi olla ihmettelemättä. Ne ovat muutaman metrin päässä toisistaan ja niitä peittää vain ohut vihreä sammalkerros. Korsut ovat jääneet peittämättä kivi- ja maatäytteellä.

Täyttämättä jääneet korsut paljastavat Salpalinjan betonilaitteiden massiivisuuden. Lähes tasaiselle maalle perustetut korsut näyttävät todellä jyhkeiltä sankan kuusikon keskellä. Korkeudeltaan yli viisimetriset, leveydeltään lähes kymmenen ja siipimuurin kanssa pituudeltaan liki 20-metriset rakennelmat vetävät näkijänsä hiljaiseksi. Tai sitten niin kuin minä ensi kertaa ne nähdessäni, latelin ihastuksesta ääneen kaikki tuntemani toispuoleisen elämän hirviöiden nimet! Oppaani Juha Huttunen, Salpalinja-tuntija Iitiältä, piteli korviaan.

Näky on Salpalinjassa harvinainen, ellei keskeneräisyydessään täytön kokonaan aloittamattomuuden osalta peräti ainutkertainen. Varsinkin maavaraisesti rakennetut teräsbetonikorsut ovat varmasti näyttäneet aikalaisille kaikki yhtä huikeilta. Peitettynä massiivisuus katoaa maan alle ja sokkivaikutus pehmenee piiloon. Siksi paljaiden korsujen näkeminen nykyeläjää hämmästyttää.

Se, että korsut ovat jääneet peittämättä, johtunee jatkosodan alkamisella. Salpalinjan työt keskeytyivät, kun asekelpoiset miehet kutsuttiin työmaalta ylimääräisten harjoitusten kautta kenttäarmeijan harmaisiin kesäkuun puolivälin paikkeilla 1941.

Kolme vuotta myöhemmin Karjalan Kannaksen läpimurron tapahduttua ylipäällikkö Mannerheim käski keskittää kenttäarmeijan linnoitusjoukot Salpa-aseman taistelukuntoon saattamiseen. Tämäkään käsky ei ulottunut Hurtanmaan paljaisiin korsuihin. Tekemistä Lappeenrannan muissa länsiosissa, erityisesti Rutolan kannaksella pallokorsulinjoineen oli ilmeisen riittävästi.

Jos ja kun Lappeenrannan Salpalinjan mahdollisuudet –hanke pääsee matkailuajatuksissaan pitemmälle, on Hurtanmaan kohde yksi sellainen. Vaikka itse kohde on valtion ja sen nykyhuoltajan Senaattikiinteistöjen omaisuutta, on tietenkin liikkeelle lähdettävä maanomistajien kanssa neuvotellen. Yksityistä omistajuutta korsujen ympärillä on kunnioitettava.

Hurtanmaan korsupari sijaitsee siis vain noin viiden metrin päässä toisistaan. Se on minusta toinen ihme. Kyseessähän ovat konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu sekä toisena pst-tykki-, konekivääri ja 20 miehen majoituskorsu. Missään muualla minä en ole onnistunut näkemään vastaavia korsutyyppejä noin lähellä toisiaan.

Jos paikalla on ollut tarve saada tuotettua sivustatulta kahteen suuntaan, on se yleensä ratkaistu sijoittamalla samaan korsuun kaksi erisuuntiin ampuvaa asetta, yleensä konekiväärejä. Muilta osin on pärjätty samoilla majoitustiloilla, yhdellä tähystyskuvulla, yhdellä kaivolla, ilmastoinnilla, lämmityslaitteella jne.

Miksi ei Hurtanmaalla ole päädytty samaan? Eikö yhteisrakenne olisi mahdollistanut pst-tykin sijoittamista korsuun kolmanneksi aseeksi? Vai eikö siihen ollut piirustuksia? Mannerheim-linjan korsuissahan oli useita aseita samassa korsukompleksissa. Kukahan osaisi selittää?

Oli miten oli, siinä ne korsut rinnakkain nököttävät sammaloituneena metsän keskellä, ainutkertaisena nähtävyytenä.

Näiden korsujen lähellä on kk- ja 20 miehen majoituskorsu, jonka tähystyskupu on valettu betonista. Harvinaisuus sekin. Oppaani kertoi tarinaa, että korsuun tarkoitettu kupu olisi Kivijärven pohjassa; kuljetukseen Luumäeltä rautatieasemalta olisi käytetty Kivijärven jäätä ja noin kymmenen tonnin kupu olisi molskahtanut pysyväksi katiskaksi järven pohjaan. Näin kun uutta ei oltu saatu tilalle, oli tähystysmahdollisuus hoidettu toisistaan 90-asteen kulmassa sijaitsevalla kahdella raolla ”betonikuvussa”.

Huttusen Juha kertoi myös, nyt en muista varmasti, tarkoittiko hän tilannetta Hurtanmaalla vai Iitiällä, kuinka linnoitusväen majoittamisessa taloihin eivät kaikki tulijat olisi kelvanneet. Eräässä talossa jo majoittuneet kertoivat illalla, että huomenna työmaalle tulee hullujussi. Tähän emäntä kiireesti: ”Meille se ei ainakaan tule asumaan!”

Salpa-asemassa ei ole bunkkereita!

2011-10-04T16:48:00.004+03:00

Salpa-asema on suomalaisten suunnittelema ja rakentama linnoitus. Ruotsalaiset avustivat työn alkuvaihetta miehin, konein ja kruunuin. Muilta osin itärajamme lukko on puhtaasti suomalainen, made in Finland.

Linnoituksen virallinen nimi on Suomen Salpa. Ja jos lyhennettä käytetään, niin se on Salpa. Näin oli tarkoitus heinäkuussa 1944, kun ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi linnoituksen nimen kenraaliluutnantti Oesch´n ehdotuksesta.

Puolustuvoimien asiakirjoissa ja sanastossa linnoitus on Salpa-asema. Syystä, että se paremmin kuvaa rakennelman puolustuksellista luonnetta. Salpa-asema on siis puolustusasema ja siinä on myös syvyyttä eli useita linnoitustasoja, linjoja.

Kansan suussa Salpa-asemasta on jalostunut käyttökieleen Salpalinja. Edelliseen viitaten tämä parhaiten tunnettu nimi on siis pilkuntarkasti ajatellen virheellinen. Itärajan linnoituksessamme on useita puolustuslinjoja, ei pelkästään yhtä linjaa. Siksi se on puolustuasema, Salpa-asema.

Niin tiukkapipoinen en ole, ettenkö hyväksy Salpalinjaa linnoituksen nimeksi. Se näkyy myös tämän blogin nimessä ja monessa muussa "vielä virallisemmassa" yhteydessä. "Ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan" -ajatus sallii paljon.

Voimme käyttää Salpa-asemasta Salpalinja-nimeä synonyymina, kunhan kerromme, että tarkoitamme sillä useita puolustuslinjoja käsittävää Salpa-asemaa. Salpa-asema-tietouden levittäminen on edelleen niin monen tuskan ja kynnyksen takana, että kaikki keinot tiedon eteenpäin viemiseksi olkoot sallittuja. Näin myös Salpalinja saa pysyä käytössä Salpa-asemaa tarkoittavana sanana.

Sen sijaan olen opettajiltani, erityisesti korkeasti arvostamaltani teknikkokapteeni evp Arvo Tolmuselta, saanut pontevan ohjeen: Salpa-asemassa ei ole ainuttakaan bunkkeria. Sitä vastoin teräsbetonikorsuja ja kenttälinnoitettuja korsuja Salpa-asemassa on sadoittain.

Kysyin asiaa Arvolta viimeksi tänään varmistaakseni, että olen näissä nimiasioissa jakanut tietoa oikeilla sanoilla, oikeilla termeillä. Ja Arvo vahvisti käsitykseni. Salpa-asemassa on vain teräsbetonikorsuja. Bunkkeri on vierasperäinen sana ja se ei ole suomea. Myös Salpalinja-sanaa Arvo Tolmunen vierastaa, mutta hänkin myöntää antaneensa siinä periksi.

Salpa-aseman asiakirjoissa, joita on heinähäkillisittäin, ei puhuta Salpalinjasta eikä bunkkereista, Salpa-asemasta ja teräsbetonikorsuista sitäkin enemmän. Teräsbetonikorsuista on käytetty tb-korsu -lyhennettä samoin kuin imubetoni- eli pallokorsusta ib-korsu –lyhennettä.

Voinkin heittää haasteen, että kuka löytää Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44 –teoksesta Salpa-aseman yhteydessä bunkkeri-sanan, saa minulta palkinnoksi kymmenen pistettä ja kuvainnollisen papukaijamerkin. Palkinnot jaetaan ensi kesän Salpavaelluksen päätösparaatissa!

Totta kai bunkkeri-sana on saattanut minultakin joskus vahingossa Salpa-asema –opastuksissa lipsahtaa, mutta virheen kyllä olen yrittänyt korjata. Hankalammin on korjattavissa ne nimet ja tekstit, jotka ovat vakiintuneet itärajan nähtävyyksiksi. Esimerkiksi Virolahden Bunkkerimuseo, joka ei nimestään huolimatta esittele ulkomaisia bunkkereita, vaan suomalaisia teräsbetonikorsuja. Sama on Joensuun Marjalassa sijaitsevan Joensuun Bunkkerimuseon kanssa.

Ja edelliseen vielä lisäten, että niin Virolahdella kuin Joensuussakin esitellään ansiokkaasti tietenkin koko Salpa-asemaa monitahoisine ja –uloitteisine laitteineen ja rakenteineen, ei siis vain linnoituksen suomalaisia teräsbetonikorsuja.

No, ei tästä kannata kenenkään ottaa hernettä nenään. Vanhoja virheitä on vaikea korjata. Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin se, että emme enää tietoisesti tai tahattomasti nimillä muuttaisi oikeaa suomenkielistä totuutta.

In English Salpalinjan teräsbetonikorsu on yksinkertaisesti bunker ja kenttälinnoitettu korsu dugout. Mutta silloihan ei puhutakaan suomea, suomen kieltä, niin kuin tässä blogissa yritän kirjoittaa.

Korsut ja kosteus

2011-09-28T14:27:00.000+03:00

Salpalinjan teräsbetonikorsujen tehtävä oli kahdenlainen. Niiden tuli antaa suojainen, maastoon hyvin sijoitettu ja maastoutettu tuliasema joko konekiväärille tai panssarintorjuntatykille tai molemmille. Yhtä tärkeää korsuilla oli antaa turvallinen majoitus- ja suojatila korsujen omien aseiden kuin korsun välittömässä läheisyydessä olevien taisteluasemien käyttäjille ja miehittäjille, siis sotilaille.

Katossa 2,1 metriä teräsbetonia, vihollisen puoleisessa seinässä 2,3 metriä ja sivuseinässä, jossa ampuma-aukko sijaitsee, kaksi metriä betonia merkitsevät melkoista massaa. Maaperusteissa, maavaraisessa korsussa betonia on jopa 560 kuutiometriä, terästä 45 000 kiloa, suojakiveystä 1200 kuutiometriä sekä vielä korsumontusta kaivettu ja takaisin rakenteen päälle ja sivuille lapioitu maa, jopa 1600 kuutiota.

Kyseisen rakenteen tuli kestää 500- 1000 kilon lentopommien täysosuma. Tuo turvallisuusvaatimus edelläkuvattuine rakennusmassoineen tuo teräsbetonikorsuihin kosteusongelman silloin, kun niitä ei jatkuvasti pidetä asuttuna, lämmitettynä.

Heinälato pysyy sisältä kuivana kesät talvet niin kauan kuin katto on ehjä. Laudanraoista ja oksanrei´istä ilma pääsee liikkumaan, tuulettamaan. Näin märällä ja kostealla säällä sisään tunkeutunut kosteus poistuu. Ja tunnetusti seinälauta tai hirsi, siis puu, varsin nopeasti mukautuu ympärillä olevaan lämpötilaan, joka ladossa on ulkona ja sisällä vuodenajasta riippumatta jotakuinkin sama.

Toista on metrien paksuisessa kivi- ja betonirakenteessa. Talven aikana kivi ja betoni jäähtyy hitaasti kylmimmilleen ja vähintäänkin yhtä hitaasti se myös lämpenee. Molemmat, kylmeneminen ja lämpeneminen, tapahtuvat ulkoilman lämpötilan muuttumista hitaammin.

Syksyllä teräsbetonikorsun rakennusmassa on ulkoilman lämpötilaan verrattuna lämmin. Siitä ei aiheudu ongelmia, päinvastoin rakenteessa oleva pintakosteus jopa kuivuu.

Sen sijaan alkukesästä nopeasti lämpenevä sää tunkeutuu korsujen aukoista sisään ja kohdatessaan kylmän kiven, kylmän betonin ilman kosteus tiivistyy, kondensoituu korsun sisäseiniin, kattoon ja lattiaan. Näin tapahtuu, vaikka ulkoilma on kuivimmillaan toukokuussa. Alku- ja vielä keskikesän helteillä korsujen sisäkatoista suorastaan tippuu vettä. Veden tiivistyminen lakkaa syyskesästä siinä vaiheessa kun korsun rakennemateriaalin ja ulkolämpötilan erot tasaantuvat.

Korsujen käytännössä olematon tuuletus merkitsee, että sisään ”tunkeutunut” kosteus ei haihdu, ei tuuletu eikä kuivu kunnolla kuin vasta talvipakkasilla. Näin rakenteet, metalli ja puu, ovat altiina ruostumiselle ja lahoamiselle vähintään puolet vuodesta. Lahoaminen merkitsee hometta ja korsun sisäilman laatu heikkenee.

Teräsbetonikorsujen ”kosteudenkestävyydessä” on huomattavan suuria eroja. Joissakin sisäkaton puuverhous (kahden tuuman ponttiin höylätty lankku) on pudonnut lahonneena maahan, joissakin toisissa korsuissa se näyttää lähes terveeltä. Syy eroihin on selitettävissä korsujen paikalla, niiden maaperän peruskosteudessa ja sillä, miten vähäiset ilmavirtaukset pääsevät korsujen aukoista kiertämään sisätiloissa.

Vaikutelma Salpalinjan korsujen asumisviihtyvyydestä on nykykulkijalle varmasti monessa korsussa luotaantyöntävä. Mutta jo muutaman tunnin lämmitys korsuliedellä tai kaminalla parantaa tilannetta. Pitempiaikainen lämmitys, viikkoja, alkaa jo tosissaan kuivattaa betonirakenteiden pintaosia ja asumisviihtyvyys paranee. Varsinaisessa tehtävässään korsut eivät kosteusongelmaa kohtaisikaan, kun niitä jatkuvasti lämmitettäisiin. Asepesäkkeet, joissa ei ole majoitustiloja eikä siten lämmityslaitetta, olisivat tietysti kosteuden armoilla vuodenajan vaihtuvuuden tahdissa.

Kokemuksesta voi sanoa parin päivän takaa, että vaikka korsun seinät kosteutta huokuivatkin, niin kyllä lämmitetyssä korsussa väsynyt vaeltaja vetää hirsiä täysillä niin, että kaikuu. Muutaman tunnin uni muuten rauhanomaisessa miljöössä auttaa kuorsaajaakin ajattelemaan ja ymmärtämään niitä miehiä, jotka taistelutilanteessa kenties kuivasta korsusta olisivat joutuneet juoksemaan ulos avoasemiin torjumaan päälle rynnäköivää vihollista, joka ampuu kovilla!

Salpalinja-työmaan lopetus

2011-09-14T10:16:00.002+03:00

Jatkosodan päättänyt välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 19.9.1944. Viisi päivää myöhemmin tuli käsky, että Salpalinjalla ei saanut aloittaa uusia työkohteita. Keskeneräisiä töitä sai jatkaa, mutta nekin lopetettiin joulukuun alussa 1944. Moni kohde jäi kesken lopullisesti.

Töiden lopettamisen kanssa samaan aikaan perustettiin Maalinnoitusten hoitotoimisto. Sen tuli valvoa Salpalinjan ajaminen rauhantilaan. Itärajan pääpuolustusasemaksi aiemmin syksyllä käsketystä linnoituksesta poistettiin aseet ja niiden jalustat. Itseasiassa kaikki muukin irtisaatava materiaali varastoitiin.

Kenttälinnoitteisiin käytetty puutavara myytiin muun muassa huutokaupoilla puuta tarvitseville jälleenrakentajille. Saattoipa meklari huutokaupassa hihkaista ”olkaa hiljaa ja huutakaa: paljonko tarjotaan, myynnissä sata metriä puulla vahvistettua taisteluhautaa.” Se siis tarkoitti, että kaupankohteena oli tst-haudasta irrotettavissa oleva puutavara.

Myös valtaosa puurakenteisista parakkikylistä purettiin ja otettiin nykykielellä sanottuna kierrätykseen viimeistä ikkunaruutua ja kolmen tuuman naulaa myöten. Kaikesta rakennusmateriaalista oli kova pula.

1950-luvun alusta lukien Salpa-aseman laitteiden hoitovastuu siirtyi kunkin alueen puolustuksesta vastanneille armeijan yksiköille, divisioonille, myöhemmin sotilaslääneille, käytännössä sotilaspiireille. Pohjoisimmassa Suomessa linnoitteiden hoito oli delegoitu rajavartiostolle.

Sotilaspiirien linnoitusteknikot tarkastivat kestolaitteet, lähinnä korsut, kerran vuodessa. Huoltotöitä teräsharjoin, pensselein ja vaseliinipurkein tekivät sotilaspiirin palkkaamat kesätyöntekijät, pääosin ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin Juha Siilasvuo (Ension poika) mukana olleena on minulle kertonut. Amiraali Juhani Kaskeala aloitti sotilasuransa myös koulupoikana Salpalinjan huoltotöissä.

Edellä mainittuja linnoituslaitteiden huoltotöitä puolustusvoimat teki jonnekin 1970-80 –lukujen taitteeseen saakka. Siitä lähtien muutamia nähtävyyksiksi kunnostettuja ja maanpuolustusjärjestöjen omia talkookohteita lukuunottamatta linnoitus on ollut oman onnensa nojassa.

Parhaillaan menossa oleva museoviraston Salpa-aseman inventointi antanee vuodesta 2003 Salpalinjan linnoituslaitteet omistavalle Senaattikiinteistölle eväitä siitä, mitä laitteita jatkossa huolletaan ja kunnostetaan, mitä ei.

Salpalinjan kestolinnoitteethan ovat ehjiä lukuunottamatta Neuvostoliiton miehitysjoukkojen Kuusamossa marraskuussa 1944, siis 19.9. -44 välirauhansopimuksen jälkeen, räjäyttämiä korsuja. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelon tietojen mukaan venäläiset veivät Kuusamosta mennessään rajan taakse teräksisiä tähystyskupuja. Tämä episodi on muuten harvinaisen vähän julkipantu ja kaipaisinkin siitä lisätietoja, vaikkapa ihan oman kirjoituksen. Antaisin sille oitis tilaa tällä palstalla.

On jonkin verran ihmetelty, että miksi Neuvostoliitto, sodan voittaja, ei vaatinut koko Salpalinjan tuhoamista? Piirustukset ja suunnitelmathan Salpalinjasta luovutettiin valvontakomissiolle, käytännössä Neuvostoliitolle, heti kun se oli tullut maahan ja niitä vaatinut.

Tosiasissa vielä ainakin syyskesästä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan hävittämistä liittoutuneiden ulkoministerien kokouksessa. Sodan voittajalle hävinneen osapuolen maalla ja yli tykinkantaman päässä rajasta oleva puolustusasema oli provokaatio. Mutta onneksi muut voittajavaltiot Yhdysvallat ja Suomen valvontakomissiossa pienenä vähemmistönä oleva Britannia olivat nähneet Stalinin meiningin ja tarkoitusperät ja vastustivat Salpalinjan hävittämistä. Ja niin linnoitus jäi ehjäksi.

Salpalinjasta brändi ja päämäärä

2011-09-08T14:49:00.001+03:00

Syksy on tullut ja Salpalinja-matkailun osalta korjataan viimeisiä hedelmiä kuukauden puolentoista ajan. Toiminnan painopiste siirtyy vähitellen ensi vuoteen. Tuotteita kehitellään ja toivottavasti uutta luodaan ja ennen kaikkea niitä markkinoidaan.

Ja vuoden päästä on taas sama tilanne, tuskaillaan, että ehkä se sitten ensi vuonna lähtee. Odotan ihmettä, että näin ei tapahtuisi, siis tuota tuskailua.

Viime kesä opetti ainakin minua yhdessä asiassa: ihmiset suunnittelevat vapaa-aikansa ja menonsa tiukasti etukäteen ja niihin ei juuri ylimääräistä mahdu. Ei vaikka jotakin mahtavaa olisi ihan reitin vieressä. Suunniteltu aikataulu ei siedä muutoksia.

Kuvittelin, että kaakonkulman kaksi isoa Salpalinjaa sivuavaa tapahtumaa, Salpa-Jukola ja ISDE-enduron joukkue-MM, toisivat linnoitukseen samalla käynnillä paljon uusia kävijöitä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Yritystä oli, eritoten Salpa-Jukolassa, mutta vaikutus jäi, jos jäi, pääosaltaan markkinoinniksi ja tulevaisuudessa nähtäväksi. Sinänsä erinomainen asia sekin ja siinä mielessä panostukset kannattivat.

Jos ihmiset olisivat valmiita hetken mielijohteesta muuttamaan aikataulujaan ja suunnitelmiaan, niin esimerkiksi tuhannen taalan väylän ( valtatie 7) varressa oleva Virolahden bunkkerimuseo olisi aina täynnä ihmisiä, useita satoja päivässä. Näin ei kuitenkaan ole. Koko viime kesän kävijämäärä jäi mitä ilmeisemmin ”vain” tuhansiin.

Siis mitä opimme tästä?

On jatkettava markkinointi- ja tiedotusponnisteluja, että Salpalinjasta ja sen eri kohteista tulee matkan päämäärä tai ainakin välitavoite. Tällöin kohde on ohjelmassa ja siihen tutustumiseen on varattu aikaa.

Ja miten sitten Salpalinja saataisiin taottua ihmisten mieliin niin, että siinä on nähtävää ja että sen kohteissa kannattaa käydä, ja ottaa se matkan päämääräksi? Kysymystä sanotaan yleensä hyväksi silloin, kun siihen ei osata vastata. Tuo äskeinen oli hyvä kysymys!

Salpalinjalla on aivan varmasti edellytykset olla matkailun brändi, tuotemerkki. Tuotemerkistä tulee brändi sitten, kun se menee läpi, iskostuu kuluttajien ”kaaliin”. Siis enää on vain pieni neljän sanan ongelma: miten tehdä Salpalinjasta brändi? Ja taas tuli hyvä kysymys?

Mietitäänpä sitä!

Sotahistoriallinen kolmio!

2011-08-31T15:44:00.001+03:00

Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Pennanen kertoi minulle ja Salpavaelluksen johtajalle Risto Sivulalle viime marraskuussa kaakkoissuomalaisesta sotahistoriallisesta kolmiosta. Hän toisti ajatuksensa ”kaikelle kansalle” heinäkuun alussa Salpavaelluksen komeassa päätösjuhlassa Miehikkälässä.

Kouvolan sotahistoriallisessa hankeessa mukana oleva Pennanen tarkoittaa sotahistoriaan pohjautuvaa matkailullista kolmiota, jonka yksi kulma on Kouvola, toinen Kotka-Hamina ja kolmas Lappeenranta.

Äkkiajatuksella Kotka, Hamina ja Lappeenranta ovat historiallisia linnoituskaupunkeja. Jopa minun keskikouluhistorialla tiedän, että kaksi viime mainittua ovat sitä jo ainakin 1740-luvulta ja Kotka viimeistään Suvorovin linnoituskaupunkina (Ruotsinsalmi, Kyminlinna) 1700-luvun lopulta.

Mutta, että Kouvolalla olisi muuta sotahistoriaa kuin viime sotien ilmapommitusten maalina oleminen?

Käänne tapahtui, kun vuonna 2009 koko Keski- ja Pohjois-Kymenlaakso liittyi yhdeksi ja samaksi Kouvolan kaupungiksi. Valkealan kautta mukaan tulivat ainakin Utin ja Selänpään lentokentät. Elimäki ja Anjalankoski toivat mukanaan Kymijoen Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajajokena ja siihen liittyvät monet tapahtumat, Värälän rauhoineen, Anjalan liittoineen ja muineen.

Hyvä on. Kouvolalla on sotahistoriallinen taustansa ja siihen nojaten kenraalin puhuma kolmio saa siitä yhden kärjen.

Sitten tullaan kolmion sivuihin. Kymijoki monine historiallisine kohteineen on ilmiselvästi yksi sivu. Lappeenranta–Kouvola –sivu nojaa Salpausselkään ja tietysti Taavetin linnoitukseen. Kotka-Hamina (kolmion tylppä kaksoiskärki) ja Lappeenranta –sivuna onkin sitten Jukka Pennasen mukaan itseoikeutetusti Salpalinja.

Ja jos vähän tarkemmin asiaa ajatellaan, Salpa-asemaa on joka tapauksessa Hamina-Taavetti –linja ja juttuun voidaan kytkeä myös Kymijoki-linja Salpalinjan yhtenä alkuvaiheen vaihtoehtona, unohtamatta linnoitustoimistoa Myllykoskella. Eli Salpalinja kyseisessä kolmiossa on itse asiassa enemmänkin kuin pelkkä yksi sivu.

Asian matkailullinen idea on luoda kolmion kärjistä ja niitä yhdistävistä sivuista sotahistoriaa monipuolisesti esittelevä matkailukohteiden ketju ja reitistö. Ja niin, että sitä ei päivässä eikä vielä kahdessakaan kierrettäisi, vaan tutustumiseen käytettäisiin mieluimmin useita päiviä. Tällöin viipymä edellyttää matkailijoilta majoittumista ja syömistä ja muidenkin palvelujen käyttöä. Sehän merkitsisi rahaa koko seudulle.

Jotain tuollaista on kenraalin kertoman ajatuksen taustalla. Homman käynnistyminen edellyttää luonnollisesti sopivien yritysten löytymistä ja niiden sitoutumista tahoillaan hoitamaan roolinsa.

Uskaltaisin väittää, että Salpalinjan osalta valmius edellä mainitun kolmion toimimiseen ei ole ainakaan heikoimpia. Valmiutta on ja sitä varmaan pystytään parantamaankin.

Isompia ympyröitä ja kuvioita tämä kaakkoinen Suomi paperiteollisuuden romahtamisen tilalle tarvitseekin. Matkailu järkevästi ketjutettuna, teemoitettuna ja hoidettuna voisi paikata ainakin osittain syntynyttä taloudellista aukkoa.

Salpalinja tuon kolmion itärajan kestävänä sivuna voisi olla koko tuon toiminnan selkäranka, niin itään kuin länteen, pohjoiseen ja etelään!

Yhdessä eteenpäin

2011-08-25T10:44:00.001+03:00

Ilokseni edellisen blogin viritelmäni sai keskustelua aikaan. Tavoitteeni on yksiselitteinen: rakennetaan yhdessä Salpalinjasta toimiva, historiaamme kunnioittava ja vetovoimainen nähtävyys. Minusta ei ole mitään väliä, missä pitkällä itärajallemme ihmiset siihen tutustuvat, kunhan tutustuvat. Jokainen yksittäinen kohde tai kohdekokonaisuus tukee toistaan.

Ja toivottavasti mahdollisimman monelle Salpalinja-harrastajalle käy niin kuin Harri Ukkonen kirjoittaa julkisessa Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä:

"Salpalinja-tutkija on "vaaralinen" ammatti/harrastus.Ensin se vie mielen,sitten pikkusormen...käden ja lopulta koko tutkijan.Edes kimpussani olleet 36 tuhatta hyttystä,17 tuhatta paarmaa,3800 hirvikärpästä ja pari karhu havaintoa eivät ole vieneet mielenkiintoa. 20 hirveä on oma lukunsa...”

Toisin sanoen Salpalinja monine oivalluksineen, yksityiskohtineen ja monumentaalisuuksineen vie mennessään. Salpalinjaan tulee terve himo. Ja kun näin on, kävijöitä ja linnoitukseen perehtyjiä riittää kaikille tarjolle laitetuille kohteille. Se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Sitten viime viikon kirjoituksen olen jälleen saanut lisävahvistusta jankuttamalleni asialle: ihmiset, siis ne jotka eivät ole linnoitukseen perehtyneet, eivät todellakaan tiedä siitä nimeä enempää. Toisin sanoen suomalaisenemmistön yleissivistys pettää tältä osin pahasti. Ja siinä ei ole mitään moittimista. Mistä ihmiset olisivat siitä tienneet, kun kohde oli sotasalaisuus NL:n luhistumiseen saakka. Salpalinja ei kuulunut, ei kai vieläkään, koululaitoksemme historianopetuksen sisältöön.

On hyvin inhimillistä, että Salpalinja-sanalle ei vieraana ole syntynyt oikeaa mielleyhtymää.

Ja juuri tätä me Salpalinja-harrastajat ja –toimijat yritämme korjata. Yritämme kertoa, että Salpalinja on hyvin merkittävä osa Suomen itsenäisyyden säilymishistoriaa. Ongelma on sanoina pieni, mutta sen korjaaminen toimenpiteenä on suuri ja vaikea.

Sen takia peräänkuulutan tähän työhön suurempia voimia. Siinä työssä tarvitaan myös Salpakeskusta ei vain nettiportaalina, eikä vain sateenvarjona, mutta myös johtavana, aloitekykyisenä tekijänä. Itse reservinjohtajana olen kaikessa yrittänyt korostaa, että aloitekyky on hyvän johtajan perusominaisuus ja siihen kun lisätään innovatiivisuus, luovuus, johan on ihme jos ei tulosta tule.

Jotain tuon kaltaista odotan Salpakeskukselta. Katto-organisaationa se tarkoittaa, että Salpakeskuksen tekemisen taso ei ole lillukanvarsissa. Sen tason me yksittäiset tekijät hoidamme tahoillamme. Salpakeskuksen tulee toimia suurta kokonaisuutta hahmottaen ja edistäen yli kaikkien rajojen, olivat ne sitten asenteellisia, byrokraattisia tai mitä tahansa.

Kävin viikonvaihteessa Kajaanissa, enkä huomannut meno- enkä tulomatkalla yhtään kunta- tai maakuntarajaa! En niitä ajatellut, kun olin menossa päämäärääni.

Niin kuin Anu Haapala edellisen blogin kommenttiosiossa kirjoittaakin, yksittäistä matkailijaa eivät rajat kiinnosta. Matkailijaa kiinnostaa palvelun toimivuus ja anti.

On järkevää aloittaa rakentaminen pitävältä perustalta ja jatkaa työtä aina tehdyn päälle, kuin rakentaa hiekalle ja aloittaa aina alusta.

Jos ja kun Salpakeskus synnyttää tai sen kehittämiseksi syntyy, toivottavasti mahdollisimman pian, innovatiivista toimintaa, puhaltakoon jokainen samaan hiileen kaikilla tasoilla. Herne lattialla saattaa liukastuttaa isonkin miehen. Ja toisaalta herne väärässä nenässä voi pahimmillaan kaataa koko kupletin nurin! Eteenpäin, sanoi Mannerheim!

Kuka johtaa Salpakeskusta, onko sitä?

2011-08-16T09:59:00.001+03:00

Vuonna 2005 Miehikkälässä pidettiin komea juhla, jossa asiaa valmistelleen projektin myötä virallisesti perustettiin Salpakeskus. Sen ”osakkaiksi” lähtivät Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo, Miehikkälään muuttava valtakunnallinen Pioneerimuseo ja valtakunnallinen Salpalinjan Perinneyhdistys ry.

Miehikkälän kunta oli alussa asiassa aktiivinen. Muistaakseni arkkitehtikilpailun tuloksena syntyi suunnitelma-aihio Salpakeskuksen fyysisestä sijoittumisesta nykyisen Salpalinja-museon ympärille. Pioneerimuseo avasi ovensa väliaikaistiloissa vuonna 2007 Miehikkälän kirkonkylässä. Ensi vuoden syksyllä pioneerimuseo muuttaa Hämeenlinnaan! Uusia tiloja sille ei Miehikkälään koskaan saatu.

Eihän välttämättä yhden osakkaan muutto muualle täysin vesitä Salpakeskus-ideaa. Voihan pioneerimuseo jatkaa kuviossa mukana ja olla esimerkiksi internetissä edelleen Salpakeskus-portaalin alla. Fyysisesti Miehikkälän ja Hämeenlinnan erottaa noin 200 kilometriä maanteitä. Keskuksesta ei voida puhua.

Jos pioneerimuseo jää käytännössä Salpakeskuksesta ulos, onhan siellä vielä kolme toimijaa. Salpalinjan perinneyhdistyksen koti on koko Suomi, käytännössä puheenjohtajan kotiosoite. Miehikkälän ja Virolahden kunta elävät toistaiseksi yhdessä Kaakon kaksikkona, mutta ovat ainakin vireillä olevan Virolahden ja Haminan kuntaliitoksen kautta eriytymässä toisistaan entistä kauemmas. Miehikkälän ja Virolahden museotoimi yrittivät alussa yhdessä, mutta erosivat omille teilleen jo jokunen vuosi sitten.

Jotenkin tuntuu, että edellytykset Salpakeskus-yhteistyölle eivät ole ainakaan nyt parhaimmillaan.

Tämän kirjoituksen otsikossa on ongelman ydin. Kuka Salpakeskusta johtaa, jos ylipäätään koko laitos on todella olemassa? Minä en ainakaan tiedä, keneen ottaa yhteyttä, jos haluaisin asioida Salpakeskuksen terävän pään kanssa!

En ole kuullut, enkä nähnyt aloitteita Salpakeskuksen toiminnan todelliseksi käynnistämiseksi ja kehittämiseksi. Jos joku on, kertokoon. Parisen vuotta sitten käyttöön otetut uudistilat niin Salpalinja-museolla kuin Bunkkerimuseolla voi nähdä vain niiden infran parantamisena. Ja erityisen hyvä niin.

Tilanne on ilmeisesti sama kuin aikanaan Suezilla 1973 rauhanturvaajana ollessani valvoin egyptiläisten muonakuljetuksia Israelin motittamaan Suezin kaupunkiin. Jotta kuormissa ei olisi mennyt kiellettyä materiaalia motissa olevalle Egyptin kolmannelle armeijalle, kuormat piti purkaa maahan ja lastata uudelleen.

Isojen jauhosäkkien (varmaan 50-70 kiloisia) nostamisessa egyptiläisillä oli menetelmä, jossa vastuuta annettiin enemmän toisille kuin itselle. Eli säkin nostamisidea lavalle oli se, että neljään kulmaan tarttui mies ja jokainen huusi suureen ääneen ”nostakaa” – kukaan ei nostanut!

Sama taitaa päteä nyt Salpakeskukseen sillä erolla, että kukaan ei edes huuda, että ”toimikaa”.

Pyydän anteeksi, jos olen väärässä. Toivottavasti olen. Voihan olla, että kaikki Salpakeskus-tekeminen on tehty julkisuudelta salassa ja kohta pöllähtää maailmalle räväkkä uutinen huikeista suunnitelmista ja rahoituspäätöksistä. Pioneerimuseon lähtö olisikin ollut vain suurta hämäystä!

Mutta jos noita suunnitelmia ei todellakaan ole, se on suuri vahinko tähänastiselle lupaavalle työlle.

Salpalinja on kohteena erittäin kiinnostava. Siitä on saatu pitkin kesää jatkuvaa näyttöä. Ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella on saatu linnoitusta katsomaan, lähes poikkeuksetta ihastuvat siihen. Vastaanotto on mieltä ylentävää.

Ongelma on siinä, että tuota viestiä Salpalinjan näkemisenarvoisuudesta ei saada perille. Siinä Salpakeskus olisi voinut ja voisi vieläkin olla erinomainen lähetin. Ellei ole, Salpa-toimijat jatkavat tahoillaan yksinäistä puurtamista ja tyytyvät siihen, mihin pienet rahkeet riittävät. Sekin on toki parempi kuin ei mitään. Onhan meillä sentään salpaportaali www.salpakeskus.fi. Hyvä niin.

Olen varma, että tähän kirjoitukseenkaan ei kukaan reagoi. Ei ole ketään joka reagoisi (lukijoita tällä blogilla kyllä on, jo nyt yli 4500 eri henkilöä, käyneet kerran tai useammin lukemassa Salpalinjan saloja). Siis edelleen väitän, että Salpakeskuksella ei ole johtajaa. Silti siis toivon olevani hirveän väärässä ja sen myönnän heti, kun käsitykseni kumotaan. Kaikesta huolimatta: Eteenpäin, sanoi Mannerheim!

Moottoripyörien MM-vauhtia kiviesteillä

2011-08-04T16:06:00.001+03:00

Salpalinja on näyttämönä maailman parhaille enduro-moottoripyöräilijöille 11.-12. elokuuta 2011. Silloin ajetaan enduron MM-joukkuekilpailun Salpalinja-erikoiskoetta Miehikkälässä aivan Miehikkälän kirkonkylän tuntumassa. ”Pikataival” kulkee pienen matkaa pitkin linnoitusta ja läpäisee panssariestekivet mennen tullen. Aukot kiviesteeseen on tehty sotien jälkeen metsätalouskäyttöä varten.

Miehikkälän Salpalinja-museon eteläpuolella ajettava reitti menee lähimmillään teräsbetonista valettua pallokorsua noin viiden metrin päästä. Järeän konekivääri- ja majoituskorsun ampuma-aukko on vajaan 15 metrin päässä enduron erikoiskoereitistä. Pyörien jalkatapit lähes pyhkäisevät kiviestettä parin sadan metrin matkalla (YLEn kuvauspaikka) ennen kuin edellä mainittu läpiajoaukko löytyy.

Kilpailutilanteessa noin 400 kilpailijaa tuskin ehtivät Salpalinjan laitteita ihastella. Sen verran kovaa vauhti on ja kapea rata vaatii kaiken huomiokyvyn ja vaikka he ajavat reitin yhteensä neljä eri kertaa. Sen sijaan jalkaisin kuskit tutustuvat reitiin huolellisesti, useankin kerran. Näin heitä jo tänään melkoisen joukon reittiä tiedustelemassa. Ja voin vain kuvitella heidän ihmetystään, kun he edellä kertomani paikkojen ohi kävelevät.

Rautaesirippu ja kylmä sota eivät nykynuorisolle ja varsinkaan muualta maailmasta tulleille ole ehkä niin tuttu saatikka pelottava, kuin ehkä vielä reilut parikymmentä vuotta sitten. Silloin kuin suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli vielä voimissaan.

Mutta ehkäpä linnoituslaitteiden näkyminen lähellä itärajaa panee nuoret endurokuskit myös miettimään tuota aikaa ja sotiin varautumista. Siis sitä, että sotiin ja maanpuolustukseen varautuminen on ollut myös muutakin kuin uusien aseiden ja uniformujen ostamista. Suomessa välirauhan aikana koko maa satsasi linnoittamiseen. Ja se kannatti.

Onneksi rakennettu Salpa-asema täytti tehtävänsä olemassa olollaan. Siinä ei tarvinnut taistella, ei puolustajan eikä hyökkääjän. Se on ollut Luojan kiitos molemmille! Taistelusta olisi tullut Pohjoismaiden verisin.

Jos eivät MM-kilpailijat vajaan viikon urakaltaan ehdi tarkemmin katsoa ja tutustua Salpalinjaan, niin yleisöllä siihen on hyvä mahdollisuus ja varmasti aikaakin. Miehikkälän Salpalinja-museon kohteet sijaitsevat lähimmillään kahden kivenheiton päässä enduro-radasta. Museo on valmistautunut erikoiskoepäivinä palvelemaan kisayleisöä lisäämällä oppaita ja varaamaan ”pullaa” pakastimeen ja kahvia pannuun.

Miehikkälässä ja erityisesti Salpalinjan kupeessa ei hevin toista vastaavaa kansanpaljoutta nähdä. Toivottavasti siitä saada mahdollisimman paljon irti. Ennen kaikkea olisi erinomaista, jos kisapäivinä vieraat saisivat edes sellaisen ärsykkeen nähtävyyden kiinnostavuudesta, että se toisi heidät takaisin paremmalla ajalla.

Eli nyt jos koskaan on mahdollisuus Miehikkälässä nähdä kaksi isoa asiaa samalla käynnillä, maailman luokan moottoripyöräilyä maastoradalla ja maailman luokan linnoitus, Salpalinja, entisen ja eksoottisen rautaesiripun rajamailla.

Miehikkälän keskitysleiri, osa 2

2011-07-29T10:30:00.003+03:00

Keskitysleirin paikaksi oli siis valittu Salpalinja-työmaan tyhjilleen jääneet parakkikylät Miehikkälän koillisosassa. Parakkikylät sijaitsivat muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Leirialueita ei ollut aidattu ja niitä vartioitiin vain öisin. Leirin ulkopuolella vangit liikkuivat joko lupalapun turvin tai vartijan saattamana. Kurinpidollisia ongelmia ei ollut. Puhutaan vain yhdestä karkauksesta hevosmatkalla lääkäriin, jolloin naisvanki haavoitti puukolla saattajaansa. Vanki saatiin kiinni.

Vankileirin väki oli siis naisia, lapsia ja vanhuksia. Heidän työpanoksestaan vajaa puolet käytettiin leirin oman toiminnan pyörittämiseen ja reilu puolet yksityisille. Eli vangit työskentelivät lähialueen taloissa maa- ja metsätöissä. Ja se oli varsin haluttua, sillä taloissa vangit useimmiten pääsivät talonväen pöytään, jossa ruoka oli parempaa kuin leirissä. Jos ja kun matka työkohteeseen oli pitkä, vangit asuivat arkipäivät talossa ja viikonlopuksi talonväki kyyditsi heidät leiriin.

Inkeriläiset olivat toivottua työvoimaa jo kielensäkin vuoksi. Vuoden 1942 alussa suomensukuiset vangit, pääosin siis inkeriläisiä, vapautettiin leiriltä ja siirrettiin maataloustöihin ympäri Suomea. Työluvan ukaasina oli, että se voitiin peruuttaa ja sen haltija palauttaa leiriin.

Mustanlammen leiristä muutama kilometri etelään Muhikossa oli haminalaisen Aladinin suvun omistaman ison metsäpalstan metsänvartijan talo. Talon pellosta, Karjunveräjänniitystä, kaksi hehtaaria osoitettiin leiriläisten ”ryytimaaksi”, kasvimaaksi. Siinä leiriläiset kasvattivat juureksia ja vihanneksia ja varmasti myös kaalia ja niinpä paikasta puhuttiin myös ”Ryssien kaalimaana”.

Leiriruoan jatkeeksi vangit keräsivät laajoista metsistä luonnollisesti myös marjoja ja sieniä. Suomessa oli sodan aikana elintarvikepula ja se on varmasti näkynyt myös keskitysleirin muonituksessa.

Keskitysleirin oloissa, varsinkin kun vangeissa oli paljon vanhuksia, kuolema oli osa elämää joko sairastumisten tai ikääntymisen myötä. Leirillä kuoli kaikkiaan 158 vankia. Heistä 142 on haudattu Syvä-Valkjärven koillispuolelle Ylämaalle Hostikan kylän lähistölle (nyk Lappeenrantaa) kahteen paikkaan. Haudat, joista toisessa on 78 ja toisessa 64 vainajaa, sijaitsevat noin puolen kilometrin päässä toisistaan.

Merkille pantavaa molemmissa hautausmaissa on se, että niitä kumpaakin vartioi aivan muutaman kymmenen metrin päässä Salpalinjan järeä teräsbetonikorsu. Eli haudat ovat keskellä Salpa-asemaa ja jos linjassa olisi taisteltu, olisi hautarauha rikkoutunut. Ehkä käytännön syy hautapaikkojen valintaan oli logistinen; linnoitustyömaalla oli hyvä tieverkko.

Näitä keskitysleirin hautoja Virolahden nimismiespiiri (johon Ylämaa tuolloin kuului) hoiti 1970-luvulle saakka. Hautausmaan ympärillä oli punaiseksi maalattu puinen aita ja hautojen päällä valkoiset ristit. Nykyisin jäljellä on molemmissa enää betonista valettu paasi, joissa venäjän kielellä lukee ”Tässä lepää 78 (tai 64) Neuvostoliiton kansalaista (tai tarkempi käännös viittaa venäjää taitavien mukaan sotilaisiin, mutta heitä vainajat eivät olleet)”. Aina silloin tällöin hautausmaiden muistopaasille ilmestyy tuoreita kukkia.

Miehikkälän keskitysleiri evakuoitiin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua sotatoimien uhkaamana juhannuksen 1944 jälkeen Hangon lähelle Täcktomiin. Syyskuussa jäljellä olevat 1430 leiriläistä siirrettiin vielä Perniön kirkonkylän lähelle Kankkonummen entiselle tykistöleirille. Leiriläiset palautettiin Neuvostoliittoon loka-marraskuussa 1944.

Miehikkälässä sijainnut keskitysleiri ei siis sisällä lainkaan niitä elementtejä, joita sana tuhoamisleirineen muualta maailmasta helposti mieleen tuo. Keskitysleiri oli paikka johon sinne tarkoitetut ihmiset keskitettiin. Miehikkälän osalta tämäkin on vähän huono selitys, sillä kuten mainittu leiri oli hajautettu 7-9 eri parakkikylään. Yhtenä kuvaajana alueen laajuudesta voidaan todeta leirin puhelinlinjaa olleen 12 kilometriä.

Miehikkälän keskitysleiri, osa 1

2011-07-22T10:02:00.000+03:00

Jatkosodan alussa, jo niinkin aikaisin kuin 8.7.1941, kolme päivää ennen päähyökkäyksen alkua, ylipäällikkö Mannerheim antoi ensimmäisen käskyn vallattavilla alueilla suomalaisten käsiin jäävien siviilien sijoittamisesta keskitysleireihin. Tiedossa oli, että Neuvostoliitto oli aktiivisesti asuttanut talvisodassa valtaamiaan alueita perustamalla sinne kolhooseja.

Käskyssä oli yksiselitteisesti sanottu, että ”mm. venäläinen väestö oli vangittava ja toimitettava keskitysleireihin”. Itä-Karjalaan näitä työleirejä tai keskitysleirejä perustettiin useita.

Kotijoukkojen esikunta antoi 8.9.1941 käskyn työleirin perustamisesta kolhoosien henkilöstölle Miehikkälään. Tämän taustalla oli päämajan käsky vallatulla alueella olevien kolhoosien lakkauttamisesta ja niiden väestön siirtämisestä Miehikkälä – Muurola –alueelle perustettavaan työleiriin. Ja niin kuin hyvin tiedämme alueella oli paljon tyhjilleen jääneitä Salpalinjan rakentajien parakkikyliä.

Aihetta on tutkinut dosentti Antti Laine Joensuun yliopistosta. Tämän kirjoituksen asiatiedot perustuvat hänen esitykseensä Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä 1992.

Miehikkälän työleirin piti olla vastaanottovalmiina jo 14.9.1941. Henkilökunnaksi osoitettiin enintään 36 rintamalle kelpaamatonta miestä. Leirin väkeä, jotka olivat naisia, lapsia ja vanhuksia, tuli käyttää yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Työikäiset miehet olivat luonnollisesti rintamalla puna-armeijan riveissä. Leirin vartio- ja huoltohenkilöstö kohosi lopulta yli sadan hengen.

Kiireen Miehikkälän leirin perustamiselle toi samaan aikaan se, että Valkeasaaressa, Karjalan Kannaksella, suomalaiset joukot löysivät suojakuoppiin kaivautuneena suuren joukon (ilmeisesti noin 300) evakuoimatta jääneitä siviilejä. He olivat suurimmaksi osaksi kotikylissään asuvia inkeriläisiä ja heidät ohjattiin Miehikkälän keskitysleiriin.

Miehikkälän leiristä käytettiin virallisesti kesäkuuhun 1942 saakka työleiri-nimitystä. Sen jälkeen leiri oli keskitysleiri aina sen lakkauttamiseen kesäkuuhun 1944 saakka.

Leirin suuruudeksi oli perustamiskäskyssä vahvistettu noin 1 100 henkeä. Kuitenkin inkeriläisten lisäksi työleiriin sijoitettiin myös muita kansallisuuksia kuten venäläisiä, valkovenäläisiä, mordvalaisia, tataareja ja ukrainalaisia sekä pieniä määriä muitakin kansallisuuksia.

Marraskuun alussa Miehikkälän leirissä oli jo 1811 leiriläistä. Määrä vähän vielä siitäkin kasvoi helmikuuhun 1942 mennessä, mutta ei noussut yli kahden tuhannen.

Miehikkälän työleiri tai myöhemmin siis keskitysleiri koostui itse asiassa seitsemästä (tai Laine puhuu yhdeksästä) leiristä, siis Salpalinjan parakkikylästä. Nimeltä mainitaan suurin eli yhdeksän parakin Mustalammen leiri, Juurakon leiri (7 parakkia) ja Kasarin leiri (5 parakkia). Muut leirit oli nimetty Kylä 1, Kylä II, Kylä III ja Kylä IV.

Leirin keskusvarasto ja esikuntakylä sijaitsi Muurolasta kaakkoon. Sairastupa ja rangaistuskopit olivat Kasarissa.

Mustalammen leirillä (viimeisen Salpavaelluksen Kivireitin majoitustukikohta) oli enimmillään 555 vankia. He olivat pääasiassa venäläisiä ja valkovenäläisiä. Juurakossa oli mordvia ja venäläisiä. Kylä II oli inkeriläisten ja heidän sukulaiskansallisuuksien leiri.

Miehikkälän työleirin päällikkönä oli aluksi luutnantti Kari. Kesäkuusta 1942 lähtien tehtävää hoiti Miehikkälän suojeluskunnan paikallispäällikkö, kapteeni Väinö Haaja.

Palataanpa vankileirin elämään seuraavassa kirjoituksessa.

Juttu kerrallaan tieto leviää

2011-07-15T14:04:00.001+03:00

Taistelu Salpalinjasta jatkuu, nimittäin tiedotussota sen huomioarvosta. Taistelu on varsin yksipuolista. Muutamat harvat Salpalinja-toimijat hyökkäävät aseinaan Salpa-aseman ainutkertaisuuus ja monumentaalisuus. Torjuntataistelua käy julkinen sana pääasiallisena puolustusaseenaan linnoituksen epärelevanttisuus, siis se että asia on muka vanha ja se ei sisällä mitään kiinnostavaa.

Ilokseni olen huomannut, että erityisesti tänä vuonna hyökkääjä on onnistunut varsin usein murtamaan lehdistön tiukan puolustuksen. Joku voisi sanoa, että kun paljon ampuu, niin joskus osuu. Ehkä juuri niin.

Mutta osasyynä taistelumenestykseen saattaa olla myös se, että ammusten laatu on parantunut. Tiedotuksessa tai juttuvinkeissä on osattu kertoa toimituksille, miksi aiheesta kannattaisi kertoa tai kirjoittaa. Silti suurin osa tarjotusta aineistosta tai juttuvihjeistä menee roskakoriin ja väitän, aivan suotta. Syy on yksinkertaisesti se, että asiaa käsittelevä uutispäällikkö tai vuorossa oleva toimitussihteeri katsoo aiheen kiinnostamattomaksi, jälleen väitän - tietämättömyyttään.

Olen ollut varsin monta kertaa oppaana eri toimittajille. Ja kun he ovat kierroksensa tehneet ja aineistonsa saaneet, niin lähes poikkeuksetta he ovat aiheeseen innostuneet. Ja taas uskallan väittää – ihan aiheesta. Se on näkynyt myös juttujen sisällössä.

On tietysti selvää, että pelkkien korsujen tai estekivien kappalemäärien ja vuosilukujen kirjaaminen tekee jutusta tylsän. Kunnon toimittaja osaa kyllä etsiä lihaa luiden ympärille. Se vain vaatii vaivaa. Pitää mennä kohteeseen sisälle tai kysellä ihmisiä, jotka tietävät ja mielellään, joilla on omakohtaisia kokemuksia. Niitäkin vielä on aina rakentajia myöten.

Minusta aivan hyvin Salpalinjasta voi tehdä kunnon jutun vaikkapa kerran vuodessa. Ihan samalla tavalla kuin vähänkin omanarvontuntoa omaavat tiedostusvälineet kertovat kerran vuodessa vapun vietosta, juhannuksen paluuruuhkista tai Haminan markkinoista. Ne toistuvat joka vuosi jotakuinkin samanlaisina. Silti niistä tehdään juttuja. Eri ihmisten kautta niistä tulee erilaisia ja siksi relevantteja, kiinnostavia.

Mieltäni lämmitti pikkuloman jälkeen neljän arkipäivän postin selailu. Kaksi osumaa kuluvan viikon keskiviikolta.

Maaseudun Tulevaisuudessa oli komea yli puolen sivun juttu otsikolla ”Salpalinja oli Suomen suurin rakennustyömaa”. Juttu oli paikallistettu kuvien osalta Luumäelle ja henkilölähteenä oli Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja, pioneerieversti evp Arto Mikkonen. Jutun näkökulma oli matkan (toimittajan) varrelle osunut nähtävyys. Hyvä niin.

Toinen vieläkin komeampi juttu oli kirjeessä minulle lähetetyssä Heinäveden Lehdessä. Puolitoista sivua Salpalinjaa otsikolla ”Salpa-asema – Suomen historian suurin rakennustyömaa”. Näyttävät kuvat, yleistietoa linnoituksesta ja Martti Törhösen myötäelävää ja kokemusperäistä kuvausta Salpavaelluksesta. Erinomainen oivallus vain hieman Salpalinjan selustassa sijaitsevan paikkakunnan paikallislehdeltä. Suomen historia on samalla myös Heinäveden historiaa.

Lähes identtisesti otsikoidut, sama päivänä ilmestyneet lehdet ja toisistaan tietämättömät toimitukset onnistuivat kumpikin erinomaisesti. Ja varmasti kumpikaan toimitus ei saa lukijoiltaan palautetta tylsästä ja vanhentuneesta aiheesta. Erittäin hyvä.

Olen tainnut äskettäin mainitakin, että museoviraston Salpalinjan inventointitutkimus on saanut hienosti palstatilaa. Kiitos siitä työtä johtavalle tutkija John Lagerstedtille. Tämä osoittaa, että aktiivinen tiedotustoiminta saa myös palkintonsa. Se kannustaa jatkamaan.

Kehoitankin jokaista Salpalinja-toimijaa aloitteellisuuteen. Lehdistölle pitää kertoa, että se tietää kertoa. Minusta ei ole mitään väliä, eikä merkitystä, kuka siitä puhuu ja kertoo, kunhan kertoo niin kuin asiat ovat. Värittäminen jääköön toimituksen ja lukijoiden mielikuvituksen varaan.

Oikean Salpalinja-tietouden leviäminen on meidän kaikkien etu. Se on sotiemme veteraanien ja linnoittajaveteraanien työn kunnioittamista parhaimmillaan. Suomen nykykansalla on oikeus tietää, mitä heidän hyväksensä on tehty.

Kokemusta rikkaampana

2011-07-04T18:36:00.000+03:00

18. Salpavaellus on nyt noin sadalle vaeltajalle läjäpäin mukavia muistoja. Perjantai-illan ja lauantaipäivän 30-lämpöasteen kahtapuolen pyörinyt helle jäi varmasti monen mieleen, varsinkin kun sitä pääsi pakoon ihanan viileisiin teräsbetonikorsuihin tai luoliin.

Ehkä jo monen vaelluksen turruttamana minulle päällimmäinen muisto jäi kuitenkin toisenlaisesta kokemuksesta, joka jäi sananmukaisesti tajuntaani soimaan. Se syntyi lauantai-iltana Salpalinjan työmiesten Mustanlammen parakkikylän, joka sittemmin oli myös keskitysleiri (kerron siitä joskus toiste lisää), maisemissa. Paikka oli nyt Salpavaelluksen Kivireitin yöpymistukikohtana.

Hyvät rauhanturvaajaveljet, ystäväni, olivat jostakin käsittämättömästä syystä arvelleet, että minä kohdeoppaana voisin tarjota heille repustani pikkuryypyn leikattua konjakkia. No, paine oli niin sietämätön, että minun oli pakko antautua ja raahautua heidän teltalleen mäkeen mukana pullonkanta enemmän kuin taskulämmintä yhden tähden jaloviinaa. Se oli jäänyt tähteeksi edellisvuoden vaellukselta!

Samalla kun olin muovipikareihin saanut vaeltajaystävilleni kaadettua tilkan kyseistä ainetta ja olin aloittamassa vaeltajan maljapuhetta, alkoi sattumalta alhaalta Mustanlammen rannalta kuulua täysin tyynessä kesäillassa poikkeuksellisen mahtipontisesti soitettu Sillanpään marssilaulu. Soiton tuotti paikalle vähän aikaisemmin saapunut Suomen Rauhanturvaajaliiton Faitterit-soittokunta. Kapellimestari Timo Jaakkola pani parastaan ja 10-miehisellä soittokunnalla oli suu sananmukaisesti messingillä, poisluettuna rumpali, joka vain soitti ja hymyili. Torvensoittajat eivät voineet hymyillä; ansatsi olisi kärsinyt.

Voi sitä mielihyvän tunnetta, kun sain kohottaa maljan ”Äänisen aalloilla” Mannerheimille, Suomen sotien veteraaneille ja Salpa-aseman rakentajille! Muuten täysin hiljainen erämaa oli nyt Suomen kohtaloon vaikuttaneiden henkilöiden ja asioiden kunnioituksen näyttämönä. Ei siinä raavaalta mieheltä ollut itku kaukana!

Se oli se jotain, se oli se hetki, jonka eteen vuosi oli pakerrettu yhdessä monen monen kanssajärjestäjän ja tapahtuman kymmenien talkoolaisten kanssa. Palkka oli ajallisesti lyhyt, kappale kesti kai sen kolmisen minuuttia ja pikkupikarillisen arvo oli alle euron, mutta siihen hetkeen ja niihin maljapuheen sanoihin ja musiikkiin kätkeytyi koko Suomen kohtalo, selviytymisen ihme. Säilytimme viime sodissa yhteiskuntajärjestelmämme omissa käsissä. Kiitos sankarivainajiemme ja sotiemme veteraanien.

Salpavaelluksen tärkein sanoma on juuri tuo. Muistuttaa meitä lähes kaiken valmiina ja lähes vastikkeetta saaneita sodan jälkeen syntyneitä suomalaisia, että kaikki se hyvä joka ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys.

Ps. Salpalinjan arvoksi 2000-luvun alussa oli valtionvarainministeriön taseessa merkitty yksi euro!

Noin kymmenen syytä olla pois

2011-06-23T15:30:00.002+03:00

Salpavaellus vaelletaan 18. kerran 1.-3.7.2011. Reittejä on kolme erilaista ja eri pituista, mielenkiintoisia kaikki. Mukaan mahtuu vielä hyvin.

Yleensä on helpompi etsiä syitä, miksi ei johonkin osallistu kuin miksi osallistuu. Minä valitsen helpomman tien ja kuvittelen muutaman hyvän syyn olla osallistumatta.

Vaelluksen ajankohta on huono. Varmasti näin on monelle, varsinkin jos ei tiedä, että se on ollut samalla paikalla viikko jälkeen juhannuksen jo vuosikausia ja on vastakin. Minulle se on sattunut aina, kun on satuttanut.

Miehikkälä on kaukana. Tottahan se on. Minäkin sen huomasin, kun vuonna 1992 maapallon ympärimatkalla tulin asiaa ajatelleeksi Australiassa. Mutta sinnekin tuli lähdetyksi. Matka ei ollut liian pitkä.

Salpalinjassa ei ole mitään nähtävää. Sekin on osin totta. Maan päällä ei ole kuin heinikon ja pusikon seassa muutama panssariestekivi (400 000 kappaletta!). Mutta sotilaskohde ei olekaan tarkoitettu turistinähtävyydeksi. Sen parempi, mitä vähemmän yksityiskohtia on vetämässä tulta puoleensa. Maan alla on näkemistä senkin edestä.

Linnoituksessa ei ole mitään suurta. Ei olekaan. Jos se betoni, joka on valettu korsuihin pitkin metsiä, olisi yhdessä särmältään kymmenen metrisessä paadessa, olisi paaden korkeus vain 2,3 kilometriä!

Salpalinja on heikko. Se ei olisi Stalinin tankkeja pidätellyt. Mutta montako punatankkia linjasta tuli läpi? Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Mitä uutta 70 vuotta vanhassa rakennelmassa muka on? Ainakin viime viikonvaihteen Salpa-Jukolan vieraille lähes kaikki. Monet luulevat tietävänsä ja tuntevansa. Jotta luulo ei järkkyisi, parempi onkin olla pois, ettei joutuisi muuttamaan mielipidettään.

Mitä hyötyä sitten Salpalinjan perinteen siirtämisessä on tuleville sukupolville? Mennyt mikä mennyt. Ehkä, mutta ehkä sittenkin on hyvä olla pysyvä muistomerkki muistuttamassa, että miksi meillä Suomessa asiat ovat kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. Emme menettäneet eteläisten naapuriemme tavoin 50 vuotta kehityksestämme.

Salpalinja on sotahullujen vouhkaamista. Voisi niin luulla, mutta kun ei ole. Salpalinjassa ei taisteltu. Se osaltaan ja välillisesti edesauttoi Suomen rauhaan syyskesästä 1944.

Salpavaellus on yksitoikkoista taapertamista hyttysten syötävänä. Kyllä, jos ei kuuntele oppaiden kertomusta ja selostusta. Ja hyttyset ovat pieni vaiva, jos samanaikaisesti pitäisi kankipelillä yrittää asentaa 10 000 kiloa painavaa teräksistä tähystykupua korsun betonilaudoituksen ja -raudoituksen päälle ennen valua.

Ja itseasiassa minä (siis tämän tarinan kuvitteellinen minä) kyllä tunnen ja tiedän jo Salpalinjasta kaiken. Hyvä. Jos näin on, tervetuloa vaellukselle oppaaksi. Hyville oppaille on aina tilaa.

Yksinkertaisesti minua ei Salpalinja niin paljoa kiinnosta, että uhraisin siihen kesäviikonlopun. Hyvä sekin. Jokainen tekee mistä itse tykkää. Niin minäkin (tämän kirjoittaja) ja siksi aion olla Salpavaelluksella mukana täydessä työn touhussa, koska se kiinnostaa. Nyt jo tiedän paljon, mutta en läheskään tarpeeksi.

Tervetuloa mukaan myös kaikki ne, joilla on hyvä syy tulla. Niin tekee myös vaelluksen suojelija Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Pennanen. Hän vaeltaa Salpalinjassa perjantai-iltana Luolareitillä ja ottaa vaeltajat vastaan päätösparaatissa ja maanpuolustusjuhlassa sunnuntaina Salpalinja-museolla.

”Enpä olisi uskonut”

2011-06-21T08:21:00.001+03:00

Ainutkertainen Salpa-Jukola on takana. Virolahden Ravijoella Harjun Oppimiskeskuksen alueella järjestetty suunnistusviesti jätti huulen pyöreäksi. Puitteet olivat hienot. Kisajärjestelyt olivat jetsulleen ja joukko ja paikat siistejä. Harvoin saa olla mukana tapahtumassa, jossa jo pelkästään toimitsijoita on yli 1700 henkeä, ja vain yhden viikonlopun aikana.

”Enpä olisi uskonut” –sanonta tuli vastaan myös monta kertaa, kun me Salpavaellus-tapahtuman oppaat esittelimme kisavieraille, mitä Salpa-Jukolan nimessä nuo viisi ensimmäistä kirjainta tarkoittavat. Näin sanoi nimenomaan moni niistä, jotka rohkenivat tunnustaa, että Salpa-sana tässä merkityksessä ei ollut täysin tai ollenkaan heille aikaisemmin avautunut.

Nimittäin yhteensä muutamasta kymmenestä tuhannesta ihmisestä, suunnistajasta, heidän huoltojoukoistaan ja yleisöstä ”vain” noin tuhat käytti tilaisuutta hyväkseen ja tutustui Salpalinjan korsuihin tai sitä esittelevään osastoon. Valtaosa joukosta oli siis jo täysin valveutunut asiasta, tai se ei kiinnostanut tai niin kuin epäilen, eivät malttaneet suunnistustäpinöiltään asiaan perehtyä, tai tieto tutustumismahdollisuudesta ei ollut tavoittanut, tai sitten kaikille jaettu kisalehti kertoi jo tarpeeksi. Kisalehden jutun kirjoittajana haluan tietysti uskoa viimeiseen vaihtoehtoon.

Kuitenkin yhteensä 16 asiantuntevaa Salpalinja-opasta teki kisatapahtuman aikana 105 opastuskierrosta korsuihin ja linnoitteisiin. Niihin osallistui 564 henkeä. Keskimäärin reilut viisi henkeä per kierros. Oikein sopiva ja helposti liikutettava ryhmäkoko. Lauantain kiireisimpään aikaan kaikki opastusvoimat olivat täydessä työn touhussa. Enempää ei juuri olisi ehditty.

Opastuskierrosten lisäksi Salpalinja-osastolla tietoiskuun tutustui useita satoja ihmisiä, jotka eivät malttaneet lähteä korsuja koluamaan. Sateisen lauantaiaamun jäljiltä yhden pääkulku-uran vieressä jalanjäljet paljastivat, että kymmeniä ellei jopa satoja omatoimitutkijoita oli piipahtunut korsussa, jonka rakentamiseen oli käytetty 560 silloista autokuormaa betonia! Toistan siis 560 kuutiometriä betonia, jota vahvistaa 45 tonnia betoniterästä. Korsu jäi vierasjoukon jäljiltä täysin ehjäksi!

Salpalinjaan tutustuneet eivät aluksi kaikki edes tienneet, mistä heidän tulisi olla kiinnostuneita. Mutta kun asia alkoi selvitä, ei heidän kiinnostukseelleen ollut tulla loppua. Ulkomaalaisista vieraista eniten asia kiinnosti ruotsalaisia ja jossain mielessä yllättävästi myös latvialaisia.

Ruotsalaisten mielenkiinnon takana oli ymmärrettävästi heidänkin itärajansa pitävyys toisen maailmansodan aikana. Tietysti myös se, että ruotsalaiset avustivat Salpalinjan rakentamista noin kymmenen prosentin osuudella koko kustannuksista, sai heidät janoamaan linnoitustietoa.

Latvialaisten kiinnostus oli luonteeltaan toisenlaista, eräänlaista tunnustelua siitä, miten he kenties olisivat selvinneet ilman neuvostomiehitystä. Kaksi selitystä tapahtuneelle kuulin: ”meidän maasto on niin tasaista ja vaikeasti puolustettavaa” ja ”olisimmehan mekin, jos meillä olisi ollut Salpalinjan kaltainen puolustuslinja”.

Kun paljon ihmisiä liikkuu, kuulee kaikenlaista ja hurjiakin juttuja. Niistä tähän loppuun minulle kaksi totena kerrottua, jälkimmäinen on itse asiassa kysymys. Minä en ota kantaa juttujen todenperäisyyteen, uskomattomilta kuulostavat.

Jatkosodan jälkeen Ravijoen kylän pojat aavistivat, että Harjun koulutilan ladossa on jotain salaperäistä, kun sen ovet oli lukittu. Pienin poika meni olkipuhaltimen putkesta sisään ja kas koulutilan johtajan operoima asekätköhän siellä oli (se on kyllä totta). Ja niin oli kylän pojilla kohta pyssyjä ja paukkuja! Räiskintä alkoi. Johtaja pani pojat tietysti tiukille ja antoi satikutia. Pojat tästä tuohtuneena päättivät kostaa. He ampuivat kiväärillä Vahtivuoren kupeessa sijaitsevan Salpalinjan pst-tykkikorsun lukon rikki. Se oli ainoa tykkikorsu, joka oli suunnattu likipitäen kohti Harjun kartanoa ja samalla johtajan asuntoa. Pojat ryhtyivät kostotoimiin. Tarkoitus oli ampua johtajan kartano mäsäksi, mutta pahaksi onnekseen eivät saaneet tykkiä laukeamaan. Poikia harmitti. Sotaväessä muutamia vuosia myöhemmin yksi pojista sai samaiselle tykkimallille koulutusta ja kesken opetuksen lähes kiljahtaen tokaisi: ”ai hitto jos tuon olisin tiennyt silloin”!

Ja se toinen juttu. Eräs ruotsalainen kisavieras kuunteli esitystäni Salpalinjasta, poistui ja tuli kohta uudestaan kysymään hieman arkaluontoisen oloisesti: ”Tiedänkö minä tai ylipäätään tiedetäänkö Suomessa, että joitakin vuosia sitten Venäjä olisi tarjonnut Suomelle Karjalaa takaisin, mutta presidentti Halonen ei olisi uskaltanut ottaa sitä vastaan peläten jonkinlaista petosta? Minä totesin, että enpä ole kuullut, mutta yleensähän isot itäuutiset ovat Suomeen Ruotsin suunnasta tulleet!

Uskokaa tai älkää. Olipa mielenkiintoinen Salpa-Jukola –viikonvaihde.

Harjussa vahva linnoitekeskittymä

2011-06-12T10:31:00.005+03:00

Nykyisen Harjun oppimiskeskuksen alueen linnoitteet Virolahden Ravijoen kylässä saavat 18.-19.6.2011 tuta kenties historiansa suurimman kävijäpotentiaalin. Suunnistuksen Jukolanviestissä, Salpa-Jukolassa, kirmaa noin 15 000 suunnistajaa, toimitsijoita on yli 1500 henkeä ja arviot yleisöstä pyörivät 20 000 hengen kahta puolen. Vehkalahden Veikot tekevät huikean urakan.

Toivottavasti ”vain” osa kisavieraista käyttäisi hyväkseen mahdollisuutta tutustua Salpalinjaan ja sen linnoituslaitteisiin kilpailukeskuksen lähimaastossa. Se mitä Harjuun rakennetuista linnoitteista on nyt nähtävissä, kerron seuraavaksi. Muistutan, että ominensa ei ole viisasta korsuja koluta. Salpa-Jukolassa on tarjolla kaikille halukkaille opastusta ja tämä lupa liikkua oppimiskeskuksen alueen linnoitteissa koskee vain siis kisan aikaa.

Salpalinjan Perinenyhdistykseltä on muuten ilmestynyt Salpa-Jukolaan uusi Salpalinjalla Harjussa -esite. Sitä löytyy ainakin Harjun oppimiskeskuksen, Virolahden kunnan ja Salpalinjan esittelypisteistä. Esitettä riittää varmasti kaikille.

Ja sitten niihin Harjun linnoitteisiin.

Ravijoessa koulutilan vanhan navetan eteläpuolella olevan pikkutien (Viipurintie) sillan vieressä on nähtävissä toisen Ravijoen tulvituspadon länsipenkan betonirakennelmaa. Toinen pato oli muutama sata metriä alempana, nykyisen sahan kohdalla.

Itseasiassa alkuperäinen linnoituskartta paljastaa, että Vahtivuoren vieressä olevan Lehtoniityn panssarinkantokykyä olisi ”vesitetty” sitä halkovaan laskuojaan rakennetulla padolla. Se on siis kolmas pato Ravijoen tulvitusjärjestelmässä.

Kivieste Harjussa on Ravijoen varressa paikoillaan. Sen sijaan puutarhaviljelysten kohdalta este on edellä mainitulta Viipurien tien padolta etelään purettu muutaman sadan metrin matkalta. Oppimiskeskuksen ja Vahtivuoren välissä peltoaukealla kivieste on joen vihollisen puolen penkereellä. Näin jokiuoma itsessään lisää kiviesteen estearvoa.

Kun mainittu kivieste lähes suorassa kulmassa kääntyy irti joesta Vahtivuoren kupeessa, muodostuu jokivarresta ja toisaalta kohti Pihlajaa suuntaavasta kiviesteestä eräänlaiset siivet, jotka ohjaavat vihollispanssareita kohti pussinperää. Ja kuinka ollakaan puolustaja on juuri tuohon odotettavissa olevaan panssaritiivistymään keskittänyt lähialueen panssaritorjuntatykkien tulen!

Harjun nykyisten kasvihuoneiden takana, ampumasuunta kohti museotietä, on asemassa pst-tykki-, konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu (kaksoisasekorsu). Sen läheisyydessä aivan Hovintien varressa on konekiväärikupupesäke, jonka ampumasuunta on aiemmin puhutulle Viipurintien padolle. Sen suojaaminen on voinut olla kk-pesäkkeen yksi tehtäväkin.

Vain kymmenen metriä edellisen kk:n takana on kenttälinnoitteeksi laskettava kk-pesäke, joka on rakennettu vanhasta panssarivaunun terästornista. Virallisesti siitä käytetään nimitystä teräspesäke. Tämä ase tukee edellisen kaksoisasekorsun ampumasuuntaa museotietä kohti.

Harjun kartanon, siis päärakennuksen eteläseinustassa lähes kiinni sijaitsee 40 miehen majoituskorsu. Se on täysin maan alla. Ja kun sisäänmenoaukkokin on peitetty, korsua ei näy lainkaan. Itse olen nimittänyt sitä Harjussa opastaessani Suomen kalleimmaksi lipputangonjalaksi! Lipputanko on korsun katolla.

Kartanon koilliskulmasta muutama kymmenen metriä Vahtivuoren suuntaan on niinikään edelläkerrotun kaltainen kaksoisasekorsu. Sen ampumasuunta on likipitäen Ravijoen suuntaisesti peltoaukeaa myötäillen kohti Vahtivuorta. Tähän korsuun vieraat pääsevät tutustumaan myös sisältä.

Tallinmäellä sijaitseva konekivääri- ja 26 miehen majoituskorsu on yksi niistä Salpalinjan poikkeuksista, joka vahvistaa säännön. Se sijaitsee sivustatulta kiviesteiden suuntaisesti ampuvia ”kollegoitaan” selvästi taaempana, syvyydessä. Sen erillistehtävä on tukea taistelua kartanon ja Vahtivuoren välisellä peltoaukealla ampumalla muita enemmän vihollisen tulosuuntaan ja osittain myös sivustatulta Vahtivuoren suuntaan. Kantaman puitteissa ko. ase pääsee lakaisemaan vihollista jo joen takana olevalta harjanteelta.

”Tallikorsun” levennetty sisäänmenoaukko olisi antanut suojan vihollisen tulivalmistelun ajaksi myös pst-tykille, jonka avoasema olisi ollut jossakin lähellä.

Harjun rakennetun kartanoalueen takareunassa, nykyisen raviradan sisällä on kaksi 40 miehen majoituskorsua. Niiden yksiselitteinen tehtävä olisi ollut antaa vuorollaan leporauha ja suoja taisteluissa väsyneille joukoille. Mahdollisesti ao. korsujen lähistölle olisi kaivettu taisteluhautoja, jolloin alueen puolustukseen olisi saatu myös lähisyvyyttä.

Vahtivuoressa sijaitsee paitsi yksi Salpa-aseman hulppeimmista estekivilouhoksista, myös kk- ja majoitusluola. Luolaan olisi mahtunut vajaat sata miestä majoittumaan. Mäessä on myös tulenjohto- ja 30 miehen majoituskorsu. Näihin tutustuminen Salpa-Jukolassa vaati jo parin tunnin lenkin.

Samaan Harjun alueen puolustuskokonaisuuteen on laskettava Vahtivuoresta itään sijaitsevat, Lehtoniityn reunamilla olevat kaksoisasekorsu ja kk-kupupesäke. Näiden ja em. tj-korsun välissä on vielä majoituskorsu 20 miehelle ja pst-tykin suoja.

Kaiken kaikkiaan kun otetaan mukaan puhtaasti Harjun alueen puolustukseen tiiviisti kuuluvat linnoitteet unohtaen tässä nyt tyystin museotien suunta, niin Harjusta löytyy peräti 12 kestolinnoitetta, a´ hinta keskimäärin yksi miljoona silloista markkaa!

Salpalinja välittää viestiä kisavieraille

2011-05-29T09:47:00.002+03:00

Suomen uutta itärajaa linnoitti 70 vuotta sitten 35 000 palkattua miestä ja 2 000 naista. Lisäksi kenttäarmeija teki kolme päivää viikossa linnoitustöitä. Työmaa oli kasvanut Suomen ja pohjoismaiden suurimmaksi. Syntyi sotiemme maanpuolustustahdon pysyvä muistomerkki, Salpa-asema.

Kansan suussa Salpalinjaksi nimetty linnoitus on alkavana kesänä kaakonkulmalla kahden maailmanluokan urheilutapahtuman näyttämönä.

Suunnistuksen Jukolan viesti, Salpa-Jukola, juostaan Virolahdella heti kohta, viikko ennen juhannusta. Kilpailukeskus on lähes kirjaimellisesti keskellä Salpalinjaa Harjun oppimiskeskuksen maastossa. Paikalle tulee kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Enduro-moottoripyöräilyn MM-joukkuekilpailun Salpalinja-erikoiskoe ajetaan kahtena päivänä Miehikkälässä elokuun puolivälin alla. Reitti puikkelehtii teräsbetonikorsujen ja kiviesteiden lomassa. Kisa vetänee paikalle ihmisiä tuhansittain.

On hienoa, että nykypäivän urheileva nuoriso arvostaa historiaamme ja tuo kansalliset ja kansainväliset vieraansa olemassaolomme ja tahdonlujuutemme peruslähteille. Suunnistajat ja moottoripyöräilijät näyttävät ja viestittävät tässä hyvää esimerkkiä.

Kilpailijat eivät linnoituslaitteita varsinaisen suorituksen aikana näe. Suunnistajien rastit on ”piilotettu” turvallisuussyistä vaarallisen linnoitusvyöhykkeen ulkopuolelle. Kaivannot, poterot ja syvät kuilut eivät todellakaan ole yösuunnistusmaastoa. Moottoripyöräkuskien vauhti on taas niin kova, etteivät he ehdi korsuja vilkuilla.

Mutta halutessaan kilpailijatkin voivat ennen tai jälkeen kisaosuutensa tutustua itärajalle arpeutuneisiin linnoitteisiin. Sen sijaan yleisöllä siihen on mahdollisuus koko tapahtuman ajan.

Ihmettelisin, jos esimerkiksi Salpa-Jukolaan osallistuva kilpailija tai katsoja ei miettisi, mitä kilpailunimen etuliite tarkoittaa. Jukolan viestin järjestäjä, satavuotias ja kunniakas Vehkalahden Veikot on tehnyt suuren palveluksen sotiemme veteraanien ja linnoittajien työlle ottaessaan Salpa-sanan viestin nimeen.

Salpa-Jukolan järjestäjät ovat sopineet Salpavaellus-tapahtuman kanssa Salpalinjan esittelystä kilpailun aikana. Salpavaelluksen oppaat ovat tähän onnen omiaan, tuntevathan he alueen linnoituksen salat vuosien kokemuksella. Oppaina on toki myös viime talvena koulutettuja uusia Salpalinja-oppaita, joista muutamat ovat jo aikaisemmin olleet ammattioppaita muilla matkailun kohteilla. Kielitaitoakin löytyy.

Salpavaelluksen oppaat kävelyttävät yleisöä kisakeskuksen lähistöllä muutaman sadan metrin päässä olevilla kohteilla ja luonnollisesti esittelevät linnoituslaitteita. Opastus ei maksa mitään. Siltä varalta, että kierrokset herättävät osallistujissaan kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, vapaaehtoisen kiitoksen opastuksesta voi kilauttaa tai sujauttaa keräystonkkaan. Tuotto menee sellaisenaan paikkakunnan sotiemme veteraanien hyväksi.

Salpalinjan perinneyhdistys on tuottanut Salpa-Jukolaa varten varta vasten esitteen Salpa-asemasta keskittyen erityisesti Harjun alueeseen Virolahden Ravijoella. Esite on yksi osa jaettavaa Salpalinja-tietoutta.

Kaiken kaikkiaan Salpa-Jukola nyt kohta ja Enduro-kisa myöhemmin kesällä viestittävät oman kilpailullisen päätarkoituksensa ohella erinomaisella tavalla Suomen lähihistoriaa. Se on hyvä.

Lappeenrannassa meno päällä

2011-05-22T10:43:00.000+03:00

Lappeenrannassa on vuoden alusta ollut menossa Salpalinjan mahdollisuudet –esiselvityshanke. Se on tosin puolen vuoden mittainen ja vaatii ilman muuta jatkoa, johon esiselvitys-sana viittaakin. Tarkemmin tietoa projektin tavoitteesta löytyy vaikkapa www.salpakeskus.fi -portaalista. Tuo sivusto löytyy klikkaamalla tämän jutun otsikkoa ja sitten oikealta kohdasta ”uutiset ja tapahtumat” asia alkaa valjeta.

Hankkeen tiimoilta oli toukokuun alkupuoliskolla Rutolan kylässä seminaari-ilta, joka minut iloisesti hämmästytti. Väkeä oli paikalla puolensataa. Se on paljon ja osoittaa edelleen sen, että Salpalinjassa on kiehtovuutensa. Myös hankkeen vetäjillä oli aito into päällä.

Lappeenrannassa on Salpalinjaa pidetty esillä tietysti jo ennenkin. Edellä mainitun hankkeen perustaminen viittaa siihen, että enemmänkin olisi linnoituksesta irti otettavissa. Se on hyvä.

Erityisesti Rutolan kylässä olisi paljon tehtävissä. Siellä on runsaasti linnoituslaitteita, joka taas kertoo paikan sotilaallisesta tärkeydestä Saimaan länsipuolen kannaksena ja ”kuivan maan” väylänä kohti sisämaata.

Salpalinjahan on vedetty ikään kuin Lappeenrannan kaupungin taakse. Toisin sanoen, jos Salpalinjan päälinnoituksessa olisi taisteltu, pääosa kaupungista olisi ollut siinä vaiheessa vihollisen hallussa. Linnoituksen sijaintiin löytyy maantieteellisiä ja maastollisia selityksiä. Karttaa katsomalla esimerkiksi selviää, että Virolahden ja Luumäen välillä olevan pääaseman jatkeen kiertäminen Lappeenrannan itäpuolelta olisi pidentänyt ja ”mutkistanut” linnoituslinjaa.

Lappeenrannan puolustus ei tietenkään ollut Salpalinjan suunnittelijoilta unohtunut. Kaupungin etelä- ja itäpuolella oli tärkeimpien teiden, siis todennäköisten hyökkäysurien poikki tehty monia peräkkäisiä puolustusvalmisteluja, pääosin kenttälinnoitettuja asemia. Syvyyttä puolustuksessa oli eli paraatimarssilla vihollinen ei olisi kaupunkiin päässyt.

Edellytykset Lappeenrannan Salpalinja-kohteiden matkailulliseksi esillenostamiseksi ovat hyvät. Pienen, vähän yli 2000 asukkaan Miehikkälän kunnan asukkaana kateeksi käy ajatusta, että vaikkapa vain kymmenen kilometrin säteellä Lappeenrannan linnoituskohteista asuu kymmeniä tuhansia ihmisiä! Kun päälle pannaan alueen liikennevirrat, niin ihme on, jos ei kävijöitä mielenkiintoisiin kohteisiin riittäisi.

Vaikka meillä Miehikkälässä Salpalinja on erinomaisesti tuotteistettu ja tarjottavissa, suurin ongelma on saada ihmiset sinne matkustamaan, huom. matkustamaan! Miehikkälään ei joudu vahingossa. Kilpailu ihmisistä ja heidän mielenkiinnostaan on suuri. Kohteiden saavutettavuuden helppous on avainkysymys. Siinä maantieteellisellä sijainnilla ja muulla vetovoimalla on merkityksensä. Lappeenranta on tuhannen taalan paikalla.

Toivon kovasti, että Lappeenrannassa Salpalinjan mahdollisuudet hoksataan käytännön toteutukseen saakka. Ei ole mitään väliä, missä ihmiset tutustuvat Salpalinjaan ja missä saavat siihen kipinän. Pääasia että tutustuvat. Ja kun se kipinä syttyy, se pakottaa käymään sitten myös muissa kohteissa ja Miehikkälä on huikean tarjontansa vuoksi aina ja myös silloin vahvoilla.

Sananvapaus ja Salpalinja

2011-05-15T09:23:00.001+03:00

Etelä-Kymenlaaksossa ilmestyvä 7-päiväinen Kymen Sanomat peräsi viikko sitten lukijoiltaan mielipiteitä sananvapaudesta. Hyvin tietoisena siitä, että minun tuottama isänmaallinen paatos tuskin menisi kotkalaiseen sanomalehteen läpi, ajattelin koittaa kepillä jäätä. Kirjoitin ja lähetin.

Ja kas kummaa, kun tänään lehden avasin, niin siellähän se juttu oli. Sananvapaus toimii sittenkin. Siitä kiitos. Koska lehden levikki on rajallinen, tohdin liittää kirjoitukseni tähän blogiin. Se on toivottavasti kunniaksi niin Kymen Sanomille kuin Salpalinjan salat –blogillekin.

Sananvapaus on
kaiken hyvän alku

Tämän jutun tätä edeltävät ensimmäiset tuhat merkkiä on kirjoitettu kuvitteellisessa Suomen neuvostotasavallassa. Niin kuin näette, niitä ei ole julkaistu. Ei vaikka kuinka yritin jutussa vedota, että länsimaissa, ja myös Suomessa ennen talvisotaa, sananvapaus kuuluu jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin!

Ei auttanut, sensuuri iski. Rakentava ja kielellisesti lähes virheetön kritiikkini totalitaarista yhteiskuntaa vastaan poistettiin. Jouduin mustalle listalle. Kaikkea sanomisiani seurataan hyvin tarkasti. Olen merkitty mies vailla vaikutusvaltaa. Yksikin poikkisana lisää ja minut vietäisiin kaiken parantavaan kasvatuslaitokseen – Siperiaan.

Mutta talvisodassa kävi toisin. Suomea ei miehitetty kahdessa viikossa, eikä muutettu maamme yhteiskuntajärjestelmää. Kiitos sotiemme veteraanien. Myös sananvapaus säilyi. Siksi tämä teksti näkyy ja on luettavissa.

Välirauhan aikana, nurinkurista kyllä, sananvapaudeltakin salassa rakennettiin Suomen itärajalle Salpalinja, muuriksi totalitarismille. Sitä ei suoranaisesti tarvittu jatkosodassa. Veteraanimme taistelivat Suomen säilymään itsenäisenä. Salpalinja jäi maanpuolustustahtomme muistomerkiksi ja sananvapautemme symboliksi. Se teki välillisesti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt saa kirjoittaa Salpalinjastakin.

Sananvapaus on lupa kirjoittaa ja puhua asioista, hyvistä ja huonoista, onnistumisista ja epäkohdista, kiittää ja moittia. Sananvapaus on myös vastuuta. Sanoilla on merkityksensä. Niillä ei saa loukata. Tiedonvälityksessä sanaan on voitava luottaa.

Yhteiskunnan kaiken kehittymisen perusedellytys on vapaus sanoa. Kuinka kävikään sille itäiselle maailmankatsomukselle, jonka sotiemme veteraanit torjuivat?

Sananvapauden ainoa ankea puoli on se, että siihen kuuluu velvoite sietää omista ajatuksista poikkeavia mielipiteitä. Mutta ei hätää. Se pakottaa jalostamaan omat mielipiteet niin pitäviksi, että niitä ei mikään vapaa sana kyseenalaista. Se on sitä kehitystä.

Terho Ahonen
Miehikkälä

Miksi tutustua Salpalinjaan?

2011-05-07T10:35:00.000+03:00

Salpalinjan matkailukausi on vähitellen alkamassa. Miehikkälän Salpalinja-museo on jo auki keskiviikosta sunnuntaihin, kesäkuusta lähtien joka päivä. Lunta ja jäätä ei museoalueella enää ole. Paikat ovat hyvässä kunnossa. Ja ruuhkiakaan ei ole. Oppaita ei tarvitse odotella. Tutustuminen kohteeseen käy helposti.

Sen sijaan maastossa Salpapolun varjoisissa kaivannoissa ja korsujen suulla lunta ja jäätä paikoin vielä on, mutta varovaisesti liikkuen tutkimusmatkat onnistuvat niissäkin.

Miksi sitten ylipäätään pitäisi nähdä vaivaa ja tutustua Salpalinjaan? Hyviä syitä on paljon. Niitä syitä, miksi Salpa-asemaan ei kannattaisi tutustua, ei ole lainkaan!

Salpalinja on monessa mielessä nähtävyys.

Se on sitä ilman muuta fyysisenä rakenteena. Pelkästään yhdessä maavaraisessa teräsbetonikorsussa saattaa olla betonia 560 silloista autokuormaa. Sellaisia korsuja Salpalinjassa on kymmeniä. Osittain kallioon louhittuina järeysluokaltaan saman kokoisia korsuja on yhteensä noin 450 kappaletta. ”Kevyempiä” pallokorsujakin on 254 kappaletta.

Panssariesteessä on vähintään kolmen tonnin painoisia kalliosta louhittuja kivenlohkareita 350 000 – 400 000 kappaletta. Se on kivi ja kuorma, siis yhtä monta silloista autokuormaa! Esimerkkejä huikeista luvuista löytyy vaikka millä mitalla.

Teknisenä rakenteena linnoituksen nähtävyysarvoa nostaa tieto siitä, että sen yleissuunnitteluun käytettiin aikaa vain muutamia viikkoja. Koko projekti oli esiteltävissä valtioneuvostolle reilusti alle kahdessa kuukaudessa ylipäällikkö Mannerheimin ensimmäisestä käskystä. Ja siihen mennessä rakennustöitäkin oli tehty jo liki kuukausi!

Tämä kaikki tilanteessa, jossa maa oli palaamassa rauhanaikaan raskaasta talvisodasta. Samaan aikaan otettiin vastaan ja asutettiin yli 400 000 evakkoa, siirtolaista ja nuoltiin muutenkin sodan haavoja, raivattiin ja korjattiin pommitusten tuhoja. Kenttäarmeija pidettiin selvästi normalivahvuutta suurempana. Työvoimaa sitoutui siis myös armeijaan.

Rakentamisorganisaatio luotiin tyhjästä. Linnoitustöihin soveltuva kone- ja ajoneuvokanta oli haalittava kasaan. Koneista oli huutava pula. Sitä korvattiin lapiolla ja rautakangella, hiellä ja ruisleivällä. Oli palkattava suurimmillaan jopa 35 000 ihmiseen kohoava työvoima. Heille oli rakennettava majoitteet, yhteensä noin tuhat lautaparakkia!

Tehollinen työaika Salpalinjan rakentamisessa oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Minkähänlainen pätkä esimerkiksi moottoritietä siinä ajassa nykyisin valmistuisi?

Entäpä rahoitus. Maassa ei ollut poliitikkojen mielestä rahaa varusteluun ennen sotaa. Mistä sitä ”hävityn” sodan jälkeen muutaman kuukauden päästä siunaantui. Ei tietenkään mistään. Asiat pantiin vain uuteen tärkeysjärjestykseen. Raha ei ollut Salpa-aseman rakentamisessa ongelma. Motivaatio tuli isä aurinkoiselta, Josif Stalinilta!

Eli kaiken kaikkiaan kun suhteuttaa Salpa-aseman saavutukset omaan aikaansa, kehykseen ja tilanteeseen, ei voi kuin hämmästellä. Ja sitä mukaan kuin tässä itsellenikin Salpalinja-kokonaisuus vähän kerrassaan hahmottuu, sen suurempi on ihmetys.

Tällaista nähtävyyttä on ilo esitellä. Ja rohkenen myös väittää, että tarinaa Salpalinjan kaltaisesta maanpuolustustahdon heijastumasta on myös ilo kuunnella. Tervetuloa tutustumaan.

Korsutykki 45 K / 40

2011-04-30T10:20:00.000+03:00

Talvisota paljasti suomalaisten panssaritorjunta-aseistuksen olemattomuuden. Heikkotehoisia tykkejä oli ihan liian vähän. Legendaariset lähitorjunta-aseet kasapanokset ja polttopullot olivat tehokkaita, kiitos kylmänrohkeitten, jopa hullunrohkeitten passarintorjuntamiesten uhrautuvaisuuden.

Koivuhalko panssarin telan väliin pysäytti vaunun ja sitten kasapanos tai muutaman markan ”molotovin coctail” torninkylkeen, niin voiko panssarintorjunta-ase nykytermillä ilmaistuna enää kustannustehokkaampi olla? No, noin yksinkertaista talvisodan panssarintorjunta ei käytännössä varmankaan ollut.

Jo talvisodan loppuvaiheessa puna-armeija oppi käyttämään omaa jalkaväkeään suojaamassa vaunujaan puolustajan lähitorjujilta. Se peli ei enää vedellyt. Uuden linnoituksen rakentamisessa oli laskettava järeimpien pst-aseiden varaan.

Niinpä linnoitustöiden johtajaksi määrätty kenraaliluutnantti Hanell jo huhtikuun lopulla 1940 pyysi puolustusministeriötä kehittämään ja suunnittelemaan teräsbetonikorsuun sijoitettavaa 45 millimetrin panssarintorjuntatykkiä.

Uuden aseen putki ja lukko kopioitiin venäläisestä sotasaalistykeistä. Jopa putkina käytettiin sotasaalista lähes sellaisenaan. Tykin jalusta, suuntauskoneisto ja tähtäinlaite suunniteltiin ja rakennettiin uudelleen.

Uusi ase sai mallimerkinnän Korsutykki 45 K / 40. Tulinopeus oli 10 – 25 laukausta minuutissa, mitä tarkemmin suunnattiin, sen vähemmän ehdittiin ampua.

Aseen läpäisyteho panssariammuksella noin 700 metrin päässä panssariin oli iskukulmasta riippuen 20 – 50 milliin. Aseet olivat sivustatuliasemissa ampumassa vaunuja etupanssaria ohuempaan kylkeen. Jatkosodan alussa aseiden teho oli vielä jokseenkin riittävä isoon osaan vihollisvaunuja, mutta 1944 läpäisykyky olisi ollut jo heikko vaunujen panssarin paksunemisen vuoksi.

Valtion tykkitehdas teki syyskuussa 1940 tarjouksen kyseisestä tykistä hintaan 92 000 markaa kappale. Tilaus tehtiin 50 tykistä. Niistä jatkosodan alussa oli paikoillaan 26 kappaletta. Asepaikkoja Salpalinjan korsuihin ao. tykeille valmistui yhteensä 52 tuliasemaa.

Vuonna 1944 korsuihin asennettiin kokeilumielessä kolme kappaletta 76 millin tykkejä. Niistä tieto kertoo, että ongelmaksi olisi syntynyt kehdon (jalustan) heikkous. Se olisi vaatinut järeämmät rakenteet ja niille tilaa taas jo valmiiksi valettuihin korsuihin ei olisi ollut helppo piikata.

Korsutykin erikoisuus on sen kiinnitys putkestaan pallonivelellä kaksinkertaiseen (75 mm / levy) etupanssariin. Erikoisrakenteisessa kehdossa on kevennysjouset korkeussuuntausta varten.

Ammuttaessa aseen rekyyli ei liikauta putkea pituussuunnassa senttiä enempää (tämän muistan 1972 korsutykillä saamastani tykkikoulutuksesta). Rekyyli on tykin erikoisrakenteen johdosta saatu ohjatuksi kranaatin lähtönopeuteen. Eräs rannikkotykistöupseeri kertoi minulle tykkiä hänelle esitellessäni, että ratkaisu tuottaa ammukselle lähtönopeutta noin sata metriä sekunnissa lisää tavanomaiseen joustinlaitemalliin verrattuna. Oma asetekninen osaamiseni ei riitä kuin asian uskomiseen.

Tykin kohdistus maaliin tapahtuu optisella tähtäinkaukoputkella, jolla on tykinputken päällä oma reikänsä etupanssarissa. Tähtäinasteikolla oli luonnollisesti myös ennakot liikkuvaan maaliin ampumista varten. Asetta suunnattiin käsipyörillä. Tulenjohtaminen tapahtui korsun tähystyskuvusta ja viestitys tuliasemaan huutoputken avulla.

Ison osan tämän kirjoituksen tiedoista olen poiminut viime talven Salpaopaskurssin luennosta, jossa Hannu Lavonen ansiokkaan yksityiskohtaisesti kuvailee korsutykin rakennetta ja toimintaa.

Konekivääri omalla korsujalustalla

2011-04-22T13:41:00.002+03:00

Salpa-aseman puolustuksen selkärankana oli yhtenäinen konekiväärien sivustatuliverkko. Kestolinnoitteisiin eli betoniin oli konekivääreille tehty 295 tuliasemaa. Kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä, katettuja ja avonaisia, tehtiin 1250 kappaletta.

Kenttälinnoitteisiin tarkoitetut konekiväärit olivat varusteineen ja jalustoineen samoja Maximeja, joita jalkaväki käytti. Sen sijaan korsuihin sijoitetut konekiväärit poikkesivat edellisistä.

Normaalin 7,62 Maxim-konekiväärien lisäksi linnoitteisiin sijoitettiin keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliberin MG 08 konekiväärejä. Niitä oli ostettu Suomeen 998 kappaletta. Suurin osa niistä sijoitettiin merivoimien, käytännössä rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa siis myös tulevan Salpalinjan linnoitusaseiksi. Ilmeisesti patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.

Saksalaisten konekiväärien linnoituskäyttöä vahvistaa Virolahdella 10.6.1941 perustetun Linnoituspataljoona 4:n (LIN. P 4) 1. komppanian sotapäiväkirja. Ravijoelle sijoitettu komppania ensi töikseen naamioi linnoitteita. 21. kesäkuuta sotapäiväkirjan mukaan tehtiin kenttätöitä ja uusien aseitten paikalleen laittoa. Tutustumista uusien kk - (made in Germany) ominaisuuksiin ja päiväkirja jatkaa:

”Korsuihin on joissakin tapauksessa hankala saada niitä sopimaan, koska rakentaessa on otettu huomioon ryssäläiset aseet. Kiikaritähtäin ei sovi aina korsuihin, mutta aseet ovat hienoa tekoa ja pojat tyytyväisiä. Pienillä lisälaitteilla konekiväärit sopivat korsussa jo oleviin jalustoihin. Vänrikki Toikka keksi sopivan kiinnityslaitteen ja kävi joka komppaniassa tarkastamassa kiinnitystapoja ja opastamassa siinä.”

Korsukonekiväärit poikkesivat jalkaväkiveljistään eniten jalustoiltaan. Jalustoja oli kahta perustyyppiä, tilapäisiksi ja eräänlaisina hätäratkaisuna tehtyjä puisia apujalustoja malli 39 ja pidemmälle kehitettyjä metallijalustoja malli 40.

Metallijalustat korvasivat puisia sitä mukaan kuin niitä valmistui. Oma lukunsa jalustoissa on teräskupuihin sijoitettujen konekiväärien erikoisrakenteiset jalustat. Niistä ei nyt enempää.

Metallisessa korsujalustassa ampujalla oli istuin. Sivusuuntauksen ampuja teki jaloillaan ja korkeussuunnan jalustan käsipyörällä. Konekivääriaseman sijoittelussa pyrittiin saamaan ase ampumaan 38 asteen levyiseen sektoriin pyyhkäisevää tulta ilman korkeussuunnan muutosta. Se merkitsi usein melkoisiakin maaleikkauksia ampumasektoreissa.

Jalustaan kuuluivat sekä sivu- että korkeussuunnan rajoittimet. Ensin mainittu oli tarpeellinen esimerkiksi ampumasektorin reunan lähellä olevien omien pesäkkeiden turvaksi.

Pimeällä tai huonon näkyvyyden vallitessa konekiväärin tähtäämistä auttoi aseen yläpuolelle etuseinään kiinnitetty maastokaari. Siihen oli piirretty janoin nimetyt etumaaston muutamat maalipisteet. Kun tähystäjä joko tähystysraosta tai tähystyskuvusta ilmoitti maalin nimen, niin ampuja suuntasi aseen jalustaan kiinnitetyn nuolen maastokaaren nimetylle janalle ja antoi palaa. Luotisuihku meni ajateltuun paikkaan, ainakin sinne päin.

Korsukonekiväärien vyölaatikot olivat kolme kertaa suuremmat kuin normaaliaseessa. Niihin mahtui siis 600 patruunaa, kun kolme tavallista patruunavyötä liitettiin yhteen.

Konekiväärin piipun ympärillä olevan jäähdytysvaipan neste pystyttiin kierrättämään käsipumpulla. Aseen vieressä oleva jäähdytysnestesäiliö oli joko suoraan yhteydessä korsukaivoon tai siihen kannettiin vesi ämpärillä. Pitkät patruunavyöt vaativat jäähdytykseltä tehoa ja kierrättämällä nestettä meno- ja paluuletkun avulla ehkäistiin sen kiehuminen ja höyrystyminen. Kesällä käytettiin pelkkää vettä. Talvella siinä oli tietysti lisänä jäätymisen estävää nestettä.

Tykistön käyttö osa kokonaisuutta

2011-04-17T10:00:00.002+03:00

Salpalinja suunniteltiin muutamassa viikossa heti talvisodan jälkeen. Yksityiskohtia hierottiin varmasti vielä rakentamisen aikana, mutta päälinjat oli lyöty lukkoon huhtikuun hangilla 1940. Huomionarvoista on tykistön vahvaan käyttöön valmistautuminen osana linnoituskokonaisuutta.

Suomalaisesta kenttätykistöstä ja erityisesti sen tulen keskittämisestä saatiin erinomaisia tuloksia kesän 1944 torjuntataisteluissa. Tätä tietoa ei tietenkään ollut Salpalinjaa suunniteltaessa.

Talvisodan tykistön kokemukset olivat liioitellusti sanottuna sitä, että kokemuksia ei hirvittävästi syntynyt. Tykkejä oli vähän, nekin sen seitsemään vanhanaikaista sorttia ja kranaattipula oli krooninen. Rannikkotykistön käyttö Karjalan kannaksen maarintaman taistelujen tukena sai kiitosta niin Suomenlahden kuin Laatokankin suunnasta ammuttuna. Tietenkin tykkimiehet tekivät parhaansa, kalustolleen he eivät voineet mitään; vastuu oli 1930-luvun poliitikkojen.

Salpalinjaan rakennettiin teräsbetonista 30 tulenjohto- ja majoituskorsua, kolme (joissakin lähteissä 10) kestolinnoitettua tulenjohtopaikkaa ja peräti 400 kenttälinnoitettua tulenjohtopesäkettä. Kiinteitä, kestolinnoitettuja linnoitustykistön asemia tehtiin 16 kappaletta ja kenttälinnoitettuja tykkiasemia 500 kappaletta. Lisäksi on muistettava Virolahden edustan rannikkotykit, joita olisi käytetty pääaseman taistelun tukena, jos meritehtäviltään olisivat suinkin ehtineet.

Aiemmin olen kertonut linnoitustykistöstä, Salpalinjan "omasta aselajista". Sen lisäksi luonnollisesti kenttäarmeijan kenttätykistö, kranaatinheittimistö ja panssarintorjuntatykit olisivat osallistuneet taisteluun ja käyttäneet niille rakennettuja linnoituslaitteita.

Tykistön käyttöön oli varauduttu myös suunnittelemalla ja määrittämällä pääasemaan eteen uhanalaisimpiin suuntiin valmiit tykistön ja heittimistön maalit, iskut, peitteet ja esteet kokonaisina tai puolikkaina, mitä ne kenttätykistön tulimuodot nyt olivatkaan.

Taistelussa vihollista olisi tietenkin tykkitulella kulutettu kantaman puitteissa aina hyökkäyksen lähtöasemista alkaen (niin kuin 1944 torjuntataisteluissa ansiokkaasti tehtiin) kiviesteiden eteen saakka. Toisin sanoen ehjässä paraatimuodostelmassa naapuri ei olisi Salpalinjaan pureutuneita puolustajia kohdannut!

Joku saattaa kysyä, että millä kalustolla ja miehityksellä Salpalinjassa olisi taisteltu, jos torjuntataisteluissa Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella olisi epäonnistuttu? Salpa-asemaahan alettiin kiireellä saattaa taistelukuntoon päämajan 15.6 1944 antamalla esikäskyllä, joka vahvistettiin kolme päivää myöhemmin. Kenttäarmeijan linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjaan noin viikko Puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisesta.

Millaisessa kunnossa sotilaat olisi saatu vetäytymään Salpa-asemaan, olisi ollut tietysti sodanjohdon murhe tai taito.

Aseiden osalta tilanne oli valoisampi kuin yleisesti on luultu. Saksasta, kiitos Risto Rytin, suorastaan "virtasi" aseita ja ammuksia Suomeen. Elokuussa 1944 Suomen armeija oli aseistuksen osalta vahvempi kuin koskaan aikaisemmin!

Stalinin suurhyökkäyksen tavoitehan oli olla Kymijoella heinäkuun puoliväliin mennessä ja pieni hetki siitä Helsingissä. Samaisen suunnitelman mukaan Viipuri piti vallata 20. kesäkuuta; päivälleen niin tapahtuikin. Mutta sitten alkoivat Isä Aurinkoisen ongelmat, suomalaisten puolustus tiivistyi ja alkoi pitää. Ja nyt tiedetään, että epäonnistuttuaan Suomen nopeassa valtaamisessa Stalin alkoi heinäkuun puolivälissä 1944 siirtää joukkojaan Suomen rintamalta kohti Berliiniä.

Jos taistelut olisivat edenneet Salpa-asemaan, niitä olisi käyty todennäköisesti juuri heinäkuun puolessa välissä. Samaan aikaan vihollinen torjuttiin Nietjärvellä, Laatokan pohjoispuolella. On mahdollista, että edelliseen kappaleeseen viitaten ja lujan esteen edessä neuvostojohto olisi päätynyt samaan tulokseen. Eli tämänkin spekulatiivisen vaihtoehdon mukaan Salpalinja olisi täyttänyt tehtävänsä ilman todellista läpimurtoyritystä.

Salpalinjassa ei siis taisteltu, kiitos siitä kuuluu suomalaisille sotilaille. Veteraanipäivänä 27.4 siniristiliput nousevat salkoihin heidän kunniakseen.

Myös rauhan monumentti

2011-04-10T17:52:00.002+03:00

Salpalinja mielletään yleensä ja helposti sotaiseksi kohteeksi. Sitä se ei kuitenkaan suoranaisesti ole. Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Se tehtiin sotaa vastaan, jotta rauha säilyisi. Linnoituksen tuli viestiä yli rajan, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei ihan halvalla muuteta.

Välirauhan aikana pääosaltaan rakennettu Salpalinja oli silloin vähän samankaltaisessa asemassa kuin puolustusvoimat Suomessa rauhan aikana. Niidenkin tarkoituksena on osoittaa ulkovalloille, että Suomen itsemääräämisoikeuden murtamisyritys asein tulee kalliiksi.

Edellisessä blogikirjoituksessani puhuin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitteesta julistaa Salpalinja Suomen itsenäisyyden monumentiksi. Kannatan ajatusta. Aivan samoin Salpalinja on myös rauhan monumentti.

Jatkosodan loppuvaiheessa itärajan linnoitusinvestointimme saattoi hyvinkin olla tärkeässä asemassa rauhan syntymiseen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Isä aurinkoinen, siis Stalin, sentään ymmärsi, että Salpalinjan kiviesteiden eteen kaatuisi liian suuri ja kallis kuorma punasotilaita. Heille oli tärkeämpääkin tehtävää Keski-Euroopassa, kuin lyödä päätään suomalaiseen teräsbetoniin ja viisaasti suunniteltuun linnoitusjärjestelmään.

Linnoitus täytti olemassaolollaan tehtävänsä. Sitä ei tarvittu kuin alussa viittaamaani maanpuolustustahdon viestitykseen. Pelkillä valelaitteilla uskottavaa pelotetta ei olisi syntynyt. Siihen tarvittiin täyttä tavaraa. Toivottavasti tämä ymmärrettäisiin myös puolustusvoimiemme tulevaisuutta rakennettaessa.

Tuota rauhan monumentti -ajatusta haluan perustella rinnastamalla sen rauhanturvaamiseen tai nykykielellä ilmaistuna kriisinhallintaan. Sekin tapahtuu aseellisin voimin, vaikka niitä ei käytettä kuin äärimmäisessä hädässä, tätä työtä tekevän joukon suojaamiseksi. Ase ja muutama kova patruuna tarvitaan viestittämään, että rauhanturvaajat ovat uskottavia ja ovat tosissaan.

Olen hyvin iloinen siitä, että Suomen Rauhanturvaajaliitto ja oma yhdistykseni Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry on ymmärtänyt rauhanturvaamisen, veteraanityön ja Salpalinjan yhteyden. Se on jo pienessä mitassa näkynyt muutaman vuoden Salpavaelluksella paitsi linnoitukseen tutustuneina rauhanturvaajina ja myös kuulunut Faitterit-soittokuntana. Erittäin hyvä niin.

Ja puhti tuntuu jatkuvan. Saamani viestit kertovat, että ainakin matkasuunnitelma-asteella Salpalinja tuntuu rauhanturvaajaveljiä ja -siskoja kiinnostavan. Hyvä, hyvä.

Suomen Rauhanturvaajaliitto on jo muutaman vuoden sisällyttänyt Salpavaellus-tapahtuman toimintasuunnitelmaansa. Uskon ja odotankin, että myös Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto tulee tekemään saman. Eihän toimintasuunnitelmat ole tähänkään saakka estäneet ketään osallistumasta tapahtumaan, mutta antaahan se itsekullekin osallistumistaan empivälle isänmaan ystävälle hellän kannustavan potkun lähteä liikkeelle.

Itse asiassa Salpavaellus on jo myös ResUps ja Res-liitojen toiminnan nettikalentereissa näkyvissä. Kiitos siitä. Jos on toimintasuunnitelmissakin, peruutan edellisen kappaleen sanomani.

Olen tässä maininnut esimerkkeinä kolme maanpuolustusjärjestöä. Suurin ja kaunein joukosta on vielä osallistujapotentiaalina poissa. Se on puolustusvoimat. Tiedän, että myös siellä tiedostetaan, tiedotetaan ja ennen kaikkea ymmärretään Salpalinjan symboliikka. Ja varmasti myös oivalletaan linnoituksen konkreettisten yksityiskohtien kehityskelpoisuus nykypäivän sovelluksina.

Puolustusvoimien henkinen ja lähinnä huoltoon painottuva tuki Salpavaellukselle on ollut suuri koko tapahtuman ajan. Voisin kuvitella, että kaukana ei ole se hetki, kun ammattisotilaatkin jotostelevat pitkin Salpalinjaa ja ahmivat sieltä ideoita edelleen jalostettaviksi - tulevaisuutemmekin rauhan turvaksi.

Salpalinjasta itsenäisyytemme monumentti!

2011-03-30T09:34:00.004+03:00

Etelä-Karjalan sotaveteraanit nimeäisivät Salpalinjan Itsenäisyytemme monumentiksi. Tällainen otsikko oli Etelä-Saimaassa (klikkaa otsikkoa)18.3.2011. Kerrankin lehdessä on myös myönteisiä uutisia. Vai mitä mieltä asiasta ollaan? Tämän jutun lopussa on kommenttipalkki, antakaapa palautetta.

Jutun mukaan Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri haluaa nimetä Salpalinjan Itsenäisyytemme monumentiksi vuoteen 2017 mennessä. Sotaveteraanipiiri on tehnyt asiasta aloitteen Sotaveteraaniliitolle ja toivoo sen vievän asiaa eteenpäin. Aloitteessa sotaveteraanit toivoisivat myös Salpalinjan kunnostusta.

Uutisessa Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri perustelee esitystä sillä, että itsenäisyytemme monumenttihankkeen toteutuminen olisi osoitus ja todiste samasta isänmaanrakkaudesta ja uhrimielestä, jota veteraanit osoittivat nuoremmille. Aloitteen esityksien toivotaan olevan valmiina, kun Suomi täyttää itsenäisenä valtiona sata vuotta.

Äkkilukemalta asia kuulostaa erinomaiselta. Ja sitä se on vielä toisenkin lukukerran jälkeen. Eihän siitä voi kukaan olla eri mieltä. No, varmasti sellaisiakin aina on. Jos ja kun on, perustelkoot!

On täysin selvää, että Salpalinja on jo nyt monumentti ja suomalaisen maanpuolustustahdon ja selviytymisen muistomerkki. Sotaveteraanien esityksen taustalla uskoakseni on tuon statuksen virallistaminen eräänlaiseksi kansalliseksi symboliksemme. Se ei maksa juuri mitään, eikä ole keltään pois.

Aloitteessa puhutaan nimenmuutoksesta. Sitä en täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoittaisi. Tuskin sitä, että Suomen Salpa, Salpa-asema, Salpalinja -sanat korvattaisiin sanaparilla Itsenäisyytemme monumentti. Se olisi liian monimutkaista.

Salpalinjaa tarkoittavia nimiä on jo nyt käytössä sekaannukseen saakka. Uusia nimiä ei tarvita, mutta uusia määritteitä, attribuutteja, ei mikään estä lisäämästä. Sehän vain linnoitusta vahvistaa.

Olisiko määrite sitten itsenäisyytemme monumentti, maanpuolustutahdon muistomerkki, sodan monumentti, rauhan monumentti tai joku vieläkin parempi, ratkeaa varmasti ja on koko ajatuksessa pieni ja varmasti ratkaistavissa oleva sivuseikka. Pääasia on tarkoitus: veteraaniemme työn ja uhrausten kunnioitus ja heidän perintönsä velvoittavuus itsenäisessä Suomessa.

Käytännöllistä monumentti- tai muistomerkkiajatuksessa on se, että fyysisesti se on saavutettavissa jo nyt kymmenissä matkailukohteissa Virolahdelta Sallaan.

Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin viittaus Salpalinjan kunnostamisesta herättää varmasti monenlaisia intohimoja. Tuskin sentään piiri koko puolustuslinjaa kunnostaisi. Voisin kuvitella ajatuksen taustalla olevan niiden linnoitteiden kunnostaminen, joilla on järkevät museaaliset ja matkailulliset perusteensa. Kohteissa on voitava liikkua turvallisesti.

Parhaillaan työn alla oleva museoviraston inventointihanke tuo vastauksia varmasti kunnostustarpeisiin ja kohdevalintoihin.

Vaikka yhteiskuntamme elintaso ja hyvinvointi ovat jo yleisesti ottaen erittäin korkealla tasolla (kiitos veteraaniemme), mahdolliset Salpalinjan kunnostusmäärärahat tulevat olemaan aina tiukalla. Siksi tuosta kunnostusvaateesta ei kannattane tehdä hyvän ajatuksen kynnyskysymystä.

Kiirettä ei varsinkaan teräsbetonikorsujen kunnostuksen osalta ole. Niihin valettu betonikin kovettuu vielä muutaman kymmentä vuotta. Sitten se alkaa kestämään!

Itse kannatan lämpimästi Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitetta. Toivon sille laajaa kannatusta niin maanpuolustusjärjestöiltä kuin kansalaisilta, siis kaikilta jotka tuntevat kiitollisuutta Suomen itsenäisyydestä.

Myös kesän 1944 kokemukset opiksi

2011-03-25T12:02:00.001+02:00

Tunnettuhan on, että talvisodan tuoreet kokemukset otettiin Salpalinjan suunnittelussa huomioon. Betonilaiteiden määrää ja seinämävahvuuksia lisättiin. Teräsbetonikorsujen aseet, konekiväärit ja panssarintorjuntatykit, sijoitettiin sivustatuliasemiin. Panssariesteitä paranneltiin, kiviesteet tehtiin korkeammiksi ja kaivantoesteet syvemmiksi, ja niin edelleen.

Vähemmän tunnettua on se, että kesän 1944 torjuntataisteluistakin saadut kokemukset ehtivät siirtyä nekin tuoreeltaan Salpalinjaan. Mannerheim käski saattaa Salpa-aseman taistelukuntoon noin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys Valkeasaaressa alkoi. Tähän työhön oli käytettävissä kenttäarmeijan linnoitusjoukot.

Erityisesti Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa tykistön keskitetty tulen käyttö ja vihollisen murskaaminen osin jo lähtöasemiinsa oli tehokasta. Tykistön käyttöön oli Salpalinjassa toki varauduttu jo välirauhan suunnitelmissa. Tulenjohtopaikkoja tehtiin linnoitukseen kantalinnoitettuna 30 kappaletta ja kenttälinnoitettuna 400 kappaletta. Keskitettyä tulenkäyttöä olisi varmasti jatkettu Salpalinjassakin ja jos mahdollista tuhottu tai ainakin ratkaisevasti kulutettu vihollista hyökkäyksen lähtöasemissa.

Mutta tykistöpatterien sijoittamisessa Salpalinjaan otettiin uutena kokemuksena esiin niiden mahdollinen käyttö suora-ammuntaan vihollisen, lähinnä panssarien läpimurtojen varalta.

Torjuntataisteluiden kokemus oli näet pitkälti se, että vahva hyökkääjä pääsee läpimurtoihin ennemmin tai myöhemmin. Niiden torjumiseen oli valmistauduttava.

Salpalinjassa se merkitsi välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden täydentämistä ennen kaikkea syvyyteen. Panssarintorjunta-aseita ja –esteitä tuli olla syvyydessä, mielummin useassa tasassa. Panssarintorjuntatykit oli ryhmitettävä suojattuihin sivusta-tuliasemiin ja jos mahdollista ampumaan esimerkiksi kaivantoesteen suuntaista tulta.

Jatkosodan aikana jalkaväelle rakennetut kenttälinnoitetut korsut olivat monesti varsin kaukana etulinjan taistelupoteroista. Hälytyksen tullessa asemien miehitys kesti kauan ja vihollisen tykkitulessa pitkä siirtymätaival korsuista asemiin saattoi koitua monen taistelijan kohtaloksi.

Salpalinjan oikaisuasemassa Vaalimaalla, etuasemassa Miehikkälän kirkolla, pääasemassa nykyisen Salpalinja-museon kohdalla ja Lappeenrannan Rutolan ja Lemin alueella edellä mainittu ongelma ratkaistiin kesällä 1944 pallokorsuilla. Nämä imubetonista rakennetut ryhmän korsut sijoitettiin aivan etummaisiin taisteluasemiin. Matka omaan poteroon kauimmaisillakin miehillä oli vain 20-30 metriä.

Vastahyökkäyksiä varten reservin tuli olla lähellä ja suojaisessa paikassa, Salpalinjassa korsussa tai luolassa. Itseasiassa Salpalinjan monien kallioon louhittujen luolien sijainti keskellä taisteluasemaa selittyykin osittain juuri lähireservin suojapaikkana. Toisaalta jos näin on, tämä idea oli huomioitu jo välirauhan aikana.

Myös kevyiden kranaatinheittimien tuliasemat sijoitettiin Salpalinjassa mahdollisimman lähelle taisteluasemia. Näin esimerkiksi taistelussa kohdalla oleva ryhmänjohtaja saattoi pyytää tulitukea suoraan vaikkapa huutamalla heitinryhmälle ilman haavoittuvia viestiyhteyksiä.

Uutta Salpalinjassa oli myös torjuntataisteluiden kokemus sijoittaa taisteluparit lähelle toisiaan, ei enää yksitellen kuin välirauhan aikana kallioon louhituista yksittäisten miesten poteroista näkee. Idea oli se, että kaveria ei jätetä. Toisin sanoen T, Y tai L-muotoiset poteroparit mahdollistivat sen, että taistelupari pystyi tukemaan toinen toistaan. Tuliaseman jättäminen ei ollut niin helppoa, kuin yksin taistellessa oli mahdollista; kaveria ei voinut jättää pulaan.

Ja mistäkö minä nuo edellä mainitut asiat vasta nyt sain tietää? No, tietenkin Oppaita Salpalinjalle –peruskurssilta ja aihetta käsitelleen everstiluutnantti evp Arto Lavennon luennolta. Hän on opettanut minua Salpalinjan saloihin noin 25 vuoden ajan ja aina opin uutta.

Salpalinjan maanomistus

2011-03-15T18:22:00.003+02:00

Kun Salpalinjaa lähdettiin suunnittelemaan, sen tärkein määre oli puolustuksellisuus. Puolustusaseman kulkuun eivät maanomistusolot vaikuttaneet. Linjakepit pantiin sotatilalain nojalla pystyyn siihen, mihin asiat vaativat, samalla tavalla niin herrojen kuin pikkutilallistenkin maille.

Vielä tänä päivänäkin ammattisotilaat myöntävät, että eivät osaisi sijoittaa linjaa toisin. Maaston käytön hienouksia edelleen ihmetellään.

Tosin Miehikkälässä väitetään, että paikallinen kunnanpamppu olisi saanut puhuttua linjan omilta mailtaan pois. Jos näin on tapahtunut, on ratkaisuun varmasti syynsä; todennäköisesti puolustusaseman laitteille on löytynyt vieläkin parempi paikka ja sijainti.

Salpalinjan maastonsuunnittelijoiden kylmä ja vain ammatillinen ajattelu näkyy maastossa. Siinä ei todellakaan ole kuvia kumarreltu ja emäntien ääntä kuunneltu. Teräsbetonikorsuja on rakennettu talojen pihapiireihin, Virolahden Säkäjärvellä, Mässelinmäellä jopa osin talon alle.

Erään talon isäntä toivoi, ettei taisteluhautaa kaivettaisi talon ja navetan väliin. Hän pelkäsi emännän putoavan pimeässä lypsyreissulla kaivantoon ja loukkaavan itsensä!

Kuvaava esimerkki on Virolahden Ravijoella Harjun silloisen koulutilan kulttuurimaisemassa, tulevan Salpa-Jukolan kisakeskuksessa. Silloin noin 125 vuotta vanhan lahjoitusmaakartanon kahta puolen rakennettiin teräsbetonikorsut. 40 miehen majoituskorsu on noin 15-20 metrin päässä rakennuksen seinästä ja kaksoisasekorsu noin 40 metrin päässä sen nurkasta!

Jo asema-sodan aikana puolustusministeriö aloitti linnoituksen alle jääneiden maa-alueiden lunastamisen valtiolle. Työ jäi jatkosodan loppumelskeissä kesken ja sitä jatkettiin sodan jälkeen.

Korsujen, luolien ja kiviesteiden alle jääneet maa-alueet rajattiin, jopa rajapyykein, irroitettiin omiksi tiloikseen ja lunastettiin valtiolle. Korvauksia maksettiin myös linnoituksen rakentamisen aikaisista satovahingoista ja käytetystä puustosta.

Miehikkälän ja Virolahden maataloustuottajayhdistysten aloitteesta vuonna 1968 eduskunta antoi asetuksen lunastettujen maa-alueiden palauttamisesta alkuperäisille omistajilleen. Sen sijaan kaikki laitteet, korsut ja estekivet jäivät edelleen valtion omistukseen ja ne merkittiin kyseisen tilan rasitteeksi.

Maiden palautus mahdollisti estekivien poiston pelloilta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen panssariestekivi painaa vähintään kolme tonnia. Kuopassa pohjalla ja sen ympärillä oli hevoskuorma sepeliä kiilakivinä ja estämässä roudan vaikutusta kiveen.

Arvattavissa on, että kivien työntäminen telapuskutraktoreilla pois pellolta muodostaa kivikasan toisaalle. Ja edellä mainitun kiilasepelin poistaminen on paikoin kestänyt näihin vuosiin. Routa nostaa niitä pellon pintaan edelleen.

Luin juuri yhden muisteluksen, jossa aikalainen kertoo, että kiven kuopan tuli olla metrin syvä ja sen pohjalle tuli puolimetriä paksulta sepeliä. Tosin kertoja itsekin arvioi, että pomojen katseen ollessa toisaalla montun syvyydestä tingittiin. Itse en ole vielä virallisista lähteistä metrin syvyisiä kuoppia nähnyt vaaditun.

Muuten, noissa aikalaiskertomuksissa, muiden kuin linnoitustekniikkaa tuntevien tekemissä, huomionarvoista on, että haastattelija ei ole osannut kyseenalaista tietojen oikeellisuutta. Muistitieto on paikoin vähintäänkin epätarkkaa ja yleensä liioittelun suuntaan. Toisaalta asia vahvistaa myös sen, että salassapidossa ja suurten kokonaisuuksien pitämisessä pimennossa on onnistuttu.

Results of The Hard Work

2011-03-09T08:36:00.002+02:00

Tässä kakkososa englanniksi, Part II in English. Tämän jälkeen jatketaan suomeksi.

The construction work of the Salpa-line began at the end of April 1940. At the coastal village of Virolahti, called Ravijoki, the work was started by a voluntary group of 900 men from Sweden. They brought all the machines they needed and quite lot of money, actually 10 per cent of the whole expences. Swedish workers returned back after few months. The machines and money was left in use of Finns.

The construction was at its highest level in March 1941. Then there were almost 35 000 men working. About 2 000 women worked at supply duties.

The work was interruptied in June 1941, when the Continuation War began. The Finns advanced far forward east and so the fortifying far in rear was not topical. The work restarted in the summer 1944, when the Soviets began their gigantic attack to beat finally the Finnish army and tried to occupy the whole country. But as we know now, they failed.

In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The bunkers were built for positions of weapons and of course for men as shelters and accommodation.

For instance, for the building of one massive soil founded bunker altogether about 10 000 tons different kinds of material as timber, steel, concrete, stones and soil had to be transfered. In those days it should meant about three thousand truckloads, more than 3 000 kg material in each.

The roofs of the bunkers were built to bear the bull´s eye hit of a one ton airbomb.

The price of a bunker was 1941 about one million marks. It was something same as a very luxury famile house. For instance in 1941 Salpa-line costs took five per cent of the state budjet.

About 95 per cent of the concrete bunkers are situated between the Gulf of Finland and Lake Saimaa. As we remember it was the strongest part of the fortification and the part which Mannerheim regarded as the most dangerous.

In the defence line there are over 200 km stone antitank obstacles, about 400 000 single stones. The weight of each is three tons. When they transported the stones, the truck could carry only one peace at a time. So there are 400 000 truckloads of stones in the antitank barriers of Salpa-line.

There were also 130 km dug ditch antitank excavations. Trenches, dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres.

One very essential part of the Salpa-line is the work for the many field fortifications, which are difficult to see anymore. The number of accommodation dugouts made from timber, soil and stones was 700, machine gun strongpoints 1 250, gun positions 500 and artillery fire control positions 400 peaces. Barbed wire obstacles were made about 300 kilometres.

There were no battles at Salpa-line. For all that they say that it had a great meaning for the result of the war. The Salpa-line was built for as a lock of Finnish defence and that was a fact which the Soviets knew.

The fortification has succeeded in its work best, when it is not needed.

I think that for us, for Finns, the Salpa-line is the symbol of hard work, independence, freedom and most of all - peace.

Jukolan viesti Salpalinjan maisemissa

2011-03-02T10:00:00.006+02:00

Nykyisen Haminan alueella toimivan Vehkalahden Veikkojen päätös nimetä kesän 2011 Jukolan viesti Salpa-Jukolaksi on hieno. Kilpailupaikka sijaitsee Virolahden Ravijoella Harjun oppimiskeskuksen tiloissa, pihapiirissä ja keskellä Salpalinjaa.

Salpa-etuliitteen ottaminen suunnistuksen 2011 Jukolan viestin nimeen on kilpailunjohtaja Markku Sepän idea. Hän halusi Salpa-Jukola -nimellä kunnioittaa Salpa-aseman rakentajien isänmaallista työtä. Samalla se muistuttaa paikalle 18.-19.6. odotettavia 16 000 suunnistajaa ja jopa 40 000 kisavierasta, että nykyinen hyvinvointimme ei ole itsestään selvyys. Se on vaatinut puolustajansa, heidän uhrauksensa ja myös uhrinsa, sankarivainajat.

Kilpailun nimivalintaan on todella perusteensa.

Harjun lahjoitusmaakartano ja siellä vuonna 1889 aloittanut maatalousoppilaitos sijaitsevat vanhan Viipurintien, nykyisen museotien varressa. Tuo tie oli viime sotien aikana rannikon tuntumassa Stalinin panssareille ainoa hyökkäysura länteen. Nykyinen valtatie 7 rakennettiin vasta 1960-luvulla.

Salpalinjan sijainnista rantamaantien kohdalla kenraalikunta väänsi kättä jonkin aikaa. Vastakkain olivat lähinnä II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Öhquist halusi ensin linjan alkavan Virolahden pohjukasta (sittemmin oikaisuasema 1944) ja toisaalta hän ehdotti, että koko linja alkaisi Haminan länsipuolelta Summanjoesta. Heinrichs tuli itse paikalle maastontiedusteluun ja päätti, että asema tulee etelässä Ravijoen tasalle.

Ja kun oli tiedossa Viipurintien suunnan ja sitä myötäilevien peltoaukeiden uhanalaisuus, Ravijoen seutu tuli hyvin vahvasti linnoitetuksi maantien molemmilta puolilta. Harjun koulutilan, nykyisen oppimiskeskuksen alue sijaitsee em. tien pohjoispuolella.

Työt myöhemmin Salpa-asemaksi nimetyssä linnoituksessa alkoivat nimenomaan Virolahden Harjussa 17.4.1940. Tuo päivä oli takaraja silloiselle kapteeni Reino Arimolle, joka sai neljä päivää aikaisemmin käskyn merkitä lumiseen maastoon tulevan linnoitetun pääaseman sijainti.

Reino Arimo toimi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myös maastonsuunnittelijoiden tarkastajana. Hän yleni aikanaan kenraaliluutnantiksi ja oli yleisesikunnan päällikkönä. Eläkkeellä ollessaan hän kirjoitti yksityiskohtaisen kirjan, Suomen linnoittamisen historia 1918-44, jossa Salpalinjaa käsitellään hyvin tarkasti.

Töiden aloittajina Harjussa olivat ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, Svenska Arbetskåren i Finland, lyhenne SAK. Tässä blogissani kirjoitin huhtikuussa 2010 otsikolla "Työvoimaa, kalustoa ja rahaa Ruotsista" ruotsalaisten osuudesta tarkemmin. Kannattaa lukea.

Harjun varsin suppealla alueella Vahtivuori mukaan lukien on monipuolinen valikoima linnoituslaitteita. Maastossa on yllättävissäkin paikoissa lukuisia teräsbetonikorsuja, kiviestettä, luola, louhos ja pieni tulvitusjärjestelmäkin.

Ja jotta Salpa-Jukolaan saapuvat kisavieraat voisivat paikan päällä myös tutustua turvallisesti niihin ja ylipäätään nähdä ja löytää linnoitteita, on kisajärjestäjä sopinut opastuksesta Salpavaellus-tapahtuman kanssa. Salpavaelluksen oppaat järjestävät vajaasta tunnista kahteen kestäviä erilaisia pikkukierroksia kisakeskuksen tuntumassa. Opastus tapahtuu puhtaassa talkoohengessä.

Vapaaehtoinen opastusmaksu tilitetään lyhentämättömänä paikkakunnan sotiemme veteraanien hyväksi.

Salpalinjalle näkyvyyttä arvopaikoilla

2011-02-24T14:40:00.002+02:00

Monen kertaan on sanottu, että Salpalinjan yksi suuri merkitys oli ja on sen symboliarvo suomalaisten maanpuolustustahdon osoituksena. Aika lailla 70 vuotta sitten Salpa-aseman rakennustyöt olivat laajimmillaan ja varmasti myös kiivaimmillaan. Töissä maaliskuussa 1941 oli liki 35 000 miestä ja lisäksi 2 000 lottaa huoltotehtävissä.

Kun Salpalinjaa rakennettiin, siitä ei tietenkään kerrottu. Valtaisa työmaa ei voinut olla näkymättä. Stalinin Neuvostoliitto ymmärsi vetää johtopäätöksensä ilman ”vikiliiks” –vuotoja. Toki kotikommunistit siitäkin huolen pitivät.

Nyt kun Salpalinjasta voi ja pitää kertoa julkisesti, on sanoman läpisaaminen lähes vaikeampaa kuin rakentamisen aikaan. Ai miksikö pitää 70 vuotta vanhasta asiasta vielä ”elämöidä”?

Sotiemme sankarivainajien ja veteraanien kunnia on aina muistamisen väärti. Itärajamme Salpalinja on yksi konkreettinen monumentti, joka meitä siitä muistuttaa. Salpalinjalla osana lähihistoriaamme on sanomansa pitkälle Suomen tulevaisuuteen. Se on maanpuolustustahdon muistomerkki.

Niin, millä tavalla Salpalinjaa sitten olisi hyvä esillä pitää. Tapoja on monta. Nähtävyyksin, mukaan lukien museot, ja tapahtumin. Eikä hassumpi keino ole kirjoittaa siitä mitä ihmeellisimpiin julkaisuihin ja vaikkapa pitää blogia! Sanoman läpimenossa uutisvälineissä on se ongelma, että 70 vuotta vanha juttu ei ole enää uutinen. Mutta kiitettävästi uusia näkökulmia on lehdistössäkin esiin tuotu.

Salpavaellus-tapahtuma on yksi verraton valmiiksi suunniteltu ja osallistujalleen helppo tapa tutustua itärajamme linnoitukseen. Sen markkinoiminen nollabudjetilla on samalla Salpalinjan esilläpitoa. Puolustusvoimat oli vuonna 1994 alkaneen vaelluksen alkuunpanija ja on sen merkittävä tukija edelleen.

Sotilaskielellä ilmaistuna Salpavaellus on tehnyt tässä paukkupakkasilla läpimurron. Se on saanut sen verran virallisen aseman, että vaellus näkyy linkkinä sekä puolustusvoimien että puolustusministeriön nettisivujen etusivuilla. Pv:n mil.fi –sivustolla vaelluslinkki näkyy tapahtumakalenterissa ja defmin.fi –sivustolla oikopolulla.

On syytä arvella, että tuo näkyvyys lisää myös tapahtuman omien sivujen katselua ja sitä kautta poikii osallistumista tapahtumaan, mutta antaa sille myös ansaitsemaansa arvoa. Eli Salpalinja on näin vaelluksen muodossa saanut, minun mielestäni, sotien jälkeen oikeastaan ensimmäisen kerran virallisen ja julkisen tiedotusstatuksen puolustusorganisaatiossa.

Toki ennen internet-aikaa se ei olisi ollut käytännössä tässä muodossa mahdollistakaan. Ja sitä paitsi vanhemmassa ajassa Salpalinja olikin sotasalaisuus.

Edellä kerrotun näkyvyyden saaminen ei ollut ihan helppo juttu, niin kuin äkkiseltään luulisi. Siihen tarvittiin puolustusministeri Jyri Häkämiehen käsiohjausta.

Ministeri Häkämies oli näet viime kesänä Salpavaelluksen päätösjuhlassa mukana puhujana. Hän tietysti on perehtynyt Salpalinjaan maastossa aikaisemminkin ja on oivaltanut sen merkityksen sota-ajan sukupolvien ja veteraaniemme perintönä. Kun vaelluksen puolelta hänelle esitimme toiveemme paremmasta näkyvyydestä puolustuslaitoksen sivustoilla, hän innostui asiasta ja lupasi tehdä voitavansa.

Monen mutkan ja kahdeksan kuukauden jälkeen sekä sinnikkäiden apujoukkojen myötä homma, operaatio Salpavaellus 2011 –linkki, onnistui. Sinänsä ehkä joillekin pieneltä tuntuva asia palautti minulle ainakin hetkeksi luottamuksen poliitikon sanaan. Puolustusministerin puhe muuttui teoiksi.

Ja tämä Salpalinjan esille nosto ei maksanut yhteiskunnalle penninlatia. Salpalinjasta heijastunut vahva tahto riitti.

The Salpa-line Fortification

2011-02-17T15:04:00.004+02:00

Älkää pelästykö te kenties vain suomea ymmärtävät, teen pienen testin ja jatkan suomeksi seuraavalla kerralla.

I will make a little test and write one blog with my bad English. That is why that there are some English-readers and, I guess, they have to use some translation programs. I´m interested to see do I get any feedback. My Finnish readers, don´t be afraid. I`ll continue next time in Finnish. On the other hand, it is useful to read this subject also in English, although bad one, to improve yours.

Unfortunately we Finns prefere to dig more mistakes from others English than make better our own. Do as you like, I don´t care.

In the Second World War Finland had to fight twice against Soviet Union. The Winter War began in the end of 1939 and lasted three and a half months. The Continuation War began in the summer 1941 and the truce with Soviet Union was done in autumn 1944. After that Finland had to chase Germans out of Lapland. Finland kept its independence, although it cost lots of sacrifices.

During the Winter War truce and the end of the Continuation War a fortified position of defence was built to secure a new eastern frontier of Finland.

In the Winter War 1939-40 Finland lost part of its eastern territory. Therefore the new boundery had no permanent fortifications. The world situation was still critical. To secure the unsafe frontier the commander in chiech of the Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. It was called later Salpa-line.

The Salpa-line project is still the biggest building site in our country and also in whole Scandinavia. However, almost until nowadays it has been unknown, even for most of the Finns. One reason for that is that there were no battles in Salpa-line and it was kept top secret up to collapse of Soviet Union.

Actually we Finns can say proud in our heart, that while the Iron Wall fell in middle Europe, the part of it, the Salpa-line, stands straight and untouched symbolizing the great will of Finns to defend their country.

Mannerheim decided to fortify the eastern frontier just one week after of the ending of the Winter War. The most important area to fortify was the neck of land between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi, from Virolahti to Luumäki. The distance of that most dangerous part was about 50 - 60 kilometres. It was fortified extremely consistent.

From Luumäki Salpa-line goes to Lake Saimaa. From Saimaa the fortification line goes on up to Lake Pielinen in North Karelia. In this part the fortification relies on waterways, especially lakes.

From Pielinen forward north only the most important directions of road were fortified. The Salpa-line extends to the level of Kemijärvi-Salla in Lapland. The plans and some field fortifications were made up to the Polar Sea.

If I get reasonable feedback, I´ll write in English another blog where I briefly tell some results of the buildingwork.

Heräjärveltä Elkiänjärvelle

2011-02-10T15:34:00.003+02:00

Kirjoittaja: Risto Häkämies, Lappeenranta

Heräjärveltä lähdettäessä kohti Elkiänjärveä ja Suo-Anttilan kylää on aivan järven rannassa panssariestekiviä. Reunimmaiset kivet ovat järvessä noin kymmenen metrin päässä rannasta. Kivet ovat kooltaan hyvin vaatimattomia, ja ne saattavat olla pystytetty jo syksyllä 1939 yh:n aikana.

Yleensä kun miettii kivien pystytyksen loogisuutta, tulee mieleen ajatus, että mitään ei jätetä sattuman tai hyvän tuurin varaan. Kun kivirivistöt on vedetty maastoon, niin aina on pelattu ”varman päälle”. Esimerkkinä tuo Heräjärven länsirannan estekivet. Kivirivi on lähes koko rannanmitalla paikoillaan.

Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie sijoittuu tässä kohdin aivan rantaviivalle. Tien toisella puolelle avautuu Niemihoikansuo. Tälle suolle, lähelle kovan maan rajaa on kaivettu passariestekaivanto, mikä on noin 300 metrin pituinen. Näitä kaivantoja löytyy myös tämän reitin myöhemmältä osalta.

Kaivanto on kaivettu suolle 5-6 metrin levyiseksi, ja se on tuettu reunoiltaan puutavaralla sortumisen estämiseksi. Eräs kaverini oli kaivanut uusia suo-ojia tällaisen kaivannon kylkeen. Kaivamisen yhteydessä nousi tätä tukipuutavaraa ylös. Hämmästys oli kaverilla suuri, ylös nousseet tukipuut olivat kuulemma kuin eilen veistetty. Väri oli aivan vaalea ja tietenkin täysin lahomaton.

Tuollainen panssariestekaivanto tekee panssarille täydellisen kulkuesteen ainakin kesäolosuhteissa.

Rannasta lähtevä estekivetys on ensimmäisen 100 metrin matkalla ns. vinoestekivetystä. Se tarkoittaa, että kivien alla olevaa maata on kaivettu 80-100 senttiä alaspäin, ja kivet on aseteltu panssarin tulosuuntaa ajatellen poispäin kaatuvaksi. Kivet on sen jälkeen aseteltu siten, että kiven yksi terävä kulma on aina panssarin tulosuuntaan. Tällä saavutettiin se etu, että panssarin yrittäessä ampua estekiviin aukkoa, ammukset kimpoavat helpommin kivestä sivuun. Maan kaivulla estekivien alta saatiin taas kivet paremmin kätkeytymään maastoon. Panssarin putki ei taivu miinuskulmaan sen yrittäessä ampua kiviin aukkoa. Myös estekivien luo pysähtymään joutunut panssari oli helppo maali panssaritorjunnalle.

Tältä paikalta löytyy myös mielenkiintoinen estekivien asettelu. Siinä on muutaman kymmenen metrin matkalla tuplakivet. Eli kaksi kiviriviä 30 metrin välein. Lienee suunnittelijalla ja kivien asettelijoilla tullut erimielisyyttä linjaratkaisuista.

Estekiviä seurattaessa tullaan alueen ensimmäiselle asekorsulle, jonka konekivääri ampuu pohjoiskoilliseen eli Heräjärvelle. Aivan sen tuntumassa on seuraava korsu, joka taas ampuu etelään, kohti Vääntäjänmäkeä. Molemmissa em. laitteissa ovat konekiväärit ja 20 miehen majoitteet.

Seuraavana kohteena reitillä onkin tulenjohtokorsu, jossa on myös 20 miehen majoitus. Korsu on hiukan ylempänä rinteessä, kuten tulenjohdon kuuluukin olla.

Kuljettaessa kohti Vääntäjänmäkeä sen kolmelta sivulta löytyvät asekorsut. Kaikki ovat konekiväärikorsuja, ja kaikissa on myös 20 miehen majoitustilat. Ampumasuunnat ovat yhdessä koilliseen, toisessa kohti Takasenvuorta kaakkoon, ja kolmannessa korsussa on kaksi konekivääriä, joista toinen ampuu koilliseen ja toinen etelään Elkiänjärvelle. Tämä kolmas korsu sijoittuu aivan Suo-Anttilasta Ylijärvelle kulkevan tien tuntumaan.

Elkiänjärveltä löytyy vielä kolme erillistä asekorsua kahdesta eri niemestä. Saviniemessä on konekivääri- ja 18 miehen majoituskorsu sekä konekivääripesäke, ampumasuunnat kaakkoon ja etelään. Martinniemessä on konekivääripesäke, jonka ampumasuunta on kaakkoon. Lähistöllä Nikamanmäessä, Rantasen talon tuntumassa on tulenjohtokorsu, jossa on 20 miehelle majoitustilat.

Tässä taas Teille arvoisat lukijat järvivälikköön sijoittuvien linnoitteiden tarinaa. Oman kertomuksen vaatii Suo-Anttilassa oleva Lusikkovuoren luola, josta sitten seuraavalla kerralla.

Orkolasta eteenpäin

2011-02-04T12:26:00.003+02:00

Kirjoittaja: Risto Häkämies, Lappeenranta

Luumäen Orkolasta lähdettäessä kulkemaan eteenpäin Heräjärven (kyse on Heräjärvestä, vaikka kartoissa lukee Herajärvi)rantatietä on rannan ja tien väli rakennettu kesämökkejä vieriviereen. Tämä kannattaa huomioida ja liikkua mahdollisimman huomaamattomasti.

Tietä kuljettaessa eteenpäin sen oikealla puolella on jo jonkin verran heinittynyt hakkuuaukko, joka nousee tiestä ylöspäin. Aukon yläreunassa on isohkon kiven juureen kaivettu panssarivaunun torni. Se lienee talvisodan aikaisen BT-5 -tyypin neuvostopanssarin torni, joita Salpalinjassa käytettiin pikakiväärin ampumapesäkkeinä.

Kuljettaessa tästä eteenpäin noin 300 metriä on tien vasemmalla puolella, lähes tiessä kiinni erittäin vaikuttava kalliolouhos. Siihen on ollut tarkoitus rakentaa luultavammin kahteen suuntaan ampuva kk-korsu. Toinen ampumasuunta olisi ollut koilliseen, kohti Orkolan kylää, toinen etelää kohti.

Louhoksesta saa erinomaisen kuvan, kuinka paljon työtä vaaditaan silloin, kun laitteita sijoitellaan kallioiseen maastoon. Louhokselta eteenpäin kuljettaessa tien vasemmalla puolella on panssariestekiviä lähes koko järvenrantatien loppuun saakka.

Edellä mainitun louhoksen jälkeen 500 - 600 metriä tien oikealla puolella, 70 metriä tiestä on iso panssariestekivilouhos. Siihen on jäänyt kymmenittäin valmiita panssariestekiviä, joita ei ole ehditty kuljettaa paikoilleen.

Paikka on hiukan vaarallinen liikkua, olit sitten louhittujen kivien päällä, tai pystysuoran kallioseinän yläpuolella. Sieltä on viiden metrin pudotus alas, jossa sinua odottavat terävät louhelohkareet. Se on kuitenkin näkemisen arvoinen paikka.

Matkamme jatkuu kohti Heräjärven eteläistä lahdenpoukamaa, jossa taas oikealle katsottaessa on tiestä nousevia hiekkaisia rinteitä, joita sammal on peittänyt. Tässä paikassa on ollut betoniasema, jossa lähialueen korsujen betoni on sekoitettu. Vesi ja hiekka on ollut paikalla, ja voisin otaksua, että lähialueen 11 korsua on saanut rakennusbetoninsa nimenomaan tästä paikasta.

Lähellä kulkevan tien yksi mäki on saanut nimensä Salpalinjan rakentamisen yhteydessä. Se on Betonimäki. Kuljetettaessa betonia työmaalle on mäkeen aina tippunut hiukan betonia, ja sen kovettuessa siihen mäki on saanut kestävän pinnan.

Betoniaseman jälkeen oikealla männikön suojassa on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Sen etuseinämään on kokeiltu suorasuuntausammuntaa jollakin, luultavammin pst-tykillä. Hiukan on saatu ammunnassa betoniraudoitusta näkymään, mutta sisällä olisi ollut turvallista.

Tässä vaiheessa vastaan tuleekin Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie, jonka toiselle puolelle siirryttäessä löytyy majoituskorsu 20-miehelle. Tässä laitteessa on huomioitavaa sen oviaukolle menevän suojan leveys. Kyse on tällaisissa tapauksissa pst-tykin suojasta. Yleensä läheltä löytyy myös pst-tykin asema.

Toteutuneet linnoituslinjat

2011-01-29T11:46:00.003+02:00

Kun päätös myöhemmin Salpalinjaksi nimetyn itärajan linnoituksen rakentamisesta tehtiin, oli rauha. Tosin se oli solmittu vain yhdeksän päivää aikaisemmin. Uudesta sodasta ei ollut tietoa, sen uhasta ja mahdollisuudesta oli sen sijaan vahva aavistus. Maailmanpoliittinen tilannehan oli edelleen hyvin kriittinen. Ja Stalinin tavoite Suomen yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi ja Suomen maaperän ottamiseksi haltuun oli jäänyt pahasti kesken. Siksi linnoituspäätös tehtiinkin.

Uuden itärajan linnoittamiseen laskettiin tarvittavan noin kolme vuotta. Rakennushanke oli tarkoitus toteuttaa vuosina 1940-42. No nyt tiedämme, että töitä ehdittiin tehdä tuolloin vain 13 kuukautta, alkoi jatkosota. Sen ajoituksesta vastasi Hitlerin Barbarossa-suunnitelma. Suomi lähti hakemaan Saksan rinnalla hyvitystä talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi.

Linnoitussuunnitelman toteutus jäi siis ajallisesti reilusti alle puolivälin.

Ensimmäinen vaihe oli rakentaa yksi valmis puolustusasema ja luoda sille vähän syvyyttä. Ja senkin me tiedämme, että näin jotakuinkin tapahtui, Virolahdelta Sallaan. Myöhemmin 2-3 vuoden kuluessa valmiin aseman taakse oli tarkoitus rakentaa noin kymmenen kilometrin syvyinen puolustusvyöhyke. No, se ehti ainakin osittain toteutua vain Salpausselälle (nyk. 6-tien kohdalle) Luumäellä, Toikkalan etuaseman ja hieman Taavetin länsipuolelle sijoittuneen Hamina-Taavetti -linjan välille.

Käytännössä tuolle kymmenen kilometrin suojavyöhykkeelle suunnitellut tai suunniteltavat johtamisen, huollon ja reservin suojaksi tarkoitetut linnoitteet jäivät kaikki tekemättä.

Jatkosodan alkaessa itärajan linnoituksella oli jo etelässä pääaseman takana syvyyttäkin edellä viitatun Hamina-Taavetti -tukilinjan (HT-linja) ja Kymijoki-linjan ansiosta. Nekin olivat vahvasti keskeneräisiä, mutta jotakin apua niistäkin jo olisi ollut.

HT-linjaan ehti välirauhan aikana valmistua kymmenkunta kevyen luokan teräsbetonilaitetta ja ainakin 20 kilometriä kiviestettä. Sen tiedän tutkimattakin siitä, että kesällä 1943 kuljetettiin HT-linjasta 40 000 valmista ja jo pystytettyä estekiveä Kannakselle VT-asemaan. Tarkkaa määrää, minkä verran kiviestettä HT-linjaa sitten jäi, en tähän hätään löydä. Totta kai taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin em. asemaan. Myös kaivantoestettä tehtiin. Niiden määriä en nyt lähde edes sanallisin kuvauksin arvailemaan.

Asiakirjoista käy ilmi, että HT-linjasta oli tarkoitus tehdä yhtä luja kuin pääasemasta. Esimerkkinä vain linnoitustoimiston päätös tammikuun lopulta 1941, jossa on hyväksytty rakentaa 70 kappaletta "betonisia kenttäkorsuja". Ne oli mitoitettu kestämään 8-tuuman ammuksen osuma. Ne jäivät rakentamatta; louhittuja tai kaivettuja teräsbetonikorsun pohjia oli evl evp Ilkka Länsivaaran tietojen mukaan valmiina noin 40 kappaletta.

Kymijoki-linjaa aloitettiin rakentamaan jo heti talvisodan loputtua maalis-huhtikuussa 1940, isommalla joukolla tosin vain noin kuukauden ajan. Rakentajina olivat työjoukot Luumäen linjalta (L-linja, sittemmin osa Salpalinjaa), ruotsalaiset vapaaehtoiset sekä päämajan reservissä ollut 23.D.

Työt Kymijoki-linjalla Myllykosken ja Utin välillä päättyivät loppukesästä -40. Linnoittamisen painopiste oli siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut 20 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa, betonisia kk-korsuja 5 kpl, 1-2 ryhmän majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella 1944 tilanne muuttui. Tehtiin uusi päätös rakentaa välirauhan aikaisen pääaseman eteen etelään, Suomenlahden pohjukasta alkava Vaalimaan oikaisuasema. Se muodostuu lähinnä kahdesta puolustustasasta, varsinaisesta päälinjasta ja muutama kilometri taaempana olevasta tukilinjasta. Näin saatiin pääpuolustusasemaa lyhenemään noin seitsemällä kilometrillä.

Vaalimaan oikaisuaseman runkona ovat ryhmälle miehiä suojan antavat imubetonimenetelmällä valetut pallokorsut, 160 kappaletta ( 160 x 10 miestä on yhtä kuin sirpalesuoja 1600 miehelle). Panssarintorjunta pohjautui pikakaivantoesteisiin.

Oppaan vastuu

2011-01-22T14:03:00.010+02:00

Oppaita Salpalinjalle –peruskurssin valmistelu on antanut sen verran puuhaa, etten ole ehtinyt tuottamaan tekstiä tähän blogiin pariin viikkoon. Olen iloinen, että viime loppukesästä asti työn alla ollut opaskurssi toteutuu. Kurssille on ilmoittautunut puolentoistakymmentä asiasta innostunutta. Koko totuus selviää aloitusiltana 27.1.

Aiheen tähän kirjoitukseen sain vinkistä katsoa Reserviläinen-lehden verkkoversiossa 6.8.2010 julkaistua Jarmo Viljakaisen ansiokasta kirjoitusta, nettikolumni ”Muistomerkit kuiskivat sitkeydestä ja uskollisuudesta”. Otan tähän omin lupineni neljän kappaleen lainauksen. Koko juttu www.reservilainen.fi

Korviini karahti kesän kuluessa kaksi kommenttia, jotka hiljaa hätkähdyttivät. ”Salpalinjalla ei ollut mitään merkitystä” ja ”Suomen sodan lopputaisteluissa miehiä tapatettiin turhaan”. Edellisen lausui nuori mies, joka oli oppaana Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Jälkimmäinen näkemys tuli keski-ikäisen historian harrastajan suusta yhden Suomen sodan muistomerkin äärellä.

Noin voidaan toki sanoa, jopa vakuuttavilta kuullostavin perustein. Siis tyyliin, että tutkijoiden mukaan Salpalinja oli väärin sijoitettu ja liian heikko. …

Kyse on kuitenkin isommista, periaatteellisista asioista, jotka ovat antaneet viholliselle selkeän viestin. Mannerheimin käskystä talvisodan jälkeen rakennettu Salpalinja oli valtava ponnistus, jossa myös Ruotsin valtio oli merkittävästi mukana. Sotatieteilijät voivat toki väitellä linjan sotilaallisesta merkityksestä.

Poliittisen historiamme kannalta tuon puolustuslinjan merkitys oli kuitenkin tärkeä. Se oli viesti Neuvostoliitolle siitä, että periksi ei olla edelleenkään antamassa.

Kirjoittaja korjaa itse aivan oikein nuoren miesoppaan sanomisen Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Asiantunteva ja historiasta perillä oleva henkilö voi sen tehdä. Mutta miten on niiden kuulijoiden kanssa, joilla ei ole omaa näkemystä tai tietoa asioihin. He joutuvat luottamaan oppaan sanaan. Ja tässä tapauksessa sanoma olisi ollut pahasti virheellinen.

Totta kai oppaalla voi olla omia mielipiteitä, mutta jos ne poikkeavat esitettävästä faktasta tai virallisesta historiasta, niitä ei saa missään tapauksessa totuutena esittää. Kuulijan on voitava luottaa oppaan asiantuntemukseen. Virheitä, lipsahduksia ja väärinmuistamisia tapahtuu ja ne ovat inhimillisiä. Oman maailmankuvan sotkeminen asiaan ei kuulu.

Virhe on tapahtunut oppaan rekrytoinnissa tai perehdyttämisessä.

Onnistuneen opastuksen lähtökohta on oppaan oma innostus ja kiinnostus asiaan. Jos sitä ei ole, hän on väärässä paikassa oppaana. On kaksi aivan eri asiaa opastaa Salpalinja-kohteessa tai Lenin-museossa.

Minusta ei olisi oppaaksi Lenin-museoon. Siihen minulla ei ole innostusta. Sen sijaan Salpalinjaa esittelen mielelläni, koska se on oman ajatusmaailmani suuntainen. Annan innostukseni korvata kenties asiatiedon puutteet. Ja olen huomannut ja saanut palautettakin, että kuulijan on paljon helpompi kuunnella sydämestään puhuvaa opasta kuin opasta, jonka väkinäinen olemus torjuu luotaan ja huokuu ajatusta: mitäs tänne tulitte!

Oppaalla on vastuu ja oppailla on väliä.

Oppaita oppiin

2011-01-08T10:45:00.002+02:00

Niin kuin tuossa oikealla ylimmässä tiedotteessa on kerrottukin, Oppaita Salpalinjalle –peruskurssi on tuota pikaa, 27. tammikuuta, alkamassa Miehikkälän Salpalinja-museolla. Haminan kansalaisopisto odottaa ilmoittautumisia 21. tammikuuta mennessä. Sisäänpääsytutkintoa eikä mitään muitakaan ennakkoehtoja kurssille osallistumiselle ole, pelkkä kiinnostus Salpalinjaan riittää. Lisä- ja yhteystiedot löytyvät www.salpavaellus.net –sivustolta.

Ja jos joku epäilee, että onko Salpalinja vain miesten juttu, voin vilpittömästi vakuuttaa: ei ole. Esimerkiksi Salpalinja-museon vakituisista kesäoppaista enemmistö on ollut naisia ja hyvin ovat pärjänneet, jopa loistavasti. Ja taas yleisöstä, opastettavista, ainakin omistani, karkeasti arvioituna puolet on naisia. Että tiedoksi vaan!

Miksikö poltan ruutia opaskoulutuksesta puhumiseen, vastaan ilman kysymysmerkkiä.

Kurssi on päätetty järjestää Salpavaellus-tapahtuman aloitteesta lähinnä sen ja myös Miehikkälän Salpalinja-museon ja Virolahden bunkkerimuseon opaspankkien tarpeisiin. Aivan akuuttia hätää ei ole, mutta normaali, eri syistä tapahtuva poistuma vaatii aika ajoin täydennystä ja uusiutumista. Myös vaelluksen osanottajamäärien kasvu tarvitsee uutta verta. Se onkin kiireisin syy opaskoulutukselle.

Salpavaellus tarvitsee kenttäkelpoisia, talkoohenkisiä oppaita kerran vuodessa. Opaspankkien oppaille on kysyntää museoiden normaalin aukioloajan ulkopuolella lähinnä keväällä ja syksyllä sekä myös kesällä auttamassa vakituisia museo-oppaita ruuhkahuippuina. Opaspankki maksaa työstä pikkukorvauksen. Ja jos Korsumatkat-yritykseni kysyntä sattuisi yllättäen ylittämään omat rajani, mielellään minäkin palkkaan avuksi päteviä oppaita.

Opaskurssin järjestämisen taustalla on myös tieto siitä, että Salpalinjaan tutustutaan myös paljon omatoimisesti, yksin tai ryhmissä. Yleensä niitä opastaa se, joka eniten tietää. Tulossa oleva opaskurssi parantaa varmasti myös tällaisten oppaitten valmiuksia.

Käyttöä uusille tai tiedot päivittäneille vanhoille oppaille siis ainakin satunnaisesti ilman muuta on. Ensi kesänä Virolahdella järjestettävä Salpa-Jukola aivan varmasti tuo opastustarvetta. Heti kohta elokuussa Enduron MM-joukkuekisat Miehikkälässä ja Virolahdella tekee samoin.

Valitettavasti elinkeinoa opaskurssi ei takaa. Ei silti, innokkuus ja kyky saattavat senkin mahdollistaa. Se on itsestä kiinni. Kaikki on mahdollista.
Mutta edellä kerrottuja konkreettisten tarpeiden lisäksi opaskurssilla on myös laajempi merkitys.

Se on ylipäätään Salpalinja-tietouden siirtäminen elävässä muodossa tuleville sukupolville. Sen viime sotien aikana valtaviin ponnistuksiin ja uhrauksiin joutuneet ikäluokat, naiset ja miehet, ansaitsevat. Ja itse asiassa minä pidän suomalaisten kansalaisvelvollisuutena tietää, mitä kaikkea nykyinen ja tuleva hyvinvointimme on aikanaan vaatinut. Ja kaikki tuo mielellään mahdollisimman totuuden mukaisesti kerrottuna. Väritetty legenda ei kuulu Salpalinjaan; voin vakuuttaa, että Salpa-asema on riittävän hämmästyttävä ilman liioitteluakin.

Jos Salpalinjaan perehtyneiden oppaiden kanta pääsee tai päästetään peruuttamattomasti ”ukkoutumaan”, jää uuden opaspolven rakentaminen pelkän kirjatiedon varassa varmasti jotakin vaille. Se on vähän sama asia, kuin minkä tahansa perimätiedon siirtäminen isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle. Kirjat ja kylmät museot eivät sitä yksin pysty tekemään.

Salpalinjan perinnön kuljettamiseen eteenpäin tarvitaan siis ihmisiä. Kysymys on ensi vaiheessa vapaaehtoisuudesta ja halusta. Uskon, että Salpalinjasta kiinnostuneiden joukossa on yhä myös sellaisia, jotka haluavat oppaina olla jakamassa tätä tietoa myös muille.

Tulossa oleva opaskurssihan ei yksin kesää tee. Jos se ei jostain syystä nyt vetäisi mukaansa noin 15 asiasta kiinnostunutta, niin joku taho varmaan yrittää jonkun vuoden päästä uudestaan. Ja taas toteutuessaan kurssin sisältökään ei luonnollisesti tee kenestäkään heti valmista opasta. Mutta eväitä se aiheeseen ja erityisesti opastusvalmiuden kohottamiseen ehdottomasti antaa. Salpalinja-tietoutta joka tapauksessa on jaossa kaikille. Suosittelen.

Linnoitustykistö oma aselajinsa

2011-01-01T11:42:00.001+02:00

Talvisodan jälkeen perustettiin Laatokan Meripuolustuksen Rannikkotykistörykmentti 3:n rungosta Salpalinjan tueksi ja osaksi sitä uusi aselaji, linnoitustykistö. Tämä rannikkotykistön ja kenttätykistön eräänlainen välimuotoaselaji jäi jatkosodan myötä historiaan. Linnoitustykistö ampui viimeiset laukauksensa Nietjärven taisteluissa heinäkuun puolivälissä 1944.

Virolahdelta aina Savukosken korkeudelle saakka perustettu linnoitustykistö käsitti kuusi linnoitustykistöpatteristoa. Niiden kalusto oli vanhaa, mutta ajateltuun tarkoitukseensa kelvollista 1870-luvun mörssäreistä ja jäykkälavettista kanuunoista lähtien. Viime mainittuja saatiin Ranskasta lisää talvisodan loppuvaiheessa. Osa ehti maahan vasta välirauhan aikana.

Kiinteän tykistön sijoittamista Salpa-asemaa tukemaan puolsivat talvisodan kokemukset. Niin itäisen Suomenlahden kuin Laatokankin rannikkotykistö oli tulellaan merkittävästi tukenut maarintamien taistelua. Luonnollisesti päävastuu Salpa-aseman tulituesta oli kenttätykistöllä. Sitä täydentämään perustettu linnoitustykistö oli tarkoitettu tukemaan omista asemistaan pääpuolustusaseman ja sen puolustuskeskusten taistelua.

Välirauhan aikana ehdittiin saada valmiiksi noin kolme neljäsosaa pattereiden tai linnakkeiden, niin kuin niitä myös kutsuttiin, tykkiasemista ja korsuista. Kevättalvella 1941 pidettiin linnoitustykistöjoukoille kertausharjoituksia omissa asemissaan. Niissä muutamilla pattereilla ammuttiin kovillakin. Esimerkiksi Lemin Kärmeniemen Canet-patteri ampui kertausharjoituksissa Kivijärven selälle.

Linnoituspatteristojen vahvuus rauhan aikana oli 200-300 miestä. Patteristossa oli viisi patteria ja patterissa yleensä neljä tykkiä. Kolmessa tehokkaassa Canet-patterissa oli vain kaksi tykkiä. Lisäksi patteristoihin kuului sulkulinnakkeita, joiden kalustona oli 75-90 millisiä vanhoja jäykkälavettisia joko venäläisiä tai ranskalaisia kanuunoita.

Sulkulinnakkeet olivat nimensä mukaisesti sijoitettu monipuolisempina ja kevyempinä sulkemaan tärkeitä tienristeysalueita tai muita uhanalaisia suuntia. Niiden kalustoon kuului myös konekivääreitä ja it-konekivääreitä.

Kuten sanottu linnoitustykistön kalusto oli vanhaa ja kirjavaa. Yhtenäisin kalusto oli eteläisimmällä Lt.Psto 2:lla. Sen asemissa tai paikalla oli välirauhan lopussa 20 kappaletta 155 millimetrin ja 1877 vuosimallin ranskalaista "hyppyheikkiä". Lt-Psto 2:n lohkolla ei ollut sulkulinnakkeita. Kun taas Kivijärven ja Kyläniemeen väliin sijoitetulla Lt.Psto 1:llä oli jokaisessa viidessä patterissa eri tykkimallit. Sen sulkulinnakkeissa oli sentään vain yksi tykkimalli.

Lt.Psto 3 oli sijoitettu Salpa-asemaan karkeasti sanottuna Puumalan korkeudelle. Lt.Psto 4 oli Särkilahden ja Savonrannan välillä. Viides patteristo oli Savonrannan ja Kuhmon sekä kuudes Kuhmon ja Savukosken välillä.

Niin kuin tiedetään, Salpa-asemassa ei taisteltu. Siten myöskään alkuperäisissä asemissaan linnoitustykistö ei osallistunut taisteluihin. Sen sijaan jatkosodan edetessä kuljetettavissa oleva linnoitustykistö seurasi maavoimien perässä ja osallistui moniin tärkeisiin taisteluihin Viipurinlahdelta aina Uhtuan, Kiestingin ja Sallan korkeudelle saakka.

Linnoitustykistön raskas kalusto tarvitsi kuljetuksiin kuorma-autoja. Esimerkiksi kuuden tuuman "hyppyheikit" kuljetettiin kahtena kappaleena, putki ja lavetti toisistaan irrotettuna. Muun muassa Syväriltä vetäydyttäessä hyvin palvelleet tykit oli jätettävä asemiinsa kuljetuskaluston puutteen vuoksi.

Linnoitustykistöä on ilmeisen ainoana Suomessa tutkinut Kotkan Rannikkopatteriston komentajana aikanaan toiminut everstiluutnantti Teuvo Rönkkönen. Hänen yksityiskohtaisen työnsä, Suomen linnoitustykistö 1940-1944, on Sotamuseo julkaissut kirjana vuonna 2006.

Hyvää Joulua!

2010-12-20T12:55:00.004+02:00

Talvikuva: Jouluaaton 2010 harmoniaa Salpalinja-museolla.

Kuva: Kokeiluna betonista valettuja panssariestepaaseja Miehikkälässä.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen maaliskuun lopulla. Lukukäyntejä on nyt yli 3600 ja eri kävijöitä 1940. Eli lähes joka toinen kävijä on palannut sivustolle. Vaikkakin kyse on erikoistietoudesta, on sivusto, näin uskottelen itselleni, ollut tarpeen. Olen tyytyväinen blogin vastaanottoon ja tietysti toivon sanan leviävän edelleen.

Palataan asiaan ensi vuoden alussa. Aiheita on edelleen yllin kyllin. Ja mielelläni annan tilaa myös muille vapaaehtoiskirjoittajille, jos heillä vain on erikoistietoa Salpalinjasta. Odotan viestiä: terho.ahonen@haminetti.net

Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2011!

Terho Ahonen

Orkolan lamellikorsut

2010-12-12T09:39:00.002+02:00

Kirjoittaja: Risto Häkämies Lappeenranta

Oman tarinansa Salpalinjan saloihin vaatii ilman muuta Orkolan kylässä, sen länsipuolelle sijoittuvat lamellikorsut. Ne ovat profiililtaan kolmiomaisia, pituudeltaan noin 10 metriä. Korkeutta kolmion korkeimmalta kohdalta on noin kaksi metriä. Korsun elementit ovat noin 25 sm leveitä ja kiikkutuolinjalan muotoisia. Niiden päissä on ”lukot”, jotka vastakkain laitettuna lukkiutuvat keskenään. Kaikki elementit ovat siis samanlaisia.

Kun lattiaelementti on asetettu paikoilleen, nostetaan molemmilta puolilta elementit ylös, ja niiden kärjet kohtaavat toisensa, jolloin on syntynyt 25 sm lisäpituutta korsulle. Näitä sitten riittävä määrä peräkkäin, niin kas kummaa, meillä on puolivalmis lamellikorsu. Tämän jälkeen elementit kiinnitettiin pitkällä vanttipultilla toisiinsa, jotta yhdistelmä saatiin pysymään pystyssä. Seuraavaksi valettiin lamellien päälle betonikuori, jolloin kestävyyskerroin saatiin nousemaan korkeammaksi.

Ennen ulkokuoren valua on ilmeisesti kaadettu pikeä lamellien saumoihin, jotta saataisiin korsu vesitiiviiksi. Lopullinen ulkovuoraus tehtiin hiekasta ja lohkokivistä, joita saatiin panssariestekivi louhoksilta. Tällöin saavutettiin myös kestävyyttä tykkitulelle. Lopuksi tietenkin sammalta tai jotain valmista viherkasvia ulkopintaan, ja näin lamellikorsu oli naamioitu.

Molemmissa Orkolan korsuissa on sisääntulo tehty pyöreistä betonirenkaista. Sekään ei ole suora putki, vaan ajan mukaan kaareva, tällöin se on sirpalesuojattu sisäänmenoaukon suhteen.

Mainittakoon tässä, että kaksi pyöreistä betonirenkaista valmistettua korsua löytyy Luumäen Huomolan kylästä, läheltä Luumäen Motellia. Myös kannattaa mainita, että näitä lamellikorsuja on Salpalinjassa vain nämä kaksi Orkolan korsua.

Numeroltaan korsut ovat 3000 ja 3001. Minkä kaavan mukaan numerointi on tehty, siitä ei liene kenelläkään tietoa. Kysyessäni lamellikorsujen suunnittelijaa, Salpalinjasta suurin piirtein kaiken tuntevalta tekn.kapt. Arvo Tolmuselta, hänkin joutui nostamaan asian suhteen kädet ylös: Ei tietoa!

Lamellikorsujen käytölle löytyy sen sijaan selkeä idea. Miehistön sirpalesuoja ja lämmin lepopaikka. Kaikissa niissä oli kamina , ja molemmilla seinillä pituussuunnassa kulki makuulaverit. Selkeä idea niiden käytöstä myös nykyaikana on syntynyt paikallisella perunanviljelijällä Jaakko Pukilla. Ne ovat loistavia perunavarastoja.

Tällainen elementtityyppinen rakentaminen jo 1940-luvulla oli ainutlaatuista. Valitettavasti tämäntyyppinen rakentaminen unohdettiin jo sodan aikana. Muutamia lamellielementtejä löytyi korsujen lähistöltä irrallaan, tosin hyvin perusteellisesti luonnon naamioimana. Näitä lamelleja oli jossakin vaiheessa siirretty Kouvolaan varuskunnan mäelle, mutta tällä hetkellä niiden olinpaikasta ei ole tietoa.

Varma tieto muutamien lamellien sijainnista on sen sijaan se, että niitä löytyy muutama kappale allekirjoittaneen varmasta kätköstä!!!!

Vesistöstä vesistöön, Luumäelläkin

2010-12-08T11:13:00.005+02:00

Olen esittänyt Salpalinjan perinneyhdistyksen asiantuntijaorganisaation jäsenille toivomuksen kirjoittaa tässä blogissa Salpalinjasta oman alueensa näkökulmasta. Linnoituksen erityispiirteet yksityiskohtineen eri itärajan osissa ovat tietämisen arvoisia. Ensimmäisenä vierailevana kirjoittajana on Risto Häkämies Lappeenrannasta. Hän on paitsi Salpalinjan asiantuntija, myös Mannerheim-linjan tuntija ja sotahistoriaharrastaja.

Orkolasta Suoanttilaan

Kirjoittaja Risto Häkämies Lappeenranta

Näin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi on paikallaan kirjoittaa Salpalinjasta. Itsenäisyyspäivä tuo luonnollisesti siihen oman ulottuvuuden. Onhan tuo linnoitusketju omalta osaltaan antanut meille mahdollisuuden viettää tätä meille niin tärkeää juhlapäivää.

Keskityn aluksi Luumäen Orkolan ja Suoanttilan kylien väliseen maastoon.

Järvikannakset olivat tärkeitä kohteita Salpa-aseman linjausta suunniteltaessa. Tällä kyseessä olevalla taipaleella tämä näkyy selkeästi. Kolmen järven, Suur-Urpalanjärven, Herajärven ja Elkiänjärven kannakset ovat tiukasti linnoitettuja.

Orkolan kylän (kaikissa kirjoissa yleensä kirjoitetaan kylä Orkkolan nimellä, mutta oikea nimi on Orkola) pohjoispuolella kivieste on rakennettu aivan Suur-Urpalan etelärannalla olevan Sulkavuorenkallioon kiinni. Lähellä oleva kallion harjanne, joka aivan sattumalta kulkee pohjois-eteläsuunnassa, on linnoitettu taisteluhaudalla. Se on pääosiltaan pystytty kaivamaan lapiolla, ja louhintaa ei ole tarvinnut tehdä. Hautaan on valettu betonista L-kirjaimen muotoiset suojat lähes kaikkiin pesäkkeisiin. Kallion madaltuessa on taisteluhautaa kaivettu hiekkaiseen kangasmaastoon.

Ensimmäinen teräsbetonikorsu tulee vastaan alueen korkeimman kukkulan päällä. Siinä on kk-kupu ja 20 miehen majoitusmahdollisuus. Ampumasuunta on pohjoisen suuntaan avautuvalle suolle ja Suur-Urpalan järvelle. Seuraava on kk-kuvulla varustettu laite, jonka konekivääri voi ampua Lensulan kylästä tulevalle tielle. Linjan rakentamisen aikoihin suot olivat lähes puuttomia, jolloin tuo korsun edessä oleva suo oli myös aseen tulen vaikutuspiirissä.

Toinen teräsbetonikorsu, joka on tällä samalla kukkulalla, on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Ampumasuunta on edellisestä 90-astetta poispäin, etelään, Orkolan kylän itäpuolelle.

Seuraava kk-korsu löytyy noin 400 metriä edellisestä etelään. Siitä löytyy kahteen suuntaan ampuvat konekiväärikammiot ja majoitusta 40 miehelle. Ampumasuunnat ovat koilliseen ja etelään. Korsu sijaitsee aivan Orkolasta Jurkkolan kylään vievän tien varrella. Kun lähtee kulkemaan tästä paikasta suoraan taas kohti etelää, niin pienen pellon takaa löytyy kk-asema rinteen alta. Sen takana ylempänä rinteessä on 40 miehen ja 10 miehen majoituskorsut, ja jos oikein muistan, niin toisen laitteen päällä on myös lähitaistelukupu.

Edellä kerrotulta mäeltä kohti lounasta kuljettaessa siten, että Heräjärvi jää vasemmalle, löytyy rantatien varresta korsu, jonka ampumasuunnat ovat etelään ja itään. Korsussa on myös pst-tykin itään ampuva aukko. Paikka on myös tuttu Salpavaelluksella olleille. Se on ollut parina vuonna ns. pitkän reitin majoituspaikkana.

Suur-Urpalan ja Heräjärven väliselle kannakselle on koko matkalle tehty kivistä panssarieste. Sen siksak-muoto etenee osin metsässä, osin peltojen laidassa. Valitettavasti kylän keskellä ollut parinsadan metrin pätkä kiviestettä on siirretty muutama metri sivuun uuden tielinjan tieltä.

Orkolassa näkee myös syksyllä 1939 tehtyjä taisteluhautoja, sekä kiviestettä, joka erottuu maastossa huomattavasti matalimpina kivinä. Tämä linjaus sijoittuu kylän länsilaitaan.

Kylän itäpuolella on laskujoki, joka laskee Suur-Urpalan vettä kohti etelää. Tästä joesta, tai pitäisikö kirjoittaa ojasta, löytyy kaksi padon paikkaa. Niillä olisi säädelty veden juoksutusta Kivijärven tulvituslaitteesta tulevalla vedellä. Kyseessä ovat Orkolan- ja Myllylammen padot.

Kansalaisvelvollisuus tuntea isäin teot

2010-12-03T08:50:00.001+02:00

Viime sotien aikana oli monta kertaa hiuskarvan varassa, että joulukuun kuudes, Suomen itsenäisyyspäivä, olisi jäänyt historiaan. Päivää olisi pahimmassa tapauksessa vietetty kenties jonkinnäköisenä nuorena kaatuneen itsenäisen Suomen muistopäivänä ja varmasti salaa aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Onneksi suomalaiset kestivät ja siniristilippu on noussut ja nousee uljaana salkoihin joka vuosi 6.12.

Talvisodan ja jatkosodan sotilaat eivät taistellessaan tienneet, että Neuvostoliitto tulee romahtamaan vuonna 1991 ja siihen pakkoliitetyt neuvostotasavallat saavat itsenäisyytensä. Jos Suomen miehet ja naiset olisivat antaneet periksi, niin todennäköisesti Suomikin olisi nyt 20 vuoden ajan totutellut jälleen länsimaiseen talousjärjestelmään ja elämänmenoon, 50 vuotta hyvinvointikehityksestään täydellisesti menettäneenä!

Itsenäisyyspäivä on perinteisesti paikka kiittää ja kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet maan itsenäisyyden syntymistä ja ylläpitämistä.

Veteraanisukupolven perintö on jäämässä sodan jälkeen syntyneiden vastuulle. Veteraani- ja muista vastaavista yhdistyksistä tulee perinneyhdistyksiä. Muistamisen ja kiittämisen ketju jatkuu. Hyvä niin.

Mitä kauemmaksi sotavuodet jäävät taakse, sen vähemmän niiden merkitystä hyvinvoinnillemme muistetaan.

Lähes kaiken vastikkeetta saanut nykynuorisomme on Suomen tulevaisuus. Tietysti hekin maansa historian kouluopetuksesta jollakin tavalla tuntevat. Mutta tietääkö nuorisomme tarpeeksi pitääkseen kiinni taistelukentillä verellä lunastetuista asioista, jotka heille ovat olleet syntymästään saakka itsestäänselvyyksiä?

Viime sotien kulusta johtuen nyky-Suomen puolella ei ole montaa taistelupaikkaa, joka muistuttaisi veteraaniemme uhrauksista. Sankarihaudat kautta maan ovat oma lukunsa.

Yksi monumentti viime sotien ajalta on kuitenkin säilynyt ja varmasti ainakin osittain säilyy. Se on koko itärajamme mittainen Salpalinja. Vaikka Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, sen perintö on vaalimisen arvoinen. Heijastaahan valtavan linnoituskokonaisuuden rakentaminen yhä edelleen huikealla tavalla sitä maanpuolustus- ja samalla itsenäisyytemme tahtoa, joka suomalaisilla silloin oli.

Koskematon Salpalinja on siis pysyvä muistomerkki sotavuosien ihmisten halusta asua ja elää vapaassa Suomessa.

Siksi minä puhun ja kirjoitan Salpalinjasta. Siksi minä haluan, että periaatteessa jokaisen suomalaisen pitäisi Salpa-asema tuntea, ainakin tietää sen merkitys osana Suomen kamppailua pysyä itsenäisenä. Siksi minä toivon, että kaikki itärajan paikkakunnat omalla kohdallaan välittäisivät Salpalinjan viestiä eteenpäin. Siksi minä toivon voimia kaikille nykyisille Salpalinja-puurtajille kertoa tätä ilosanomaa.

Sitähän se on, ilosanomaa, Suomen jälkipolville. Valitettavasti he eivät sitä itse välttämättä vielä tiedä. Siksi meidän, jotka tiedämme, pitää siitä kertoa, vaikka se patrioottiselta paatokselta, isänmaalliselta vuodatukselta joskus kuulostaakin.

Paljon on jo tehty. Salpalinjasta on tehty lukuisia nähtävyyksiä ja muistomerkkejä pitkin itärajaa. Hyvä. Mutta niille pitää saada lisää kävijöitä, jotta veteraaniemme viesti menisi perille. Mikään teksti, eivätkä kuvatkaan, kerro koko totuutta. Vasta paikan päällä ja monissa eri paikoissa käytynä sotiemme naisten ja miesten valtava maanpuolustustahto avautuu.

Salpalinja on ollut niin valtava urakka ja maanpuolustuksellisen tahdonvoiman näyttö, että sen tunteminen on kansalaisvelvollisuus. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Salpa-asemassa ei taisteltu!

Korsujen vesihuolto

2010-11-28T13:08:00.001+02:00

Teräsbetonikorsun sijoittamisessa maastoon tärkeintä oli tietenkin paikan soveltuvuus aiottuun tehtävään. Asekorsujen sijoittelussa sivustatulitus ja erityisesti konekiväärikorsussa vielä maanpintaa myötäilevä matala tuliverkko sekä tulenjohtokorsuissa hyvä tähystysmahdollisuus olivat ratkaisevia. Pelkissä majoituskorsuissa tärkein vaatimus oli mahdollisimman lyhyt ja suojainen siirtymistie tuliasemiin.

Korsujen vesihuolto, kaivo ja viemäröinti, oli toiminnallisten vaatimusten ohella otettava huomioon. Korkeissa maastonkohdissa sijaitsevissa tulenjohtokorsuissa pohjavesi tuskin aiheutti viemäröintiongelmia. Sen sijaan alavilla, tasaisilla paikoilla pohjavesi piti saada pysymään lattiapinnan alapuolella.

Korsun rakentaminen esimerkiksi suolle oli pohjaveden takia mahdotonta. Kun lähtökohta oli rakentaa korsu maanpinnasta alaspäin, piti järeiden korsujen kuusi metriä syvästä montusta saada vesi johdetuksi pois. Pienten pallokorsujen osalta tehtiin kompromisseja nostamalla korsu "pohjaveden päälle", jolloin osa rakenteesta jäi maanpinnan yläpuolelle vetämään vihollistulta puoleensa.

Yleensä iso teräsbetonikorsu sijaitsee joko mäen tai harjanteen rinteessä tai pienellä luonnonmukaisella nyppylällä. Salaojituksen ja viemäröinnin punaiseksi poltetut savitiiliputket johdettiin joko ampumasektorin tai sisäänmenokäytävän alle riippuen paikasta. Viemäröinti päättyi salakaivoon, jotta vihollinen ei olisi päässyt putken päästä työntämään esimerkiksi taistelukaasua korsuun.

Joissakin kalliossa sijaitsevissa majoituskorsuissa on hyvin syvät sisäänmenokäytävät. Ne selittyvät sillä, että vihollisen puolen ehjää kalliota ei ole "turvallisuussyistä" haluttu rikkoa ja viemäriputket on johdettu sisääntulokäytävään. Ja jotta riittävä kaato veden virtaamiselle on saatu, on käytävä pitänyt louhia syväksi.

Kaikkiin korsuihin, jos mahdollista, tehtiin oma kaivo, jos pohjavettä löytyi maanpinnasta laskettuna kymmenen metrin syvyydestä. Maavaraiseen korsuun tehtiin rengaskaivo. Kallioon rakennetuissa korsuissa kaivolle louhittiin onkalo. Kaivo yleensä sijoitettiin korsun majoitusosaan.

Korsukaivoja on hyviä ja huonoja, niin kuin normaalielämässäkin. Monessa korsussa kaivo toimii vielä tänäkin päivänä ja hyvää vettä riittää, jos kansi on estänyt epäpuhtauksien ja eläinten pääsyn kaivoon. Toisissa kaivoissa taas vettä kuivana aikana ei ole lainkaan tai se on laadultaan huonoa.

Niihin korsuihin, joihin ei pystytty rakentamaan omaa kaivoa, vesihuolto turvattiin kantovedellä. Korsuun tuotiin irrallinen muutaman sadan litran säiliö, jonka avulla miehistö pystyisi taistelutilanteessa tulemaan toimeen päiväkausia.

Sotilaiden lisäksi vettä tarvittiin konekiväärikorsuissa piipun jäähdytystä varten. Asia oli ratkaistu kahdella tavalla. Jäähdytysvesi johdettiin käsipumpulla suoraan kaivosta konekiväärin vaippaan. Tai kaivosta nostettu vesi kannettiin konekiväärin vieressä seinään kiinnitettyyn pieneen säiliöön, josta ampujan apulainen pumppasi sitä käsipumpulla aseen vaippaan.

Estekivien louhinta

2010-11-21T12:22:00.001+02:00

Salpalinjaan louhittiin ja kuljetettiin välirauhan aikana 350 000 - 400 000 yksittäistä panssariestekiveä! Se on yhtä monta kuorma-autokuormaa! Jokainen kivi painoi vähintään 3 000 kiloa. Seuraavassa valotan pikkuisen, mistä nuo kivet kiskottiin.

Muodoltaan sokeritoppa- tai pyramidimaiset kivet louhittiin lähimmästä mahdollisesta peruskalliosta.

Itärajalla raaka-ainetta riitti. Kaakkois-Suomi kuuluu Viipurin rapakivigraniittialueeseen. Rapakiven kestävyyttä epäiltiin, mutta kiinteässä kalliossa sään ulottumattomissa oleva kivi oli yhtä lujaa kuin mikä tahansa graniitti. Karjalan kannaksella louhintakelpoista kalliota oli sitä vastoin vähän. Siksi Salpalinjan kiviä Hamina-Taavetti -linjasta kuljetettiin kesällä 1943 kaikkiaan noin 40 000 kappaletta VT-asemaan.

Louhinta alkoi sopivan kallion etsimisellä. Perusvaatimus oli, että kallio oli ehjää. Vaakahalkeamien välin tuli olla vähintään estekiven korkeuden verran, noin 170 senttimetriä.

Harvoin kallion reuna oli valmiiksi pystysuora ja sileä. Siksi muotoiltiin ensin louhoksen "rinta", suora seinämä. Sen korkeuden tuli siis olla vähintään yhden estekiven korkuinen. Yleensä rinta oli useita metrejä korkea . Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen mailla Vahtivuoressa louhoksen rinnan korkeus on jopa noin 15 metriä.

Louhinta alkoi irrottamalla rinnasta estekiven levyinen, 80 - 100 sentin paksuinen viipale kalliosta. Pystyporaukset tehtiin paineilmalaitteistolla. Noin 40 millin reikiä porattiin jyrkänteen suunnassa 60-70 sentin välein ensimmäiseen vaakahalkeamaan saakka. Teoriassa (käytännössä tuskin) jopa edellä kerrotun Vahtivuoren louhoksen 15 metrin syvyyteen saakka.

Pystyporausten jälkeen reiät panostettiin kokeilemalla haetulla määrällä räjähdysainetta niin, että ammuttaessa reikien väliin syntyy halkeama ja räjähdysvoima kaataa irronneen kivilevyn maahan.

Siltä osin kun kivilevy jäi ehjäksi, se pilkottiin paineilmaporauksilla ja räjähdysaineella estekiven korkeuden levyisiin viipaleisiin. Tämän jälkeen tällaisen viipaleen kimppuun käytiin käsiporalla ja lekalla (moskalla).

Käsiporaus oli kahden miehen työtä. Toinen piti poraa ja kiersi sitä toisen miehen jokaisen lekaiskun jälkeen hieman eri asentoon. Idea iskuporakoneissa on sama, mutta tahti on hieman nopeampi! Eräs arvio työn nopeudesta on, että neljän miehen työtiimi ( poranpitäjä, lekamies, teräseppä ja teriä teroitukseen kiikuttava lähetti) saivat aikaan 20 millin reikää päivässä noin neljä metriä, eli metri miestä päälle. Oli miten oli, joka tapauksessa hidasta käsiporaus oli, mutta konekalustoa ei kaikkiin työvaiheisiin riittänyt.

Käsiporauksella porattiin estekiven korkeuden levyiseen viipaleeseen poikittain hieman viistoon pystysuora reikärivi. Reikien syvyys oli vaaksan verran ja etäisyys toisistaan niin ikään vaaksan verran. Näihin reikiin asennettiin kivikiilat (metalliliuskat ja tappi väliin). Tämän jälkeen kiiloja tiukattiin lekan iskuilla vuoronperään, tiukemmalle ja tiukemmalle, kunnes kolmen tonnin lohkare irtosi. Sen jälkeen seuraava reikärivi toisin päin viistosti, jolloin kiven muodoksi tuli alaspäin levenevä.

Edellä kuvatulla tavalla kivi kerrallaan hitaasti mutta varmasti irtosi isommasta kappaleesta ja oli valmis siirrettäväksi louhokselta estetyömaalle. Yhden kiven irrottamiskustannus oli 95 silloista markkaa. Siitä työn osuus oli 70 markkaa, loppu oli poranteroitus- ja ym. räjähdysainekuluja. Rakennusmiesten tuntipalkat olivat 8-15 markkaa. Eli karkeasti sanottuna yhden kiven irroitus kalliosta maksoi noin yhden miehen päiväpalkan verran.

Salpalinjan perinneyhdistys avaintoimija

2010-11-13T17:24:00.005+02:00

Suomen historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneen Salpalinjan tunnettavuuden eteen tehdään työtä monella tasolla. Tässä kirjoitussarjassa on tuotu esiin asiatiedon lomassa muutamia paikallisia toimijoita museoista erillistapahtumiin. Nyt on vuoro nostaa esiin yksi tärkeimmistä tekijöistä, valtakunnallinen Salpalinjan perinneyhdistys ry. Se on perustettu vuonna 2002.

Perinneyhdistyksen päämääränä on Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettuuden lisääminen, valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen sekä Salpalinjan perinteiden vaaliminen.

Lainaan yhdistyksen kotisivuilta myös toiminnan tavoitteet:

"Salpalinjan perinneyhdistyksen tarkoituksena on tukea toiminnallaan Salpalinjan valtakunnallista kehittämistä ja ylläpitämistä kansallisena ja kansainvälisenä muistomerkkinä.
Yhdistys kehittää Salpalinjaan liittyvien eri osapuolten yhteistoimintaa edistämällä linnoitushistoriallisten ja matkailullisten toimijoiden verkostoitumista.
Lisäksi yhdistyksen tarkoituksena on Salpaveteraanien perinteen ja historiallisten muistojen vaaliminen sekä yhteistyön kehittäminen maanpuolustuksellisten yhteisöjen kanssa."

Tavoitteet ovat komeat ja vapaaehtoisvoimin tehtynä työtä riittää pitkäksi aikaa. En lähde toistamaan yhdistyksen toimintamuotoja, kun ne löytyvät helposti salpakeskus.fi -portaalista yhdistyksen nettisivuilta.

Tärkeintä on, että yhdistys koko valtakunnan kattavana "katto-organisaationa" saisi painoarvollaan päämääriään eteenpäin. Siinä työssä hartiat eivät ole koskaan liian leveät.

Yhdistyksen puheenjohtajat, ensin kenraaliluutnantti Heikki Koskelo ja nyt eversti Arto Mikkonen, ovat tehneet hyvää työtä laajalla rintamalla. Heidän ohessa on työskennellyt lukuisa joukko ahkeria työmyyriä, joista ei voi olla mainitsematta Jussi Carpénia. Hän on ollut yhdistykselle rahanarvoinen mies. Kassa on kunnossa.

Toimintaa on ollut. On tuotettu kirjallisuutta, multimediaa internettiin, on pidetty perinnepäiviä ja palkittu Salpalinjan rakentajia, on annettu asiantuntija-apua, pidetty yllä yhteyksiä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin ja ties mitä. Paljon on tehty.

Perinneyhdistyksen ylevien tavoitteiden toteutuminen vaati sitoutuneita vapaaehtoisia. Niitä on onneksi ollut. Yhdistyksen valtakunnallisuus ja pitkän itärajan mukana pitäminen Suomenlahdelta Lappiin tuo omat ongelmansa kokoontumisten osalta. Onneksi tämä sähköinen viestintä sitä helpottaa. Silti rohkenen uskoa, että perinneyhdistykselläkin on pula tekevistä käsistä ja ennen kaikkea työkaluista.

Salpakeskus henkiin

Salpalinjan perinneyhdistys on yksi osa kokonaisuutta nimeltä Salpakeskus. Ne muut ovat Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo ja Pioneerimuseo. Tuo Salpakeskus minun ymmärtääkseni perustettiin vuonna 2005 nimenomaan edellä mainittujen taustayhteisöjen työkaluksi, tekemisen tekijäksi, Salpalinjan kukoistamiseksi.

Nyt joudun valitettavasti olemaan ilkeä ja toteamaan, että viisi vuotta perustamisensa jälkeen Salpakeskuksessa on jotain samaa kuin jatkosodan VKT-asemassa. VKT-asema oli joukkojen sinne vetäytyessä käytännössä vain viiva kartalla. Juuri muuta ei muutamaa "poteroa" lukuunottamatta oltu tehty. Siitä pitävän puolustusaseman teki sotiemme veteraanien taistelutahto!

Samoin Salpakeskus on toistaiseksi vain portaali internetissä ja loppu onkin sitten sanahelinää. Taistelutahtoa ei tunnu olevan.

Pioneerimuseo tutkii parhaillaan mahdollista vetäytymistä Miehikkälästä, jonne se tuli nimenomaan innostuneena Salpakeskus-kokonaisuudesta. Salpalinja-museolla ja Bunkkerimuseolla on infra, toiminnan puitteet, kunnossa, etten sanoisi loistavassa kunnossa.

Niin Miehikkälän kuin Virolahdenkaan kunnan talous ei tätä nykyä taitane kestää edellä mainittujen mainioiden museoiden täysipainoista hyödyntämistä Salpakeskus-idean pohjalta. Markkinointi olisi ensimmäinen avainsana, mutta kuntien osoittamilla muutamilla satasilla, ehkä tonnilla parilla ei museon virkamiehet ihmeisiin pysty. Kysymys olisi perustavaa laatua olevasta kuoppakorotuksesta, kymppitonnien satsauksesta ja toiminnan edelleenkehittämisestä. Siihen tarvittaisiin kunnanvaltuustoilta taistelutahtoa, toistan taistelutahtoa!

Salpakeskus-idea on polkenut nyt paikallaan viisi vuotta. Toivoisin, että kun kunnat eivät siihen pysty, niin Salpalinjan perinneyhdistys voisi olla se kokoava voima, joka nostaisi Salpakeskus-ajatuksen uudelleen jaloilleen. Se tarkoittaa siis rahaa. Ei varmaan hirveitä summia tarvittaisi, jolla Salpalinjan vetovoima ja dynamiikka pantaisiin liikkeelle.

Kun kunnilla eikä perinneyhdistykselläkään rahaa siihen ole, on sitä saatava valtiolta. Suomen kunniavelan maksu veteraaneille on tältä osin kesken.

Siinä olisi lobbauksen paikka.

Linnoitustietä 800 kilometriä

2010-11-07T14:16:00.003+02:00

Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uudelle itärajalle puolustusasemaksi. Se sijoitettiin rajasta reilun tykinkantaman päähän, jotta naapuri ei "omalta" puoleltaan olisi päässyt häiritsemään rakennustöitä. Pääasema tuli käytännössä 15- 20 kilometrin päähän rajasta.

Kun puolustuksellisuus oli linnoituksen lähtökohta, merkitsi se linnoituslaitteiden sijoittamista parhaimpiin mahdollisiin maastokohtiin annetulla ylimalkaisella puolustusvyöhykkeellä. Se tarkoitti, että rakennettua kulttuurimaisemaa ei kaihdettaisi, ei myöskään asumatonta korpea.

Jotta kaikki se hirvittävä tavara- ja materiaalimäärä, jota rakentaminen vaati, saataisiin siirrettyä paikalleen, tarvittiin kuorma-autoliikenteen mahdollistava tiestö. Ymmärrettävää on, että tuon ajan pääosin takapyörävetoinen kuorma-autokalusto ei ihan millä tahansa kärrypolulla pystynyt liikkumaan. Valmista tietä ei monelle korsulle tai kiviestekohteelle ollut.

Niinpä Salpalinjan rakentaminen kulloisessakin kohdassa alkoi tien teolla.

Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia -kirjassa kerrotaan, että "uusia teitä rakennettiin noin 353 km ja vanhoja korjattiin noin 452 km. Tietöitä kertyi siis yhteensä 805 km." Näin jälkikommenttina ja kuriositeettina voi Arimon tekstistä todeta, että noin-sanaa ei enää yhteissummassa käytetty.

Tuosta tieverkosta uskallan melko varmasti sanoa, että siitä noin 200 kilometriä on kiviesteen vieressä. Kiviestettähän Salpalinjassa on 225 kilometriä. Jos siitä jokunen pätkä on osunut valmiin tien varteen, niin tuskin pariakymmentä kilometriä enempää.

Yksittäinen panssariestekivi painoi vähintään kolme tonnia, 3000 kiloa. On täysin selvää, että kiven pystytyspaikka ei voinut olla monenkaan metrin päässä kantavasta tiestä.

Niissä kohdin metsissä tai pelloilla, joissa estekivet eivät ole nykyisin käytössä olevan tien varressa, tienpohjan kyllä jalan alla helposti tuntee. Sepeliä ja soraa ei ole kantavuuden saamiseksi säästetty. Sulan kelin kantavassa tietyössä säästettiin kiviesteiden kohdalla oikeastaan vain talvella 1941, jolloin käytettiin hyödyksi kivien ajossa pehmeillä mailla vahvasti jäätynyttä maata, routaa.

Monin paikoin linnoitustien paikat metsissä ovat selvästi havaittavissa, vaikkei niitä olisi käytetty sitten rakentamisen. Tiepohja on niin kova, että siinä harvoin kasvaa kituvia puuntaimia suurempaa puustoa. Pintakasvillisuus vain pois puskutraktorilla ja tie olisi valmis vaikka henkilöautolle.

Osa linnoitusteistä on yhä käytössä tilus- tai metsäteinä.

Kuorma-autoja Salpalinja-työmaalla oli käytössä noin tuhat. Se oli noin puolet käytettävissä olevasta Suomen kuorma-autokannasta. Puukaasu- eli häkäpyttyautoja kuorma-autoista oli noin 60 prosenttia.

Ampuma-alan raivaukset

2010-10-31T10:17:00.002+02:00

Salpalinjan puolustuksen selkäranka erityisesti odotetulla painopistealueella Suomenlahden ja Salpausselän välillä oli konetuliaseiden, käytännössä konekiväärien, yhtenäinen sivustatuliverkko. Koko Salpa-asemassa teräsbetonikorsuihin ja -pesäkkeisiin oli rakennettu 295 kestolinnoitettua konekivääriasemaa. Näitä täydensi 1250 katettua tai avonaista kenttälinnoitettua kk-pesäkettä.

Konekivääriasemien sijoittelu vaihtelevaan maastoon oli ammattityötä. Pyyhkäisevän, katveettoman ja maanpinnan myötäisen tuliverkon luomisessa tuliasema ei voinut sijaita maanpinnasta metriä korkeammalla. Kumpuilevassa maastossa ei voitu välttää ampumasektorien varsin suuriakin maaleikkauksia. Hyvällä suunnittelulla kuitenkin säästettiin paljon turhaa työtä.

Betoniin sijoitetut konekiväärit ampuivat kiviesteiden suuntaista sivustatulta. Osa kenttälinnoitetuista konekivääreistä oli puolestaan pantu ampumaan edellisiin nähden 90-asteen kulmassa suoraan kiviesteitä päin. Näin teoriassa vihollinen ei olisi pystynyt turvallisesti pesiytymään yhdenkään panssariestekiven suojaan.

Erittäin tärkeä osa tähystyksen ja jalkaväkiaseiden tulituksen kannalta oli tietenkin ampuma-alojen raivaamisella. Muun muassa raivausten osittainen laiminlyönti oli kohtalokasta VT-asemassa kesäkuussa 1944.

Ohjeena Salpalinjassa oli, että taisteluhaudan edestä kiviesteisiin saakka tehtiin vain tarpeelliset harvennukset ja aluskasvillisuuden poisto, sen voimakkuutta vähitellen lisäten viholliseen päin mentäessä. Isot puut olivat kaadettava avonaisten taisteluhautojen läheisyydestä, jotta puissa räjähtävät kranaatit eivät aiheuttaisi sirpalevaaraa puolustajille.

Kiviesteiden edestä etumaasto raivattiin paljaaksi 200-300 etäisyydelle saakka. Puolileikillisellä metsänhoitotermillä sanottuna Salpa-asema oli myös Suomen suurin "kaistalehakkuu". Erityisen hyvin asia on nähtävissä Virolahden bunkkerimuseolla esillä olevissa tuon ajan ilmakuvissa. Raivaukset siis myös tehtiin, eikä vain meinattu.

Ampuma-alan raivausten lisäksi kaikki ne mäennyppylät ja harjanteet lähimaastossa, joihin vihollinen saattoi tuoda tulenjohtueen tai suorasuuntaustykkinsä, hakattiin myös paljaaksi.

Ainakin ohjeistustasolla kehotettiin omista puolustusasemista hakkaamaan erityisiä tähystyslinjoja mahdollisimman pitkälle vihollisen tulosuuntaan. Näistä tarkkailulinjoista pyrittiin tekemään tähystysverkko, jolla olisi kenties saatu etukäteistietoja vihollisen liikkeistä.

Yksi osa metsän hyötykäyttöä puolustuksessa oli tehdä puista murrosteita kivi- ja piikkilankaesteiden tueksi. Tukkipuukokoisen metsän kaataminen pitkään kantoon mahdollisimman paksulla pitopuulla olisi vaikeuttanut jopa panssareiden kulkua. Pienemmistä puista tehty murroste yhdistettynä jalkaväkimiinoihin olisi ollut myrkkyä vihollisjalkaväelle. Tietysti vihollisen tulivalmistelu ennen jalkaväen hyökkäystä olisi murrosteen vaikutusta heikentänyt laukomalla miinoja ja ansoja, mutta kiusa se olisi ollut pienikin kiusa.

On selvää, että edellä kerrotuista raivauksista syntyi paljon pyöreää puutavaraa. Järeä puu vietiin joko kenttäsahalle jalostettavaksi sahatavaraksi tai käytettiin pyöreänä kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Käsivarttapaksu riuku löysi paikkansa taistelu- ja yhdyshautojen tukirakenteista. Jopa vitsakset käytettiin hyödyksi suojarakenteissa erilaisina mattoina ja kimppuina.

Ampuma-alojen raivaus oli paljolti kenttäarmeijan varusmiesten työtä. Linnoituksen tasalle puolustukseen ryhmittyneet korpivaruskunnat osallistuivat Salpalinjan rakentamiseen paitsi osin suunnittelussa myös kenttälinnoitteiden rakentamisessa. Sotilaat olivat välirauhan aikana linnoitustöissä noin kolmena päivänä viikossa. Muu aika meni muiden sotataitojen kehittämiseen ja palvelustehtävien hoitoon.

Teräsbetonikorsujen lähipuolustus

2010-10-25T08:29:00.002+03:00

Mannerheim-linjan teräsbetonikorsuissa ei oltu juurikaan ajateltu sisällä olevien mahdollisuutta puolustautua piiritystilanteessa. Kun vihollinen ajoi panssarivaununsa ampuma-aukon eteen, niin korsun aseenkin käyttö kävi mahdottomaksi.

Jälleen kerran talvisodan kokemuksista viisastuneena Salpalinjan korsuihin suunniteltiin ja tehtiin parannuksia myös lähipuolustuksen osalta.

Varauloskäytävä tehtiin kaikkiin korsuihin, jos se rakenteellisesti oli mahdollista; kalliorinteisiin sijoitetuissa korsuissa se ei useinkaan ollut. Varauloskäytävä rakennettiin yleensä sisääntuloaukon läheisyyteen, siis korsun takaseinään vihollisen suunnasta katsottuna.

Maavaraisessa korsussa takaseinä oli 140 senttiä paksu. Siihen tehtiin noin 60 x 60 sentin läpimittainen tunneli. Tunnelin ulkoseinän päähän valettiin joko noin kymmenen senttiä paksu "valevalu" tai muurattiin lapetiiliseinä, tiiliosa tietysti rapattiin, ettei käytävän paikka paljastunut. Sisäaukon puolelle rakennettiin kiskotusura, johon yläkautta oli mahdollista latoa kuuden tuuman I-palkkeja lapeasennossa päällekkäin. Ennen palkkien asennusta tunneli täytettiin mukulakivillä.

Jos varauloskäytävää olisi tarvittu, niin sen läheisyydessä olevaan ampuma-aukkoon sijoitettiin konepistoolimies antamaan tarvittaessa suojatulta. Panssariovessa oli myös luukullinen ampuma-aukko. Kiskotus poistettiin, mukulakivet vedettiin sisään ja ohut ulkoseinä rikottiin lyömäaseilla, rautakangella, puupölkyllä yms.

On kerrottu, että "pakoluukku" olisi avattu sisältä päin räjäyttämällä. Tätä linnoitusasiantuntijat eivät pitäneet kovin turvallisena ratkaisuna; räjäytyspaine olisi saattanut vaikuttaa niin, että ulospääsytarvetta ei latingin jälkeen enää olisi ollut!

Mikäli varauloskäytävän kohdalla oli korsun suojakiveystä, niin silloin suojakiveykseen oli tehty pienistä mukulakivistä jatkotunneli, jota kautta olisi pötkitty päivänvaloon.

Tähystyskuvun raoista oli mahdollista tulittaa korsua piirittävää vihollista erityisellä korsukonepistoolilla. Tätä Suomi-konepistoolin erikoisversiota hankittiin Tikkakoskelta 500 kappaletta. Aseen perä oli katkaistu ja se oli korvattu pistoolimaisella perällä. Näin ase mahtui miehen kanssa kupuun. Vaipan pää oli litistetty, jotta "piippu" mahtui tähystysrakoon. Tähtäimet olivat sivussa.

Tähystyskuvussa oli normaalisti kuusi aukkoa. Niiden sisäpuolella oli ns. sulkurengas, jossa oli yksi aukko. Lähipuolustaja, vartiomies tai tulenjohtaja pisti nokkansa tuohon yhteen aukkoon ja kiersi laakereilla olevaa sulkurengasta siihen suuntaan, mihin halusi tähystää tai ampua. Tällöin hänen takaraivonsa oli suojattu vihollistulelta tai vaikkapa rotanhäntäpistimeltä.

Käsikranaatin pudottaminen savuhormista kaminaan tai hellaan oli estetty yksinkertaisella painovoimaan perustuvalla ohitusputkella. Myös korsun ulko-oven sisäkulmasta saattoi pudottaa käsikranaatin oven ulkopuolelle.

Tarvittaessa korsun puolustukseen saattoi pyytää, mikäli viestiyhteydet olivat kunnossa, omalta tykistöltä tuli-iskun. Järeät teräsbetonikorsut olivat valmiiksi mitattuja oman tykistön maaleja. Tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävinä niitä oma tykistö ei olisi rikki saanut.

Salpavaellus 2011

2010-10-17T12:36:00.002+03:00

Ensi kesän Salpavaelluksen ohjelma on hahmolla. Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen vaellusorganisaatio on linjannut tulevan tapahtuman rungon. Se nojaa kolmeen toisistaan selvästi erilaiseen ja eripituiseen reittivaihtoehtoon sekä vaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan.

Reittien yksityiskohtainen suunnittelu tapahtuu talven aikana reittipäälliköiden johdolla. Pohjana on ensimmäistä kertaa teemoitus. Vaikka jokainen reitti esittelee Salpalinjaa perusteellisesti kaikkia linnoittamisen osa-alueita sivuten, on kullekin reitille valittu myös opastuksen painopisteet.

18. Salpavaelluksen kestoltaan ja matkaltaan pisin reitti sai nimekseen eksoottisesti Luolareitti. Se alkaa vaellusviikonvaihteen perjantai-iltana Suomenlahden rannalta. Nimensä mukaisesti reittiä ja erityisesti sen alkupäätä hallitsevat Salpa-aseman luolat. Linnoituksen 25 luolasta peräti kymmenen osuu reitin varteen. Reittipäällikkö Erkki Rikkolan kunnianhimoisena ajatuksena, ainakin vielä, on käyttää vaeltajat niissä kaikissa. Luolat ovat erilaisia ja näkemisen arvoisia.

Luolien ohella Luolareitin alkutaival tuo väistämättä esiin myös vapaaehtoisten ruotsalaisten rakentajien työn. Heidän kädenjälkensä näkyy parhaimmillaan juuri Ravijoella. Eksotiikkaa tälle retkelle tuo myös se, että vaeltajat pääsevät ensimmäistä kertaa käymään viidessä aiemmin visusti lukossa olleessa teräsbetonikorsussa.

Patikkataivalta kaksi telttayötä sisältävällä Luolareitillä kertyy noin 30 kilometriä.

Aiemmin pohjoisreittinä kuljettu vaellusosuus on nyt nimetty Kivireitiksi. Nimellä haetaan ensinnäkin mielleyhtymää Kivijärven tulvitusjärjestelmään. Pääteema tulee kuitenkin panssariestekivistä ja kallion louhinnasta eri linnoituslaitteiden rakentamisessa. Kiviesteitä riittää yhtenäisenä vyönä Kivijärveltä alkaen muutamia luonnonjyrkännepätkiä lukuun ottamatta koko matkalle vaelluksen päätöspaikkaan Salpalinja-museolle asti (jopa aina Suomenlahteen saakka).

Salpalinjan kiviestetöiden yhteydessä löytyi Ylämaalta spektroliitti, josta on kehittynyt paikkakunnalle merkittävä elinkeino. Tuota jalokiveä, sen löytöhistoriaa ja yleensä Salpalinjan vaikutusta nykyiseen rakennuskivenlouhintaan ei unohdeta. Aiempien vaellusten tapaan Kivireitillä annettaneen työnäytös estekiven pystytyksestä kolmijalka-nostolaitteella.

Edellä mainitun reitin suunnittelua hankaloittaa Luumäen ja Ylämaan (nyk. Lappeenranta) Salpalinjan kaikkein kiinnostavimpien kohteiden pitkät etäisyydet toisistaan. Sen vuoksi reitin kävelyosuuden pitämiseksi kohtuullisena noin 20 kilometrinä on vaeltajia välillä kuljetettava heittokuljetuksin paikasta toiseen. Se miten ja missä, täsmentyy Kari Tahvanaisen johdolla kevään kuluessa. Kivireitillä yöpymispaikka on entiseen tapaan keskellä metsää, Mustalammella.

Vaelluksen ajallisesti ja fyysisesti helpoimpana lenkkinä on vaellusviikonlopun lauantaipäivälle ajoitettu Kyläkierros. Niin kuin reittipäällikkö Hannu Lavonen sanoo, "sen kävelee vaikka pikkukengissä".

Pääaseman lisäksi Kyläkierros esittelee, miten linnoituksen etuasema sijoittuu keskelle Miehikkälän nykyistä kuntakeskusta, kirkonkylää. Etuaseman pallokorsuista muutama on kiinni hautausmaan aidassa ja osa keskellä silloista ja nykyistäkin asutusta. Jos Salpa-asemassa olisi taisteltu, Miehikkälässä olisi saattanut toistua Ihantalan kirkon ja hautausmaan tapainen tilanne.

Miehikkälän sotahistorialliset erikoismuseot, Salpalinja-museo ja valtakunnallinen Pioneerimuseo, ovat Kyläkierroksen käyntikohteita. Noin seitsemän kilometrin kävelyosuus yhden päivän aikana antaa varmasti myös lapsiperheille hyvän mahdollisuuden osallistua vaellustapahtumaan.

Viikko jälkeen juhannuksen samottavan Salpavaelluksen huipentuma on sunnuntain kaikille avoin maanpuolustusjuhla, johon sekä Luolareitin että Kivireitin osanottajat marssivat Sillanpään marssilaulun tahdissa. Rauhanturvaajien Faitterit-soittokunta määrää tahdin. Muu ohjelma ja oheisnäyttelyt jalostuvat aikanaan.

Näillä ja www.salpavaellus.net päivitetyillä lisätiedoilla on hyvä itse kunkin lähteä kohti talvea miettimään kaikessa rauhassa, josko ensi kesän Salpavaellus olisi minun ja kavereideni vuoro tutustua Salpa-asemaan ja hämmästyä näkemästäni.

Betoni ja sen laatu

2010-10-11T18:52:00.002+03:00

Salpalinjan järeiden korsujen betoni tuotettiin keskitetysti betoniasemilla. Niiden tiheydestä saa kuvan ohjeesta, jonka mukaan betonia ei saanut kuljettaa kuorma-auton laatikkolavalla kymmentä minuuttia tai viittä kilometriä pitempään. Tämä siksi, ettei betonin laatu ajon aikana heikkenisi. Tuo kymmenen minuuttia sen ajan teillä ja ajokalustolla täyttyi varmasti ennen kuin mainittu viiden kilometrin matka.

Keskitetyn valmistuksen yksi hyöty oli laadun valvonta. Kaikista valmistuseristä otettiin jatkuvasti näytteitä ja ne tutkittiin betoniaseman laboratoriossa.

Mainittakoon, että Miehikkälässä nykyisen Salpalinja-museon maastossa sijainneen keskusbetoniaseman laboranttina oli Juha Nevalainen. Mies tunnetaan myöhemmistä elokuvakäsikirjoituksistaan, muun muassa Edvin Laineen ohjaamasta ja Väinö Linnan romaaniin perustuvasta Tuntemattomasta sotilaasta!

Kuutiossa betonia tuli olla 425 kiloa sementtiä. Vahvin seos tuli korsujen kattoon, jossa sementtiä oli vielä enemmän eli 450 kiloa kuutiossa betonia. Yhteen maavaraiseen teräsbetonikorsuun tarvittiin sementtiä noin 250 000 kiloa. Se on 5000 säkkiä a´50 kiloa!

Salpalinjan betonin valmistuksessa käytettiin erikokoista kiviainesta, hiekkaa, soraa ja sepeliä. Kiviaines vaikuttaa hieman betonin painoon. Karkeasti voidaan sanoa, että kuutio betonia painaa noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-autokalustolla se tarkoitti kuutio ja kuorma. Järeään maanvaraiseen korsuun betonia tarvittiin jopa 560 autokuormaa! Kymmenen kuution tuntivauhdilla valu kesti kolmivuorotyönä kolmatta vuorokautta.

VTT, Valtion teknillinen tutkimuskeskus porasi Salpalinjan korsuista näytteitä vuonna 1995. Tuloksena todettiin, että betonin laatu oli kuin vast´ikään valettua.

Jotkut linnoituksessa vierailleet betoniasiantuntijat ovat todenneet, että em. suhteella valmistettu betoni ei juurikaan rapaudu. Itse asiassa tuo betoni kovettuu noin sata vuotta. Toisin sanoen me Salpalinjan esittelijät voimme rinta kaarella kertoa, että linnoituksen betoniosat vahvistuvat vielä 30 vuotta. Sitten ne alkavat kestämään!

Edellä viitattu keskusbetoniasema Miehikkälässä oli aikansa keulakuvia. Taavetintien varteen rinteeseen sijoitettu betoniasema oli kolmikerroksinen. Mäen päältä ajettiin ylimpään kerrokseen kiviaines erityisiin jakolaatikoihin. Sementti tuli säkeissä. Vesi johdettiin lähimmästä lammesta useiden satojen metrien päästä. Talvella putken viereen oli tyhjien sementtisäkkien avulla sidottu ja eristetty höyryputki, joka piti vesiputken sulana.

Toisessa kerroksessa oli kolme kuution betonimyllyä. Niiden alapuolella alimman kerroksen yläosassa oli kaatosuppilo valmiille betonille. Kuormaa hakeva auto peruutti maantien tasossa lavansa suppilon alle ja siihen laskettiin kuutio betonia kuljetettavaksi valukohteeseen.

Betoniaseman prosessia ohjattiin valomerkeillä, joiden mukaan tapahtui annostelu, sekoitus ja myllyjen tyhjennys. Betoniaseman pyörittämiseen tarvittiin seitsemän miestä.

Opintomatkalla Salpa-asemassa

2010-10-04T11:42:00.002+03:00

Osallistuin maksavana asiakkaana viikonloppuna kouvolalaisen matkatoimiston järjestämälle linja-autoretkelle Salpa-asemaan. Otin reissun opintomatkana. Matkalla perehdyttiin linnoitukseen Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä.

Salpalinjaa jonkin verran ennakkoon tuntevana en tietenkään pysty samaistumaan retkeläisten enemmistön tuntemuksiin matkan annista. Ainakin toisella korvalla kuulemani spontaanit huokaukset linnoituksen mittasuhteiden hämmästyttävyydestä viestivät kokemuksen ainutkertaisuudesta. Samanlaista palautetta olen kuullut myös omilta ryhmiltäni.

Silloin kun matkan vetäjänä on asiantunteva ja ryhmän mukaansa tempaava opas, on lopputulos lähes aina henkeäsalpaava, niin kuin nytkin.

Oma mielenkiintoni retkeen osallistumisesta nojasi kahteen asiaan. Ensinnäkin halusin oppia ja nähdä uutta erityisesti Lappeenrannassa ja Lemillä. Paikat olivat minulle vain kirjallisen yleistiedon varassa. Toinen taka-ajatus oli kuunnella pitkästä aikaan Salpalinjan sanomaa jonkun toisen kertomana.

Jälkimmäisestä aloittaen oli mukava havaita, että jaossa oleva tieto oli samaa, mitä itsekin kerron. Totta kai jokainen opas kertoo ja painottaa asioita omalla persoonallisella tavallaan, niin pitääkin, mutta tiedon on oltava luotettavaa. Luotettavaksi tiedon tekee se, että eri oppaiden kertomana se on perusteiltaan samaa. Ja se on mahdollista, kun lähteet ovat samat. Vivahteet ja väritykset voivat poiketa, muistikin joskus pettää, mutta perussanoman on oltava sama.

On erinomaisen onnekasta, että Salpa-aseman suunnittelijoihin kuulunut Reino Arimo kirjoitti vuonna 1981 julkaistun kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Kirjan tiedot Salpalinjasta ovat äärimmäisen yksityiskohtaisia ja tutkittuja. Ja kun asialla on ollut itsekin Salpalinjaan keskeisesti vaikuttanut henkilö, ei ole epäilystä tiedon luotettavuudesta. Kaikki Arimon kirjan jälkeen ilmestyneet teokset nojaavat enemmän ja vähemmän hänen ansiokkaan työnsä tuloksiin. Tietenkin uutta tutkittuakin tietoa on tullut ja vielä varmasti tulee esiin.

Totta kai aikalaiskertomuksia ja -näkökulmia on tullut perustiedon vivahteiksi mukaan ja hyvä niin. Valitettavaa on tietysti se, että uuden muistitiedon hankkimiselle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika on tehnyt tehtävänsä. Kertojia ei enää montaa ole.

Korostan vielä Salpa-asemasta olemassa olevan perustiedon tärkeyttä. Jos sitä ei olisi tai tutkimus olisi vasta alkamassa, pelkän muistitiedon varainen ja kenties mielikuvituksen vilkastuttama tietämys voisi olla kohtalokasta. Kuka uskoisi tarinasta toiseen ja ehkä vuosien kuluessa kovastikin muuttuneeseen erilaiseen kerrontaan. Mihin luottaa, kun kaikki puhuvat eri tavalla. Uskottavuus olisi menetetty ja Salpalinjan merkitys hyvinvointiimme jäisi kertomatta.

Totuus ei pala tulessakaan. Siihen periaatteeseen nykypäivän opastus Salpalinjasta perustuu ja siihen voi luottaa. Käyttäkää hyväksenne.

Edellä kertomani matkan toinen ajatus oli laajentaa omaa tietämystäni Lappeenrannan linnoitteista. Se odotus täyttyi Rutolan luolassa käynnin ohessa. Nyt minä sen vihdoin näin, ainoan viime sotien aikana valmiiksi rakennetun Salpa-aseman luolan. Se oli lyhyesti sanottuna elämys. En kerro siitä sen enempää. Lyhyt kuvaus Rutolan luolasta löytyy Matka Salpalinjalle -kirjasta.

Uutta ei sinänsä ollut se, että Lappeenrannan puolustus Salpalinjassa olisi tapahtunut kaupungin länsi- ja pohjoispuolella! Itse kaupunki olisi jäänyt vihollisen jalkoihin. Jokainen voi tykönänsä miettiä, miten Lappeenrannan puolustus olisi voitu toisin hoitaa. Onneksi Salpalinjassa ei taisteltu.

Linnoitustykistöön (siitä kirjoitan myöhemmin) kuuluneen Juvolan patterin tuliasemat Lemillä vetivät myös huuleni pyöreäksi. Yleisölle on siistitty yksi mörssäriasema. Toisen samanlaisen metsittyneen kävin tutkimassa pikavauhdilla. Kaksi muuta jäi nyt käymättä, mutta ne löytyvät takuuvarmasti muutaman sadan metrin lisäkävelyllä joskus toiste.

Matkustaminen avartaa. Kunnioitus Salpa-aseman rakentajia kohtaan entisestään kasvoi. Lemin särä oli herkullista.

Pallokorsun rakentaminen

2010-09-28T08:12:00.001+03:00

Pallokorsun ulkohalkaisija oli 460 senttimetriä. Jotta uloimman muotin ympärille jäisi tarvittava liikkumatila, oli kuopan halkaisijan oltava noin 5,5 metriä. Syvyyttä korsukuopalla oli noin kolme metriä. Pohjavesien poiston vaikeus saattoi pakottaa rakentamaan korsun, niin että osa kuvusta jäi maanpinnan yläpuolelle.

Kaivettuun monttuun asennettiin eräänlainen munakuppi, puusta tai metallista. Siihen sijoitettiin noin kolme metriä halkaisijaltaan oleva kumipallo. Se täytettiin ilmalla tiettyyn paineeseen saakka, jotta valun sisämuottina oleva pallo kantoi päälle tulevan betonin painon.

Kumipallon päälle tuli suojakangas, joka esti kuivuneen betonin tarttumisen kumiin kiinni. Näin pallo saatiin valun jälkeen ehjänä seuraavaan kohteeseen.

Pallon lähelle muutama sentin päähän sisäpinnasta asennettiin pienisilmäinen teräsverkko. Sen tehtävä oli estää kranaattiosumien aiheuttaman negatiivisen kraaterin irroittamien betonikappaleiden putoaminen sisään.

Varsinainen betoniteräs sijoitettiin verkkoelementteinä suurin piirtein keskelle noin 60 sentin seinävahvuutta. Jossain vaiheessa pallo asennettiin hieman epäkeskeisesti ulkomuottiin nähden, jolloin vihollisen puolen seinä saatettiin saada kymmenkunta senttiä paksummaksi ja vastaavasti takaseinä ohuemmaksi. Katon vahvuudeksi pyrittiin saamaan 80 senttiä. Terästä pallokorsuun käytettiin noin 580 kiloa.

Ulkomuotiksi asennettiin valmiista metallielementeistä pultattava teräsmuotti. Muottilevyjen saumoihin tuli kumitiiviste, jotta muotista tuli ilmatiivis.

Betonivalu tapahtui päältä. Seinien valun aikana kumipalloa päällä suojasi metallikartio. Betonia pallokorsun seiniin meni 20 kuutiometriä. Lattia valettiin jälkivaluna. Siihen betonia tarvittiin enää noin neljä kuutiota. Yhteensä betonia korsuun meni siis noin 24 kuutiota. Vertailun vuoksi kerrattakoon, että maavaraiseen järeään teräsbetonikorsuun betonia meni 560 kuutiometriä.

Betonin valu kesti 4-5 tuntia. Sen jälkeen muotti suljettiin "hatulla" päältäkin ilmatiiviksi. Ulkomuoteissa oleviin yhteisiin liitettiin alipainepumpusta letkut ja aloitettiin veden pumppaaminen pois märästä betonista. Imu kesti 1,5 - 2 tuntia. Siitä tulee nimi imubetoni. Imun jälkeen betoni oli jo niin kova, että ulkomuotti voitiin poistaa ja kumipallostakin laskea ilmat pois ja siirtää muotti seuraavalle montulle asennettavaksi.

Valun jälkeen rakennettiin puusta eteinen ja ovi. Teräsovia ei ollut saatavissa.

Korsun seinustat katon tasalle saakka ympäröitiin kiveyksin ja maalla.

Pallokorsun kalustuksena oli makuulaveri kahdessa tasossa ja lämmitystä varten kamina. Korsut kalkittiin sisältä valaistuksen tehostamiseksi. Yleisin valolähde olisi varmaan ollut öljylyhty.

Pallokorsujen edut olivat nopea rakentaminen ja halpa hinta. Lisää yleistä pallokorsuista edellisessä blogissa.

Pallokorsuihin idea Amerikasta

2010-09-21T09:02:00.001+03:00

Ajatus pallo- eli imubetonikorsujen rakentamisesta saatiin Suomeen Yhdysvalloista jo keväällä 1940. Siellä oleskellut entinen merivoimien upseeri H. Ramo (voisi olla myös Rämö?) kiinnostui menetelmästä, jolla amerikkalaiset rakensivat länsirannikolleen pieniä väestösuojia mahdollisen Japanin maihinnousun varalta.

Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.

Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.

Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.

Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 254 korsua.

Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.

Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.

Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.

Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.

Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin noin 160 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput pallokorsut ovat Lappeenrannan ja Lemin alueella.

Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.

Teräsbetonikorsujen lämmitys

2010-09-14T08:45:00.004+03:00

Yli kaksi metriä paksuja seinä- ja kattomassoja käsittävän järeän teräsbetonikorsun lämpötalous poikkeaa tavallisesta hirsimökistä. Maavaraisessa korsussa on yksistään betonia 560 kuutiometriä. Korsujen sisätilojen seiniä ei ole eristetty betonista millään muulla pinnoitus- tai eristemateriaalilla kuin kalkkimaalauksella. Katossa on sentään kahden tuuman lankku sisäpinnassa, senkään tarkoitus ei liity lämpötalouteen.

On siis selvää, että seinäpinnat huokuvat voimakkaasti sitä lämpötilaa, mikä seiniin on sitoutunut.

Silloin kun korsuissa asutaan jatkuvasti ja rakenteet ovat korsulieden, hellan, avulla ajan kanssa lämmenneet, korsujen lämpötila pysyy tasaisena ja lämmön ylläpitoon myös ruuan valmistukseen tarkoitettu liesi riittää hyvin.

Sen sijaan käyttämättöminä, niin kuin muutamaa museokorsua lukuunottamatta kaikki korsut ovat, niiden betoni- ja kivimassat ovat talven jäljiltä hyvin kylmiä. Luonnontilassa korsut lämpenevät hyvin hitaasti ja esimerkiksi vielä juhannuksen maissa korsujen kaivoissa on jäätä.

Kesän ensimmäiset hellejaksot, jotka yleensä ainakin ennen vanhaan osuivat heinäkuulle, saavat korsut hikoilevaan, suorastaan "vuotamaan" kondensoitunutta vettä. Eli korsun ovista, ampuma- ja ilmanvaihtoaukoista sisään tuleva lämmin ilma tiivistyy kylmään betonipintaan ja tippuu isoina pisaroina lattialle. Pisaroiden kuviot ovat selvästi syksyllä näkyvissä kuivuneissa lattioissa.

Tänä kesänä, vuonna 2010, tuo korsujen kondensio-ilmiö tuli poikkeuksellisen aikaisin eli jo toukokuun puolivälistä alkaneen reilun viikon mittaisen hellelukemia hiponeen lämpimän jakson aikana. Tuolloin korsut olivat hyvin, hyvin kosteita.

Kun lämpötilaero korsun seinissä ja ulkoilmassa tasaantui, korsut ovat olleet koko kesän kuivia. Itse asiassa nyt syksyllä ne tuntuvat poikkeuksellisen lämpimiltä ja kuivilta. Tällaista en muista viimeisen 20 vuoden ajalta aikaisemmin.

Aikaisemmin normaalikesinä opastuksissa kerroin paradoksaalisesti, että kesähelteiden jäljiltä korsut alkavat kuivua, kun syyssateet alkavat. Nyt siis lämpötilaerot tasaantuivat poikkeuksellisesti jo toukokuun lopussa ja korsut ovat olleet lämpötaloudeltaan suorastaan viihtyisiä.

On ymmärrettävää, että korsun rakenteisiin poikkeuksellisen lämpimän viime kesän jäljiltä sitoutunut lämpö pitää korsut miellyttävän lämpöisinä ilman muuta pitkälle marras-joulukuulle saakka. Jos korsumassat hitaasti lämpenevät, ne siis myös hitaasti kylmenevät.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten Salpalinjan yleensä tasalämpöisiä teräsbetonikorsuja ja luolia talvehtimiseen käyttävät lepakot reagoivat poikkeuksellisen lämpöisiin korsuihin. Ovatko ne normaalin horroksen aloittamisaikaan liian lämpöisiä? Siinä olisi lepakkotutkijoille pientä lisäaskaretta.

Kerrattakoon vielä, että teräsbetonikorsujen lämmönlähteeksi alunperin asennettiin normaali Kastorin puuhella. Siviilimallista se poikkesi siitä, että lieden päässä oleva pieni vesisäiliö, josta aamulla sai edellispäivän lämmityksen jäljiltä lämmintä vettä, oli korvattu ilmastoinnin esilämmitysjärjestelmällä. Nimittäin talvella kylmän aikana korsun ilmastointikoneella sisään otettu ilma voitiin esilämmittää kierrättämällä se korsulieden kautta.

Tiedän kokemusperäisesti, että myös nykyajan puulämmitteiset "kesämökkikaminat" soveltuvat korsun lämmitykseen ihan hyvin. Satunnaisessa matkailukäytössäni olleeseen yhteen teräsbetonikorsuun puolustusvoimat hankki kokeilumielessä 1990-luvun puolivälin jälkeen kotimaisen Upo-kaminan. Virallista raporttia ei minulta ole vielä pyydetty kaminan soveltuvuudesta korsun lämmitykseen. Jos pyydettäisiin, lausunto olisi pääosin myönteinen.

Salpalinja-opaskoulutus

Salpavaellus 2011 -järjestelyt polkaistaan käyntiin lokakuun alkupuolella. On syntynyt ajatus kouluttaa kasvavaa tapahtumaa varten lisää oppaita. Jos kiinnostuneita löydetään, Salpalinja-oppaille järjestetään koulutusta todennäköisesti Miehikkälässä kevättalvella 2011. Koulutuksen laajuus selvinnee tässä loppusyksystä. Tietysti osallistumiseen kurssille vaikuttaa osallistujan matka koulutuspaikalle. Muita rajoituksia ja ennakkoehtoja tuskin tulee. Tietysti odotamme koulutetun oppaan osallistuvan sitten aikanaan myös opastuksiin. Eli jokainen asiasta kiinnostunut on tervetullut. Jotta osaisimme mitoittaa koulutusta ja ennen kaikkea arvioida sen toteutumistodennäköisyyttä, pyydän laittamaan osallistumishalukkuudesta viestiä vaikkapa os. terho.ahonen@haminetti.net

Kaivantoesteet

2010-09-07T07:43:00.001+03:00

Kiviesteet ovat Salpalinjan panssarintorjunnan lukko. Tätä hyvin suomalaista ja suuritöistä estemuotoa on linnoituksessa 225 kilometriä. Kiviestettä tukemaan tai paikkoihin, joihin sitä ei syystä tai toisesta pystytty tekemään, kaivettiin panssarikaivantoestettä. Sitä erileveänä ja erisyvyisenä on Salpalinjassa noin 130 kilometriä.

Kaivantoeste on ikään kuin iso oja, joka estää panssarivaunujen pääsyn sen yli.

Esteen tehoa lisättiin luonnollisesti sijoittamalla panssarintorjunta- ja jalkaväkiaseita ampumaan esteen suuntaisesti, siis sivustatuliasemasta. Kaikissa tapauksissa kaivantoja piti pystyä valvomaan ja hallitsemaan omalla tulella.

Oli selvää, että vihollisvaunun huomatessa kaivannon, sen piti ainakin hetkeksi pysähtyä ja miettiä, yrittääkö oli vai ottaako pakkia. Siinä oli puolustajan panssarintorjunnalle tarjolla muutaman sekunnin ajan paikallinen, otollinen kylkimaali.

Talvisodan kokemukset matalista kaivantoesteistä eivät olleet hyviä. Niinpä välirauhan aikana keskityttiin kiviesteiden tekoon. Asemasodan aikana annettiin kuitenkin uusia ohjeita kaivantoesteiden mitoista ja kesällä 1944 niitä lapioitiin erityisesti Vaalimaan oikaisuasemaan.

Kaivantoesteen leveydeksi määritettiin aluksi viisi metriä ja syvyydeksi kolme metriä. Siitä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata 7,5 kuutiometriä. Kun ilmeni, että esimerkiksi Sotka, T-34 -vaunulle se ei riitä, niin leveyttä lisättiin seitsemään ja syvyyttä 3,5 metriin. Jälkimmäisestä nousi maata jo alun toistakymmentä kuutiota juoksumetriä kohti.

Esimerkiksi juuri Vaalimaan oikaisuasemaan kehitettiin saksalaisesta kaivantoesteestä pikakaivantoeste. Suomalaisversiossa kaivannon leveys oli 3,5 metriä, syvyys kaksi metriä ja pohjan leveys puolimetriä. Luiskan kaltevuus tehtiin niin jyrkäksi kuin maalaji antoi myöten, kuitenkin vähintään 55 astetta. Vähätöisemmästä pikakaivantoesteessä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata enää vain neljä kuutiota.

Pikakaivantoesteeseen yhdistettiin jalkaväen taisteluasemat ja este toimi samalla yhteyshautana. Kaivannon etupuolelle sijoitettiin panssarintorjuntapesäkkeet panssarikauhuille ja -nyrkeille. Kaivannon takapuolella olivat konetuliaseiden pesäkkeet ja pst-tykkiasemat.

Kaivantoesteen teko oli pääosin lapiotyötä. Hamina-Taavetti -linjalla Luumäen puoleisessa päässä oli käytössä kolme Helsingin kaupungin osoittamaa "hullujussia", joista yksi oli höyrykäyttöinen.

Konekaivulla kauhan muoto ei aina ollut tarkoitukseen paras mahdollinen ja pohjasta tuli liiankin tasainen ja leveä. Vihollisen vaunujen mahdollisen suojaisen sivuttaisliikkeen varalta kaivantoihin pystytettiin kiviä poikittaisesteeksi.

Kaivantoesteiden lisäksi panssareiden kulkua vaikeutettiin kaltevassa maastossa rinneleikkauksilla. Pystysuoran seinän osuus leikkauksissa tuli olla vähintään 1,5 metriä. Rinneleikkauksista käytettiin myös nimityksiä myötärinne-este tai vastarinne-este sen mukaan mistä suunnasta vihollista leikkaukseen odotettiin. Leikkauksien pystyosan sortumista ehkäistiin muun muassa puupaalutuksin.

Joissakin kohdin kalliojyrkänteisiin saatettiin myötärinne-esteissä rakentaa kivenlohkareista panssariansa. Ajatus perustui ainakin teoriassa siihen, että vaunu viime tipassa huomatessaan tulevansa jyrkänteen reunalle voimakkaasti jarruttaa, jolloin telojen alla olevat kivet sortuvat ja suistavat vaunun päistikkaa nenälleen. Sen jälkeen se olisi helposti tuhottavissa tai otettavissa sotasaaliiksi.

Linnoituspataljoonista runkomiehitys

2010-08-31T07:27:00.002+03:00

Suomalaisjoukkojen vetäydyttyä Talvisodassa Mannerheim-linjaan kävi ilmi, että linnoituksen laitteiden tarkkaa sijaintia ja käyttöä ei joukoissa tunnettu. Suomen linnoittamisen historia -kirjassaan Reino Arimo toteaa joukkojen "löytäneen" linnoituslaitteita puhumattakaan, että ne olisivat tienneet, kuinka niitä käytetään.

Tätä virhettä tai puutetta ei haluttu toistaa uudessa itärajan linnoituksessa. Niinpä jo kesällä 1940 ryhdyttiin miettimään ratkaisua linnoituksen runkomiehitykseksi. Aluksi kaavailtiin värvättyihin nojaavaa järjestelmää, mutta lopulta päädyttiin pääosin reserviläisiin perustuviin linnoituspataljooniin ja erillisiin linnoituskomppanioihin.

Linnoitusjalkaväki piti saada perustetuiksi nopeasti ja siksi sotilasläänit velvoitettiin sijoittamaan niihin mahdollisuuksien mukaan paikallisia suojeluskuntalaisia. Osa linnoituspataljoonien miehistä oli varusmiehiä ja johto kantahenkilökuntaa. Pataljoonat eivät olleet samankaltaisia, vaan ne sovitettiin paikallisten olosuhteiden vaatimiin tarpeisiin.

Itärajalle perustettiin jatkosodan alkaessa kaikkiaan 14 linnoituspataljoonaa ja 16 erillistä linnoituskomppaniaa.

Linnoitusjalkaväen tehtävänä oli miehittää alueensa linnoitteet ja perehtyä niiden käyttöön. Jos kenttäarmeija olisi pitänyt ryhmittää linnoitukseen, linnoituspataljoonien tehtävä olisi ollut kouluttaa uudet joukot linnoitteen ja sen laitteiden käyttöön.

Esimerkkinä Miehikkälässä Salpalinja kulkee pitäjän halki 16 kilometrin matkalla. Sinne sijoitettiin Lin.P 3, jossa oli kolme komppaniaa. Miehitys oli siis hyvin harva. Mutta kuten sanottu, heidän ensisijainen tehtävänsä oli pääjoukkojen perehdyttäminen linnoituksen saloihin.

Alistettuina jatkosotaan

Konekiväärein varustetut linnoituspataljoonat miehittivät Salpalinjaa sen eteläosassa muutaman viikon kesäkuun 1941 liikekannallepanosta heinäkuulle. Heinä-elokuussa linnoitusjoukot olivat jo pääosin aivan rajanpinnassa varmistustehtävissä. Niitä alistettiin komppanian ja jopa vain joukkueiden kokoisina osina eri jalkaväkiyksiköille.

Yksityiskohtana mainittakoon, että Lin.P 3:n 3. komppanian päällikkönä oli sittemmin yleisradion pääjohtajana tunnettu vänrikki Eino S Repo. Hänen komppaniansa miehitti Salpalinjaa Miehikkälän Muhikossa. Eri vaiheiden jälkeen Revon komppania alistettiin Virolahdella toimineelle Lin.P 4:lle 22. elokuuta 1941 varmistustehtäviin Hämeenkylän estelinjalle. Seuraavana päivänä komppania valmistautui siirtymään autoilla rajan yli Urpalanniemeen ja Satamaniemeen rannikkoa varmistamaan.

Lin.P 3:n yksiköt taistelivat Kannaksella kärkijoukkojen mukana aina asemasodan aikaiseen etulinjaan asti.

Virolahtelaisen Lin.P 4:n yksi komppania osallistui muun muassa Siiranmäen taisteluun 12. kesäkuuta 1944 VT-aseman teräsbetonikorsuissa. Heidän sotapäiväkirjastaan otan tuolta päivältä tähän mielenkiintoisen lainauksen:

"Oli komppania miehittänyt sille annetun n. 1 km pituisen lohkon. Bunkkereissa oli majoitus ja ne olivat varmoja suojia. Ei ankarinkaan tykistötuli tehnyt oloa epävarmaksi. Bunkkereitten välillä oli hyvin rakennettua tst-hautaa, joissa oli tilanteen aikana asemapaikat. Vihollinen ampui herkeämättä sekä tykistöllä että krh:lla linjaamme, mutta hyvien asemien ansiosta tappiot jäivät vähäisiksi."

Edellä olevaan lainaukseen kiteytyy juuri se mitä linnoittamisella haettiin: suojaa vihollisen tulta vastaan.

Valitettavasti eri syistä Kannaksen päälinnoitteeksi tarkoitetun Vammelsuu-Taipale -aseman taistelukokemukset jäivät vain muutaman päivän mittaisiksi. Keskeneräisen linnoituksen tunnetuimmat taistelut olivat Kuuterselässä ja eritoten Siiranmäessä. Kuuterselässä vihollinen teki läpimurron. Siiranmäessä Adolf Ehrnroothin vahvennettu JR 7 torjui puna-armeijan hyökkäyksen, mutta joutui yleistilanteen takia vetäytymään asemistaan.

Työmaan salassapito

2010-08-24T08:28:00.001+03:00

Valtavan rakennustyömaan pitäminen täysin salassa oli mahdotonta. Kenttäarmeijan puolustuksessa olevien joukkojen lisäksi työmaalla oli enimmillään 35 000 rakentajaa ja 2 000 lottaa. Armeijan telttojen lisäksi linjalla oli tuhat lautaparakkia. Myös tuhat kuorma-autoa jätti jälkensä.

Järeän teräsbetonikorsun kuoppa, joita oli noin 450 kappaletta, oli jo yksistään noin 20 metriä pitkä, kymmenkunta metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Kun kaivumassat oli kuopan reunalla, myllerretty maa-ala oli vieläkin isompi. Ampuma-alat raivattiin 200 - 300 metrin syvyyteen. Ne näkyivät avohakkuukaistoina. Kiviesterivistöjä oli yli 200 kilometrin matkalla.

On selvää, ettei tuollaisia "nähtävyyksiä" pidetty millään piilossa. Työmaa sijaitsi 15- 20 kilometrin päässä rajasta. Sen lentokuvaaminen oli varmasti naapurille mahdollista.

Mutta monin eri keinoin sentään yritettiin suojata työmaan ulottuvuuksia.

Liikkuminen työkohteilla tapahtui kulkuluvin, joita myös tarkastettiin. Rakentajille kävi työn kuluessa tietysti selville mitä he olivat tekemässä. Mutta mitä tehtiin naapurikohteessa, siitä ei ainakaan aktiivisesti kerrottu. Näin yritettiin rajata tietoa, jotta työntekijöille ei syntyisi kokonaiskuvaa edes lähialueelta, puhumattakaan laajemmista kokonaisuuksista.

Rakentajia oli tietysti kielletty puhumasta työn alla olevista sotilaskohteista. Majoitusalueilla oli ehdoton viinanjuontikielto. Sillä pyrittiin järjestyshäiriöiden ja muun pahennuksen lisäksi rajoittamaan hölösuita kertomasta koko totuutta esimerkiksi korttiporukkaan soluttautuneille "vihollisen agenteille".

Työkohteita yritettiin naamioida työn kuluessa. Puita kaadettiin vain se mikä työn kulun kannalta oli välttämätöntä. Joissakin kohteissa paljaaksi kaivettua maata "sammaloitiin". Se oli naisten työtä.
Valmiiden kohteiden naamioiminen on oma lukunsa.

Neuvostoliittoa ilman muuta kiinnosti menossa oleva uuden rajaseudun aktiivisuus. Useita havaintoja tehtiin muistiinpanoja tehneistä hiippailijoista, joista joitakin saatiin kiinni. Myös linnoittajien taustoja vähänkin epäilyttävissä tapauksissa tutkittiin. Jos oli syytä epäillä tietovuotojen mahdollisuutta, sellaiset henkilöt irtisanottiin tekaistuin syin. Todellista potkujen syytä ei kerrottu.

Juttuja linnoitustyömaan arjesta sen paremmin kuin muustakaan asiaan liittyvästä ei tuon ajan sanomalehdistä löydy. Joitakin pikkujuttuja onnettomuuksista tai rikoksista saattoi käräjäuutisten yhteydessä näkyä.

Niin kuin todettu, koko linnoitusoperaatiota ei pystytty pitämään salassa. Nyt tiedetään, että puna-armeija otti Suomen uuden itärajan linnoituksen huomioon hyökkäyssuunnitelmissaan jo niinkin aikaisin kuin syyskuussa 1940. Jatkosodan alkupuolella suomalaisten hyökkäysvaiheessa neuvostosotilailta saatiin saaliiksi karttoja, joissa oli varsin osuvia merkintöjä suomalaisten puolustusryhmityksistä ja linnoitetuista alueista.

Entä sitten tai nykymurteella kysyttynä, so what?

Kun kaikkea ei pystytty salaamaan ja tietoa kiiri yli rajan, oliko se lopulta sitten niin vaarallista. Näin jälkikäteen arvioituna yleisesti ottaen ei. Huikean iso linnoitustyömaa oli viesti mahdolliselle uhkaajalle, että maanpuolustustahto oli Suomessa Talvisodan jälkeen tallella, jos kohta entistä tiiviimpänä.

Ja tiedot vahvasta linnoituksesta voivat hyvinkin olla taustalla Stalinin tehdessä päätöksiä heinäkuun puolivälissä 1944 asevoimiensa suuntaamisesta Suomen rintamalta Keski-Euroopan taistelutantereille.

Salaisuuksien sopiva tahallinen tai tahaton vuotaminen saattoi olla viisautta.

Tulvitusjärjestelmät

2010-08-17T07:50:00.002+03:00

Jo Karjalan kannaksen puolustussuunnitelmissa oli varauduttu erilaisten vesiesteiden, patoamisten ja tulvitusjärjestelmien tekoon. Ja niitä tehtiinkin. Patoamisilla nostettiin veden pintoja, pehmennettiin ranta-alueita, jotka estivät panssarivaunujen liikkumista sekä vihollisen kaivautumista. Talvella jäätyneenä tulvitusalueet muodostivat tasaisen ampuma-alan ja estivät niin ikään kaivautumisen.

Salpa-asemaan oli suunniteltu useita tulvitusjärjestelmiä. Niistä kolme rakennettiin.

Virolahden Ravijoella ja Säkäjärvellä tehdyt tulvitukset olivat pienehköjä ja ne lähinnä olisivat tehostaneet vesistöjen estearvoa ja vähentäneet rantapenkassa vihollisen pesiytymiseen sopivia katveita

Luumäelle rakennettu Kivijärven-Urpalanjärven tulvitusjärjestelmä on alueellisesti jo selvästi edellisiä merkittävämpi. Valmiina suunnitelma olisi lisännyt Salpalinjan estearvoa noin kymmenen neliökilometrin alueella Salpausselän harjulta etelään.

Suunnitelman lähtökohtana oli se, että Salpausselän (kuutostien) pohjoispuolella olevan Kymijoen vesistöön laskevan Kivijärven veden pinta on noin 15 metriä korkeammalla kuin harjun eteläpuolella sijaitsevan Urpalanjärven veden pinta. Urpalanjärvi laskee Urpalanjoen kautta suoraan Suomenlahteen.

Ensimmäiset ajatukset Kivijärven veden laskemisesta Salpausselän harjun läpi Urpalanjärveen tulivat esiin jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten aikana syksyllä 1939. Myöhemmin Teknillisen korkeakoulun vesirakennuksen professorina toimineen Viljo Castrenin suunnitelman pohjalta töihin käytiin jo talvisodan viime päivinä. Parin viikon jälkeen työt keskeytyivät ja jatkuivat todenteolla kesällä 1940. Järjestelmä oli valmis itsenäisyyspäivän aattona 1940.

Suunnitelman mukaan Kivijärvestä oli tarkoitus laskea padon ja harjun läpi johdettujen betoniputkien (valtatien alla) läpi vettä viiden kuutiometrin sekuntivauhdilla seitsemän päivän ajan. Tällöin Urpalanjärven veden pinta olisi noussut noin puoli metriä. Tulva-alue olisi laajentunut merkittävästi ja pehmentänyt alavaa maata. Kivijärven veden pinta olisi laskenut muutamia kymmeniä senttejä.

Salpausselän harjun ja Urpalanjärven väliin Vainikkalan radan rautatierumpuun saakka kaivettu lasku-uoma olisi toiminut panssareille kaivantoesteenä, sen etupuolella olevan pääaseman tukilinjana. Lasku-uoman estearvon säilyttämiseksi siihen laskettiin hiljalleen vettä, jotta kaivannon maaperä olisi pysynyt jatkuvasti pehmeänä.

Järjestelmään kuului kuusi patoa, joilla eri vaiheissa olisi voitu tarpeen vaatimalla tavalla aiheuttaa viholliselle hankaluuksia. Pääpadon jälkeen toiseksi tärkein pato oli Urpalanjoen suulla. Sen avulla olisi talvella voitu vaihdella Urpalanjärven veden pinnan korkeutta ja rikkoa jäätä ja siten estää vihollisen raskaan kaluston käyttö tulvitusalueella.

Kivijärven tulvitusjärjestelmän toimivuutta kokeiltiin heinäkuun alussa 1944. Viiden päivän juoksutuksen jälkeen koe oli keskeytettävä, kun padon uoma alkoi syöpyä hallitsemattomasti. Tässä vaiheessa oli ilmeisesti kaikkein lähinnä se vaara, josta on kummunnut hurjia tarinoita, että Kivijärvi olisi kokonaan tyhjentynyt ja avannut uuden lasku-uoman Suomenlahteen!

Tähystys teräsbetonikorsuista

2010-08-10T10:01:00.002+03:00

Massiivisten asekorsujen (konekivääri ja pst-tykki) ja joidenkin majoituskorsujen tähystysmahdollisuus järjestettiin teräksestä valettujen tähystyskupujen avulla. Tämän blogin otsikkokuva on juuri sellaisesta.

Tähystyskuvut oli suunniteltu siten, että ne vartiotähystyksen lisäksi mahdollistivat tulenjohtamisen ja lähipuolustuksen. Viestivälineenä kuvusta korsun sisätiloihin oli huutoputki.

Konekiväärikorsuissa oli kuvun lisäksi aseen ampuma-aukon vieressä erillinen tähystysrako. Siitä ampujan apulainen olisi pystynyt ammunnan aikana antamaan ampujalle tietoja tulen vaikutuksesta ja osoittamaan uusia maaleja. Pitkiä vöitä ammuttaessa ampujan näkyvyyttä ja tähtäystä olisivat näet rajoittaneet ruutikaasut ja piipun jäähdytysveden höyryt.

Panssarintorjuntatykin suuntauslaitteena suorasuuntausammunnassa oli optinen "kiikari". Tulenjohtaminen tapahtui tähystyskuvusta.

Teräsbetonikorsuihin asennetut tähystyskuvut painoivat mallista riippuen 9-12 tonnia. Niiden näkyvissä olevan terässeinämän paksuus on noin 30 senttimetriä ja sisähalkaisija mallista riippuen 80 - 100 senttiä. Kuvun rungosta on betonin sisässä metrin verran.

Ympäritähystyksen mahdollistavassa kuvussa tähystysrakoja oli kuusi kappaletta. Tehtiin myös esimerkiksi rinneratkaisuihin soveltuvia kupuja, joissa tähystysrakoja saattoi olla vain kaksi.

Tähystysraothan muodostavat teräsrakenteeseen katkoviivan. Esimerkiksi vuoden 1939 ns. vanhaa mallia oli Talvisodassa Mannerheim-linjassa muutamia katkennut tykistötulessa rakojen kohdalta.

Tähystysrakojen kohdalla kuvun sisällä on ns. sulkurengas. Se on laakereilla oleva noin 30 senttiä korkea ja reilun tuuman paksu teräsrengas. Muuten umpinaisessa renkaassa oli yksi aukko tähystystä ja erikoisrakenteista korsukonepistoolia varten. Näin tähystettäessä tai ammuttaessa mies sisällä käänsi laakereilla olevan renkaan haluamaansa kuvun rakoon ja oli siten suojassa muista raoista mahdollisesti tulevaa tulta vastaan.

Tuon sulkurenkaan ampuma-aukon lisäksi, renkaassa oli myös erillinen tähystysaukko. Siinä oli muutama kapea rako, ikään kuin säleikkö, jonka läpi tähystettiin. Kun ampuma-aukko käännettiin kuvun raon kohdalle, jäi "säleikkö" umpinaiseen kohtaan tähystysrakojen (aukkojen) väliin.

Jopa 12 tonnia painava kupu valmistettiin "yhtenä muruna" ja se oli suurin yksittäinen valukappale, mihin silloinen metalliteollisuus pystyi. Salpa-asemaan viritetyistä 378 erilaisesta teräskuvusta 340 valettiin Karhulan konepajan valimolla ( nyk. Ahlströmin valimo) ja loput Värtsilässä. Tuosta kokonaiskupumäärästä 30 oli tulenjohtokupuja ja 56 kappaletta konekiväärikupuja.

Kun Salpalinjan rakentamisen aikaan tavallisen kuorma-auton kantavuus oli 3-4 tonnia, on ymmärrettävä, että kupujen kuljetuksiin tarvittiin erikoisajoneuvoja. Varsinkin viimeiset metrit painavan kuvun siirtämisessä laudoitetun ja raudoitetun korsumuotin päälle olivat hankalia. Vahinkoja sattui ja saattoipa kupu romahduttaa koko virityksen pudotessaan kuusi metriä syvän korsumontun pohjalle! Rakentajien tuska on arvattavissa.

Jos oli valurautainen teräskupu painava, oli sillä myös hintaa. Kupu maksoi tuolloin 100 000 markkaa kappale. Pelkästään kuvun arvo oli siis 10 prosenttia koko korsun kustannuksista.

Sivustatuli ja panssarintorjunta

2010-08-03T07:17:00.002+03:00

Konekiväärien yhtenäinen sivustatuliverkko oli siis Salpalinjan puolustuksen runko. Sivustatuli oli viisasta myös panssarintorjunnassa. Tunnettuahan on, että panssarivaunujen panssarointi oli vielä ainakin toisen maailmansodan aikoihin kyljissä heikompi kuin vaunun etuseinässä. Tämä antoi mahdollisuuden heikkotehoisellekin panssarintorjunnalle.

Panssarivaunujen torjunnassa estekivillä ei ollut pelkästään pysäyttävä tai hidastava tarkoitus. Niiden avulla ja maaston hyväksikäytöllä oli pyrkimys ainakin jonkin verran ohjailla vaunuja puolustajan kannalta edullisiin maastonkohtiin. Näihin "sumppuihin" kohdistettiin sitten mahdollisimman tehokas pst-tuli ja nimenomaan sivustatuliasemasta. On selvää, että tällaiset kohdat olivat myös oman tykistön valmiiksi paikannettuja maaleja.

Välirauhan aikana rakennetut teräsbetoniset panssarintorjunta-asemat oli sijoitettu konekiväärien lailla sivustatuliasemiin, ampumaan kiviesteiden suuntaista tulta.

Itse asiassa Salpalinjan 52 betoniin valetusta panssarintorjuntatykin tuliasemasta peräti 47 kappaletta sijaitsee ns. kaksoisasekorsuissa, konekiväärin rinnalla. Tai jos tarkkoja ollaan tiettävästi neljässä kaksoisasekorsussa, kalliorinteisiin tehdyissä, aseet ovat päällekkäin, kk aina alimpana ampumassa maanpinnan myötäistä pyyhkäisevää tulta.

Kaivantoestettä kaivettiin välirauhan aikana eniten Hamina-Taavetti -linjan pohjoispäässä. Kesällä 1944 panssariesteiden rakentamisessa keskityttiin lähes yksinomaan kaivantoihin. Painopistesuunnilla niitä tehtiin varmistukseksi kiviesteiden taakse. Uusissa asemissa kuten Vaalimaan oikaisuasemassa panssariesteenä oli saksalaisperää oleva pikakaivantoeste.

Kaivannon, ikään kuin iso oja, tarkoituksena oli estää vaunun pääsy siitä yli. Joka tapauksessa vihollisvaunu olisi mitä todennäköisemmin joutunut ainakin hetkeksi pysähtymäään kaivannon reunalle miettimään, yrittääkö yli vai ottaako pakkia.

Edellä mainittuihin teräsbetonikorsuihin sijoitetut panssarintorjuntatykit olivat sijaintinsa vankeja ja niitä ei olisi pystytty käyttämään myöhemmin kaivettujen kaivantoesteiden puolustukseen. Sitä vastoin kenttälinnoitteisiin tarkoitetut pst-tykit pystyttiin varsin helposti sijoittamaan kaivantoesteiden suuntaiseen tulitukseen.

Jos vihollisvaunu olisi päässyt kaivannon reunalle, olisi se joutunut todennäköisesti ainakin hetkeksi pysähtymään "tuumaustauolle". Silloin kaivannon päässä olevalla puolustajan pst-tykillä olisi ollut suorasuuntaustähtäimissään paikallinen kylkimaali! Silloin oli ammuttava heti; eli käyttää hyödyksi vihollisen heikko hetki.

Panssarikauhujen ja -nyrkkien myötä vastaanvanlainen taktiikka oli pst-aseen liikkuvuuden johdosta entistä joustavampi tuhoyhdistelmä vihollisvaunuille.

Tyypillisin kenttälinnoitteesta ampuvan pst-tykin tuliasema löytyy Miehikkälässä Salpalinja-museon kupeesta. Alkuperäinen asema on harjanteen takana suojassa vihollisen tykistötulelta ja pst-tykin putken jatkeena on Miehikkälä-Taavetti maantien poikki kaivettu kaivantoeste. Itse pst-tykin tuliasema on myös suojattu esteen päässä y-kirjaimen muotoisella kaivannolla, joten panssarivaunu ei olisi päässyt tallomaan tykkiä alleenkaan.

Konekiväärien sivustatulitus puolustuksen selkäranka

2010-07-27T09:23:00.001+03:00

Salpalinjan rakentamisessa otettiin oppia Talvisodan Mannerheim-linjassa esiin tulleista virheistä. Talvisota vahvisti jo tiedossa olleen vakavan puutteen, sivustatulituksen. Vihollinen kehitti tehokkaita suorasuuntausampumamenetelmiä, joilla se piti rintamaan päin suunnatut puolustajan ampuma-aukot hiljaisina.

Mannerheim-linjahan nojasi osittain 1920-luvun alussa rakennettuihin ns. Enckellin linjan teräsbetonikorsuihin. Sivustatulen edut olivat jo silloin tiedossa ja tarkoitus oli rakentaa korsut ampumaan toinen toisensa eteen. Rahan säästämiseksi päädyttiin kuitenkin sijoittamaan korsujen ampuma-aukot vihollisen oletettuun tulosuuntaan, rintamaan päin. Näin päästiin lukumääräisesti vähemmillä korsuilla.

Puutetta alettiin korjaamaan korsujen uudistamisella 1930-luvun lopulla, siis vähän ennen Talvisotaa. Käytännössä se oli lähes korsujen uudelleen rakentamista. Osaan vanhoista Enckellin linjan korsuista rakennettiin erillinen kk-asema, ns. vasikka, ampumaan sivustatulta. Vanhat rintamaan päin olevat ampuma-aukot muurattiin tai valettiin umpeen. Osa kk-korsuista muutettiin näin pelkästään majoituskorsuiksi.

Huomattiin, että virhe oli paljon yksinkertaisempi korjata jo piirustuslaudalla kuin valmiissa rakenteessa.

Tulevan Salpalinjan konekivääri- kuin myös panssarintorjuntatykkikorsut sijoitettiin sivustatuliasemaan ampumaan estekivien suuntaista tulta. Ampuma-aukkojen suojaksi rakennettiin korsuun kiinteästi kuuluva siipimuuri. Se oli noin viisi metriä pitkä ja kaksi metriä paksu fyysinen betonieste, jota vahvistettiin vihollisen puolen seinän kiveyksillä ja maalla.

Päästäkseen ampumaan puolustajan ampuma-aukkoihin vihollisen panssarivaunujen olisi pitänyt ajaa kiinni panssarikiviesteeseen ja kääntää putkensa korsun suuntaan. Tällöin ao. vaunu olisi ollut kohdalla olevan puolustajan panssarintorjunnan maalina. Näin korsujen ampuma-aukkoihin kohdistettu tuli oli viholliselle hyvin vaikeaa tai mahdotonta.

Salpalinjan puolustuksen selkäranka oli konekiväärien yhtenäinen, maanpinnan myötäinen pyyhkäisevä sivustatuli. Tärkeimmällä suunnalla Suomenlahden ja Kivijärven välillä tuo tulivyöhyke suunniteltiin yhtenäiseksi.

Teräsbetoniin rakennettuja konekiväärin paikkoja Salpalinjaan tehtiin 295 kappaletta. Niiden lisäksi ja täydennykseksi kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä, avonaisia tai katettuja, oli 1200 kappaletta

Valmis valinta vaellukselle

2010-07-18T14:09:00.002+03:00

Kaksi viikkoa on tässä nyt sulateltu Salpavaelluksen palautetta. Viime kesän notkahduksesta päästiin osanottajamäärässä selvään nousujohteeseen. Tätä uskoa vahvistaa myös se, että jo nyt on ensi kesää ajatellen lupaustasolla kasassa noin 30 vaeltajaa. Näin myönteistä kuvaa ei ole ennen ollut. Lupaus tulla ja todella tulla ovat tietenkin kaksi eri asiaa, mutta nyt lupauspuheisiin on uskominen.

Ensi kesän vaelluksen suunnittelu on täysin alkutekijöissään. Sen verran uskallan ennustaa, että reittejä on todennäköisesti kolme: päivän reitti, yhden yön reitti ja kahden yön ns. pitkäreitti. Sisältöteemat ja matkat jalostuvat syksyn aikana.

Tämä kaakonkulman reserviläisjärjestöjen järjestämä ja puolustusvoimien tukema vaellustapahtuma on valmis ja koeteltu paketti tutustua Salpalinjaan. Ajankohta on viikko jälkeen juhannuksen.

Tapahtuma sopii niin yksittäisille vaeltajille kuin ryhmillekin. Suurin yksittäinen ryhmä vaelluksella oli vuonna 1997, jolloin kansaneläkelaitos Kelan henkilökunta rynni korsuihin 170 hengen voimin. Siitäkin selvittiin kunnialla.

Maanpuolustusjärjestöistä toistaiseksi Salpavaelluksen on ottanut parhaiten ohjelmaansa Suomen Rauhanturvaajaliitto. Se on jo muutaman vuoden ajan saanut liikkeelle 10 - 20 vaeltajaa. Määrä ja heidän tuomansa värikkyys ovat olleet merkittävä lisä tapahtuman ilmeeseen. Rauhanturvaajia tulee ensi vuonnakin, sen jo tiedän. Soittokunta Faitterit suorastaan tarjoutuu vuodesta toiseen mukaan. Se on meille järjestäjille iso ilo.

Reserviläisliitto innostui tänä vuonna markkinoimaan Salpalinjaan tutustumista jäsenistölleen. Hyvä työ ei vielä ehtinyt näkyä osanottajamäärissä. On syytä uskoa, että myös reserviläisiä nähdään ensi kesänä selvästi aiempaa enemmän.

Suomen Reserviupseeriliiton kanssa pääsimme viime talvena jo kosketuksiin, mutta merkittävää yhteistyön muotoa ei vielä saatu aikaiseksi. Uskon, että RUK:n käyneelle jäsenistölle Salpalinja on ainakin sanana jo tuttu. He upseerioppilaina eivät ole voineet olla törmäämättä maastoharjoituksissa linnoitteisiin. Toisaalta RUK:n opetusohjelmaan ei kuulu linnoitusvaikutteiden hankkiminen Salpalinjasta. Siksi Salpavaelluksesta saattaisi olla tilausta ja hyötyäkin reserviupseereille.

Puite ryhmätapaamisille

Kaiken kaikkiaan Salpavaellus on mitä sopivin erilaisten ryhmien kokoontumistilaisuudeksi. Puitteet ja ohjelma ovat valmiina. Patikoinnin, ruokailujen, saunomisen ja yöpymisen lomassa jää riittävästi aikaa muisteluksille. Yhdessäoloa on koko tapahtuma.

Kokosin itse kaksi vuotta sitten oman YK-komppaniani vuosikymmenten jälkeen vaellukselle. Liikkeelle sain yhdeksän miestä ja hauskaa oli. Siitä alkoi tiivistynyt yhteydenpito. Viime syksynä me risteilimme jo 18 miehen joukkona. Tapaamisen tarpeen kipinä syttyi Salpalinjassa.

Ja mikä parasta liikunnallisessa, johdetussa ja opastetussa tapahtumassa on se, että lopputulos on kaikin puolin siisti. Kapakkailtojen kaltaista ryminöintiä varten ei varmaan kenenkään kannata metsään mennä.

Erilaisiin tapahtumiin ryhmän kokoaminen onnistuu, jos asialle vihkiytyy innokas vetäjä. Kokemuksesta tiedän, että työtä se teettää, mutta onnistumisen ilo palkitsee vaivan. Ja Salpavaelluksen puolesta uskallan luvata, että kuka tahansa kokoaa ja tuo vaellukselle vähintään seitsemän hengen ryhmän, vetäjä pääsee ilmaiseksi.

Luolia moneen käyttöön

2010-07-14T09:50:00.002+03:00

Salpalinjan perussuoja on teräsbetonikorsu. Niiden rakentaminen oli välttämätöntä, mutta myös kallista. Halvempi vaihtoehto löytyi peruskalliosta. Se on louhia luolia. Salpa-asemassa on yhteensä 25 erikokoista luolaa. Näin kesähelteellä ne ovat suorastaan mukavan viileitä.

Kallion, johon luola louhittiin, tuli täyttää muutamia vaatimuksia. Paikan tuli sijaita hyvin lähellä pääasemaa. Louhittavan kallion tuli olla ehjää. Luolan kattoon piti jäädä ehjää kalliota yksi metri plus luolan leveys. Esimerkiksi jos luolatunnelin leveys oli vaikkapa kuusi metriä, päälle tuli jäädä ehjää kiveä seitsemän metrin paksuudelta. Näin saavutettiin suurin piirtein sama lujuus kuin teräsbetonikorsun 2,1 metrin betoni- / teräsvahvuudella.

Luola piti pystyä sijoittamaan kallioon siten, että viemäröinti oli helposti järjestettävissä alamaahan. Eli omien havaintojeni mukaan luolat ovat kalliokumpareissa ja jostakin kulmasta katsottuna aina yleisen maanpinnan tason yläpuolella.

Salpalinjan luolista suurin osa sijaitsee Virolahdella. Asialla lienee yhteyttä ruotsalaisiin vapaehtoisiin linnoittajiin, joilla oli kaivososaamista.

Louhinnassa käytettiin paineilmaporia. Vaakaporauksin mentiin eteenpäin poran pituuden verran, ammuttiin, poistettiin sepeli, taas porattiin jne. Mitä pitemmälle louhinta eteni, sen työläämpää oli kiviaineksen ulossaanti. Käytössä isoimmissa luolissa oli pikkuratoja, joita pitkin mies- tai hevospelissä louhetta kiskottiin vaunuissa ulos. Louhittu kallio turpoaa noin 1,6- kertaiseksi kiinteään kiveen verrattuna.

Kun onkalo oli valmis, sinne rakennettiin talo sisään. Lattia valettiin betonista. Talon ihanneratkaisu oli lapetiiliseinä ja betoniholvikatto. Tällainen löytyy valmiina vain Lappeenrannan Rutolasta. Suurin osa luolista jäi keskeneräiseksi. Muutamiin ehdittiin rakentaa tilapäisratkaisuna puutalo sisään, kuten esimerkiksi Virolahden Ravijoella ja Luumäen Suo-Anttilassa.

Talon rakentamisella luolaonkaloon haettiin tietenkin käyttömukavuutta. Lämmönlähteenä isommissa luolissa oli keskuslämmityskattila ja pienemmissä ehkä vain korsuliesi. Savut ja ilmastointiputket johdettiin isoissa luolissa ulos katon läpi louhitun ns. huoltokuilun kautta.

Salpa-aseman suurin luola on Luumäellä Lusikkovuoressa. Siinä on kolme sisäänmenoaukkoa ja betonilattiaa on noin 1200 neliömetriä. Se oli tarkoitettu 400 miehen majoitusluolaksi.

Luolien käyttätarkoituksesta on kylillä aikalaisten kertomina monia versioita. Todellisuudessa luolat olivat monikäyttöisiä. Ylempien johtoportaiden käskyllä ne voitiin ottaa majoitus- ja reservin lepotiloiksi, varastoiksi ja lääkintätarkoituksiin siis joukosidontapaikoiksi.

Yhtenä käyttömahdollisuutena on puhuttu kenttäsairaaloista, mutta taistelutilanteessa potilaiden kuljetus keskellä pääasemaa oleviin kenttäsairaalaluoliin olisi käytännössä ollut hyvin vaikeaa. Linnoitusteillä olisi tuolloin ollut varmasti paljon myös muuta liikennettä.

Muutamissa luolista oli tehty myös yhdistelmiä majoituksen ja aseistuksen osalta. Esimerkiksi Miehikkälän Härkämäen toisessa luolassa on päällä panssarintorjuntatykkipesäke ja luolan perällä kiviesteen suuntaan ampuva konekivääripesäke. Mainittakoon, että Miehikkälässä ei ole muita kuin Härkämäen kaksi luolaa. Korsumatkojen järjestämillä vaelluksilla tutustutaan niihin molempiin.

Ylämaalla on kaksi Salpa-aseman luolaa.

Kustannuksiltaan keskimääräinen noin sadan miehen luola maksoi noin puoli miljoonaa markkaa. Siis vain puolet teräsbetonikorsun hinnasta!

Salpa-aseman luolien tämän päivän käyttö rajoittuu pääosin lepakoiden talvehtimiseen. Siihen ne ovat sopivan tasalämpöisiä.

Luumäen Suo-Anttilan luolaan pääsee tutustumaan tilauksesta sopimalla asiasta maanomistajan kanssa. Luola on lukittu.

Salpapolun varteen osuvissa luolissa liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Pakkanen ja jäätyvä vesi saattaa irrottaa talvena aikana kattorakenteesta vaarallisia kivenlohkareita. Salpa-asemaa kolutessa hyvä taskulamppu on aina välttämätön varuste.

Ohi on ja uutta putkeen

2010-07-05T10:36:00.002+03:00

Nenä on palanut ja raukea hyväolo vallitsee. 17. Salpavaellus on nyt osa vapaaehtoista kaakkoissuomalaista maapuolustustyöhistoriaa. Vaeltamassa oli 125 vaeltajaa, tuplasti edellisvuoden notkahdukseen verrattuna. Kokonaisihmismäärä tapahtuman päättäneessä maanpuolustusjuhlassa kesähelteessä lähenteli 300 henkeä.

Suunta on oikea. Nuo luvut innostavat tekijöitä jatkamaan. Ja siihen saatiin kannustusta monilta mukana olleilta, ei vähiten puolustusministeri Jyri Häkämieheltä.

Vaellus onnistui järjestäjien näkökulmasta kokonaisuutena suunnitellulla tavalla. Tapahtumaa oli pyörittämässä kaikkiaan noin 80 vapaaehtoista talkoolaista Luumäeltä, Miehikkälästä ja Virolahdelta.

Pieniä yllätyksiä ja hienosäädön tarpeita tuli tietenkin esiin. Jos ei olisi tullut, maailma olisi valmis. Virheet korjataan ja muutamat kokeiluluonteiset elementit jatkojalostetaan ensi kesäksi entistä toimivampaan muotoon.

Tämän blogin lukijamäärä on pikkuhiljaa noussut yli 700 eri kävijään. Kiitos siitä. Kun ette kaikki olleet kuulemassa vaellusjohtajan sijaisena käyttämääni vaellusjohtajan puheenvuoroa arvovaltaisessa maanpuolustusjuhlassa, laitan sen tähän. Miksi? Siksi, että yön yli nukuttuani olen yhä samaa mieltä.

Vaelluksen johtajan puheenvuoro

Arvoisat sotiemme veteraanit, herra ministeri, rauhanturvaajat, vaeltajat, hyvät naiset ja herrat!

Talvisodan päättymisestä ja Salpalinjan rakennustöiden aloittamisesta on kulunut 70 vuotta. Meillä on hyvä syy ja velvollisuus olla tässä.

Salpa-asema on osaltaan ollut vaikuttamassa muun muassa siihen, että me saamme tässä ja nyt viettää rennon isänmaallista maanpuolustusjuhlaa vapaassa Suomessa ja puhua suomenkieltä.

Retkenne eilen ja tänään on osaltanne kunnianosoitus niille naisille ja miehille, jotka viisaudellaan ja ahkeruudellaan olivat Salpa-asemaa rakentamassa. Toivon, että vaelluksella linnoituksen kautta Teille on välittynyt kuva ja ajatus siitä, että kaikki se hyvä joka ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys. Sen eteen viime sotien aikaiset sukupolvet ovat tehneet suuren ja ihailtavan työn. Tämä retki on teiltä kiitos heille.

Toivon myös, että osaltanne voisitte viedä tätä viestiä eteenpäin ennen kaikkea nuorisollenne, jos niin ajattelette. Tämä sanoma on yksi meidän Salpavaelluksen järjestäjien pääpontimia. Kertoa ja näyttää, mitä täällä itärajalla viime sotien aikana kansakuntamme olemassaolon turvaamiseksi tehtiin. Tämä koskettaa koko Suomea ja meillä Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisillä ja alueen maanpuolustusväellä on tahto ja halu sekä etuoikeus tehdä tätä historiamme kerrontatyötä. Ja sen me teemme.

Ilman teitä vaeltajia, ei tästä viikonlopusta olisi tullut tapahtumaa. Myöskään ilman tämän tapahtuman kymmeniä ja kymmeniä järjestäjiä ja talkooihmisiä, mukaan lukien muonituksestamme huolehtineen martat, tätä juhlaa tässä ei vietettäisi. Minä kiitän sydämestäni teitä kaikkia, vaeltajat ja järjestäjät. Myös tämän juhlan esiintyjät ovat antaneet taitonsa puhtaasti maanpuolustushengessä käyttöönne.

Suomen Rauhanturvaajaliittoa, Faitterit-soittokuntaa, Kymenlaakson rauhanturvaajia ja teitä rauhanturvaajakollegat haluan kiittää yhteisestä vuorokaudestamme. Suomalaiset rauhanturvaajat, muun muassa juuri te, olette osaltanne olleet luomassa Suomelle statusta rauhanturvaamisen suurmaana, etten sanoisi supervaltana. Se on nostanut Suomen painoarvoa kansainvälisessä yhteisössä.

Me rauhanturvaajat, sotia ja sotatiloja nähneenä, jos ketkä, ymmärrämme sen siunauksen, jonka sotiemme veteraanien uhrimieli ja taistelu meille jälkipolville on luonut: - rauhan ja hyvinvoinnin.

Hyvät vaeltajat!
Vuoden päästä, viikko jälkeen juhannuksen vaellamme seuraavan kerran. Toivottavasti mahdollisimman moni teistä voisi olla mukana kenties jollakin toisella reitillä kuin nyt. Ja jos niin tunnette, kertokaa ystävillenne ja tutuillenne kokemuksista, ja jos suinkin tohditte, kehottakaa heitä osallistumaan ensi kesänä.

Niin kuin huomaatte, ensi vuoden vaelluksen markkinointi on alkanut!

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Ajakaa varovasti kotiin!

Juhlavaelluksesta tuli toistuva perinne

2010-06-21T14:19:00.003+03:00

Vuonna 1990 Salpalinjan rakennustöiden aloittamisesta oli kulunut 50 vuotta. Aika ei ollut vielä kypsä juhlinnalle. Vuonna 1994 se jo oli. Itänaapurissa oli tällä välin totalitarismi tullut tiensä päähän. Puolustusvoimat päätti juhlia Salpa-aseman 50 vuoden ikää siis 1994. Aika laskettiin rakennustöiden päättymisestä!

Mainittakoon, että vuonna 2000 Miehikkälässä juhlittiin komeasti Salpalinjan 60-vuotisuutta! Silloin aika laskettiin taas rakennustöiden aloittamisesta.

Puolustusvoimien suunnittelemaan ja organisoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlasarjaan yhtenä tapahtumana oli kirjattu Salpavaellus. Sen toteuttajiksi oli merkitty Luumäen, Ylämaan, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisjärjestöt.

Toimeksiannossa toivottiin Miehikkälän Salpalinja-museolle päättyvän vaelluksen toteutuvan kahdella reitillä. Toinen lähtee Suomenlahdelta Virolahdelta ja toinen Kivijärveltä Luumäeltä.

Vaelluskokemusta Salpalinjaan oli hitusen Miehikkälässä, jossa oli kunnallisena järjestetty muutama muutaman kilometrin patikointi muutaman hengen ryhmille. Nyt piti järjestää vuorokauden mittainen ja kymmenien kilometrin pituinen tapahtuma! Osanottajatavoitetta kukaan ei tohtinut edes arvuutella. Sille ei ollut mitään pohjaa, vain toive, että joku tulisi.

Tyhjästä oli siis aloitettava. Mitään valmista ei ollut. Oman reserviupseerikerhoni puheenjohtaja Seppo Pylvänäinen kysyi mm. minua tapahtuman vetäjäksi. En suin surmin tohtinut moiseen urakkaan ryhtyä. Hän joutui sitten itse ottamaan homman tukeviin hoteisiinsa ja hyvin ottikin. Minä lupasin tiedottajaksi; ei sekään syteen mennyt.

Into kaikilla taustajärjestöillä oli suuri. Ajatus oli, että kyllähän nyt yksi tapahtuma järjestetään, varsinkin kun puolustusvoimilta tullut pyyntö koettiin pikemminkin kunnia-asiana.

Kuvaavaa vaelluksen hahmottomattomuudesta oli sekin, että esimerkiksi Luumäen osuuden tiedusteluvaiheessa Luumäen miehet marssivat pitkän päivän pitkin linjaa ja totesivat homman jäävän pahasti kesken. Eli reilun vuorokauden vaellukseksi tarkoitettu matka oli ainakin tuplaten liian pitkä. Kun aikaa ei ollut järkevää lisätä, reittejä piti lyhentää, myös Virolahden suunnalta.

Itse vaellukseen osallistui hieman yli 200 maksanutta osanottajaa. Se oli ja tuntuikin paljolta. Vaikka suurin osa oppaistakin oli työssään vasta ensimmäistä kertaa, oli palaute mieltä hivelevää. Tapahtuman henki ja luonne iskivät asian ytimeen. Salainen Salpalinja paljasti povensa. Osanottajat olivat otettuja. Tätä täytyy saada lisää.

Kaikkine virheineenkin järjestelyt saivat kehuja ja paine uuden vaelluksen järjestämiseksi kasvoi sitä mukaa, mitä lähemmäksi vaelluksen päätöshetkeä patikointi eteni. Sillanpään marssilaulu ja spontaani tahtimarssi kruunasi päätöstilaisuudesta poistumisen.

Puolustusvoimatkin kannustivat jatkamaan. Kertakäyttötapahtumalle piti saada jatkoa. Ja niin tapahtui.

Nyt viikko jälkeen juhannuksen Sillanpään marssilaulu kuullaan Miehikkälässä jo 17:nnen kerran. Ensimmäisen kerran ulosmarssin myötä Sillanpään marssilaulusta tuli sisäänmarssi. Sen tahdissa vaeltajat marssivat 4. heinäkuuta Salpalinja-museon pihalle puolustusministeri Jyri Häkämiehen eteen.

Vuosien varrella tekijät ovat vaihtuneet, jos kohta monta on koko ajan mukana olleitakin. Myös vaeltajat ovat vaihtuneet. Heissäkin on kymmeniä, jotka jos nyt ei joka vuosi, niin toistuvasti kuitenkin ahmivat uutta tietoa Salpalinjan saloista. Osanottajamäärä on heilahdellut vajaan sadan ja ja noin 250 välillä. Se on ollut aina sen verran, että into seuraavan tapahtuman järjestämiseen on vahvistunut. Puolustusvoimat on tukenut tapahtumaa koko ajan.

Mitään automaatiota tai vakiota osallistujamäärälle ei ole. Joka kerta osallistujat on "revittävä" omalta vapaa-ajaltaan erikseen mukaan. Ja kilpailijoita tuon vapaa-ajan käytölle kyllä riittää. Vaelluksen kokonaismäärä koostuu yksittäisten ihmisten kulloisestakin halusta ja mielentilasta lähteä tutustumaan lähihistoriaamme.

Tämän vuoden vaelluksen osalta ympyrä on osaltani siinä mielessä sulkeutunut, että olen nyt jälleen tapahtuman tiedottaja, niin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Lisäksi tiedottajan tehtävän ohessa olen tapahtuman aikana myös tilapäisesti vaellusjohtajan sijainen. Vaellusjohtaja Risto Sivula on junaillut vuosi sitten sovitun mukaisesti hommat valmiiksi.

Minä ja kymmenet muut talkoolaiset panemme parastamme. Tapahtumasta tulee jälleen mieliinjäävä ja rennon isänmaallinen meille kaikille. Salpalinja ja sen rakentajat saavat ansaitsemansa huomion.

Sen tiedän jo nyt, että jos syystä tai toisesta Salpavaellus 3.-4.7.2010 jää siitä kiinnostuneelta tällä kertaa väliin, niin ei hätää. Viikko jälkeen juhannuksen 2011 on uudelleen täysi häkä päällä! Tämä on aatteellista, vapaaehtoista maanpuolustustyötä parhaimmillaan. Tervetuloa mukaan!

PS. Tiedän. Tämä blogikirjoitus on liian pitkä, niin kuin vähän aiemmatkin. Mutta lupaan ensi viikolla keskittyä vain vaelluksen järjestelyihin. Eli tässä oli tällä kertaa kahden viikon tarpeet. Hauskaa juhannusta!

Linnoitustyöt hillitsivät Stalinin hinkua

2010-06-15T11:15:00.005+03:00

Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä tuli kaksi asiaa selkeästi esille. Salpalinjalla oli pahasti keskeneräisenäkin jo merkityksensä syksyllä 1940 Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelmassa Suomeen. Ja jos ei jatkosota syttynyt, uusi sota talvisodan jälkeen olisi ollut hyvin todennäköinen kenties jo vuonna 1942. Tuohon mennessä Stalinin uusi moderni armeija oli saavuttanut hyökkäysvalmiutensa.

Tämän kirjoituksen tiedot perustuvat pääosin omiin muistiinpanoihini edellä mainitussa seminaarissa professori Ohto Mannisen pitämästä esitelmästä Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat talvisodan päätyttyä. Osa johtopäätöksistä ja tulkinnoista ovat omiani.

Puna-armeijan parin viikon marssiaikomus Helsinkiin loppuvuodesta 1939 muuttui talvisodaksi ja eteneminen pysähtyi Moskovan rauhaan 13.3.1940. Stalin selitti silti tavoitteidensa täyttyneen: Neuvostoliitto pystyi valvomaan Helsinkiä Hangosta ja Viipurista!

Syyskuussa 1940 Neuvostoliitto uudisti hyökkäyssuunnitelmansa Suomeen. Sitä täsmennettiin vielä marraskuussa. Suunnitelma tähtäsi vuoteen 1941, mutta puna-armeija ei vielä tuolloin ollut hyökkäyskunnossa. Hyökkäyssuunnitelmien uudistaminen vahvistaa selkeästi Neuvostoliiton todelliset tavoitteet. Helsingin silmälläpito Hangosta ja Viipurista ei sille riittänyt.

Ohto Mannisen mukaan syksyn 1940 NL:n hyökkäyssuunnitelman ja hyökkäyksen kärki oli Salpalinjan murtaminen Suomen kaakkoisrajalla. Vasta sen jälkeen joukot olisivat levittäytyneet laajempaan hyökkäysrintamaan kohti länttä. Ratkaisutaistelut puna-armeija valmistautui tekemään jossakin Lahden - Heinolan tasalla.

Samanaikaisesti Suomenlahden rannikon suunnassa idästä edenneen yhden hyökkäyskiilan kanssa Helsinkiä olisi kahden divisioonan voimin lähestytty myös Hangosta. Sehän oli Talvisodan rauhanehdoissa vuokrattu Neuvostoliitolle 30 vuodeksi. Mannisen mukaan Helsinkiä olisi uhattu myös pohjoisesta Riihimäen suunnasta. Osa Hangon joukoista ja osa Kouvolan - Lahden suunnan joukoista olisi rautatiekuljetuksina tuotu Riihimäelle ja sieltä radan suunnassa olisi edetty Helsinkiin.

Mainittakoon, että Suomi luotti Venäjän vallan ajalta periytyneeseen vahvaan rannikkotykistöön, eikä uskonut Helsinkiä uhattavan mereltä. Sama ajatus näkyi myös Mannisen näyttämässä NL:n hyökkäyssuunnitelmassa. Punanuolia ei suuntautunut etelästä Helsinkiin.

Puna-armeijan ensimmäinen karttaharjoitus Suomen hyökkäyssuunnitelman toteuttamiseksi toimeenpantiin maaliskuussa 1941. Esimerkkinä hyökkäyssuunnitelman konkreettisuudesta Ohto Manninen näytti ilmapommituskarttaa. Sen mukaiset pommitukset ja lennot Suomeen tehtiin 25.6 1941. Tuon ilmahyökkäyksen jälkeenhän Suomi katsoi olevansa sodassa NL:n kanssa. Alkoi jatkosota.

Edellisen blogini pohdintaan Salpalinjan merkityksestä Ohto Mannisen esitys tuo ilmiselvän lisän. Linnoitustyöt olivat rakenteiden ja myös varmasti Suomen valtavan maanpuolustustahdon ilmaisuna osaltaan välirauhan aikana hillitsemässä Stalinin hinkua hyökätä uudelleen Suomeen.

Talvisodan päätyttyä Suomen sodanjohto uuden sodan pelossa käynnisti välittömästi uuden itärajan linnoitustyöt. Manninen puhui "Moskovan rauhan linjan" linnoittamisesta. Tuo nimitys vuonna 1944 hyväksytyn Suomen Salpa -nimen eräänlaisena synonyyminä on ainakin nykyisin harvoin käytetty. Itse kuulin termin ensimmäistä kertaa.

Joka tapauksessa Suomen nopea linnoituspäätös ei NL:n hyökkäyssuunnitelmien valossa ollut lainkaan ennenaikainen tai ylimitoitettu. Päinvastoin se oli erittäin oikeaan osunut ja kauaskantoinen päätös.

Haavojen nuoleminen talvisodan jäljiltä vei puna-armeijalta luonnollisesti aikansa. Supervaltana Neuvostoliitolla oli tietysti aina ylivoima Suomea vastaan, mutta se siis joutui ottamaan jo syksyllä 1940 tulevan Salpalinjan huomioon. Tämä siitä huolimatta, että linnoitustyöt olivat Suomessa hädin tuskin päässeet täyteen vauhtiin.

Ohto Mannisen mukaan Neuvostoliiton armeija olisi saavuttanut täyden materiaalisenkin hyökkäysvalmiutensa vuonna 1942. Neuvostoliiton johto piti armeijaansa modernina ja varmuudeksi vakuutti, että moderni armeija on hyökkäysarmeija.

Suomen suuntaan Stalinilla ei ollut talvisodan jälkeen välitöntä aikataulua. Valmiin suunnitelman toteuttaminen modernilla armeijalla olisi ollut mahdollista milloin tahansa parin viikon keskitysmarsseilla.

Ellei jatkosota alkanut ja historia mennyt niin kuin meni, niin viimeistään 1942 Neuvostoliitolla olisi ollut kyky ja valmius hyökätä Suomeen millä tahansa syyllä, verukkeella ja oikeutuksella. Yksi Stalinin näkemys oikeutuksesta oli: kaikki sodat Neuvostoliiton pyrkimyksien ja kommunistisen maailmanvallankumouksen saavuttamiseksi ovat oikeutettuja.

Suomessa on ollut täysin turhaa miettiä, oliko jatkosodan välttäminen mahdollista. Vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttämiseksi Suomi olisi joutunut uuteen sotaan talvisodan jälkeen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Ilmoittaudu Salpavaellukselle

Erinomainen tapa tutustua Stalinin tavoitteiden yhteen merkittävään esteeseen, Salpalinjaan, on käsillä. Salpavaellus patikoidaan viikko jälkeen juhannuksen. Nyt on aika ilmoittautua vaellukselle: www.salpavaellus.net

Salpa-asema hukkainvestointiko?

2010-06-07T19:43:00.002+03:00

Salpa-aseman, Salpalinjan monipuolisen laitteiston ja rakenteen kertomisessa en ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Ennen kuin jatkan yksityiskohtien selvittelyä, on paikallaan pohtia Salpalinjan merkitystä. Oliko työ turha, oliko se hukkainvestointi?

Jatkosodan alussa linnoituspataljoonat, karkeasti yksi per pitäjä, miehittävät Salpalinjan eteläosaa. Vahva linnoitus etelässä antoi ylipäällikkö Mannerheimille mahdollisuuden keskittää enemmän joukkoja Laatokan pohjoispuolitse itään hyökkäävään Karjalan armeijaan. Etelässä pärjättäisiin vähemmin joukoin vahvassa linnoituksessa.

Kun kenttäarmeijan eteneminen kohti itää Karjalan kannaksenkin suunnassa alkoi elokuussa 1941, linnoituspataljoonat seurasivat perässä pieninä osina eri joukoille alistettuina. Salpalinja jäi harvalukuisten "hermotoipilaskomppanioiden" hoitoon ja valvontaan.

Asemasodan aikana kaukana selustassa oleva Salpalinja muistui sotajohtajien mieleen lähinnä materiaalivarastona. Hamina-Taavetti linjasta, HT-linja, siirrettiin kesällä 1943 VT-asemaan Raivolaan 40 000 panssariestekiveä. Siis valmista kiviestettä purettiin ja siirrettiin 20 kilometrin matkalta! Tämä siksi, että Kannaksella ei ollut riittävästi louhintakelpoista kalliota.

Piikkilanka oli toinen merkittävä materiaali, jota Salpa-asemasta siirrettiin itälinjoille.

Salpalinja tuli uudelleen ajankohtaiseksi kesäkuussa 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen ja läpimurtojen alettua. Mannerheim antoi käskyn Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta esikäskynä 15.6 ja vahvisti sen 18.6. Kenttäarmeijan linnoitusjoukot keskitettiin Salpalinjalle.

Puna-armeijan valloitusretki kohti Helsinkiä tyssäsi taipuneeseen, käytännössä linnoittamattomaan ja kallioiseen VKT-asemaan. Sotiemme veteraanit taistelivat torjuntavoitot Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Vuosalmella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa muutamia taistelupaikkoja mainittuna.

Varsinkin Karjalan kannaksen suunnassa Neuvostoliiton joukot olivat kovasti kuluneita. Jatkaakseen pysähtynyttä hyökkäystä kohti länttä on muun muassa Sampo Ahto arvellut, että Stalin olisi tarvinnut 200 000 - 300 000 täydennysmiestä ja tuhat tankkia.

Stalin joutui nyt miettimään kahta asiaa. Hän hyvin tiesi, että suomalaiset olivat välirauhan aikana rakentaneet itärajalleen lujaa linnoitusta. Sen murtaminen kuluttaisi entisestään puna-armeijaa. Samaan aikaan oli Keski-Euroopassa jo menossa tiukka kilpajuoksu Berliiniin. Ne joukot, jotka Stalin ohjaisi Suomen rintamalle, olisivat pois Saksan suunnalta.

Johtopäätöksenään Stalin päätti menestyä mieluimmin Keski-Euroopassa poliittisten pelimerkkien jaossa, kuin yrittää valloittaa Suomea. Neuvostoliitto alkoi siirtää joukkojaan Kannakselta Saksan rintamalle heinäkuun puolivälissä 1944.

Näin voidaan hyvällä syyllä päätellä, että veteraaniemme uhrautuvan ja maineikkaan taistelun lisäksi Salpa-asema oli todennäköisesti ollut osaltaan ja välillisesti vaikuttamassa Stalinin tilannearvioon. Taistelu Suomen rintamalla rauhoittui ja solmittiin rauha.

Salpalinjassa ei ammuttu yhtään vihamielistä laukausta. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu!

Tämä blogi on kirjoitettu suomenkielellä, maamme toisella virallisella kielellä.

Miten ulos tiedottamisen umpikujasta?

2010-05-31T13:18:00.004+03:00

Salpalinja oli periaatteessa sotasalaisuus Neuvostoliiton luhistumiseen eli vuoteen 1991 saakka. Suomessa, muun muassa Virolahdella seiskatien varressa, oli aloitettu 1980-luvun alussa pienessä mitassa Salpalinjan salojen avaaminen. Aikaisemmissa kirjoituksissa viittaamani Reino Arimon Suomen Linnoittamisen historia 1918-1944 vuodelta 1981 paljasti jo lähes kaiken.

Sotasalaisuuden varjeleminen on aina vaikeaa, vuotoja tapahtuu. Silti siinä nykysuomalaiset huomioiden onnistuttiin yli odotusten. Nimittäin uskallan väittää, että Salpalinja on yhä edelleen suurelle osalle suomalaisia kerran pari kuultu yhdyssana jos sitäkään. Synonyymi Salpa-asema saattaa heittää jonkun ajatukset Salpausselkään, Salpausselän kisoihin ja siis vaikkapa Lahden rautatieasemalle!

Jos on vaikeaa salassapito, vielä vaikeampaa on tiedon levittäminen, vaikka siihen ei Salpalinjan osalta ole enää mitään esteitä.

Tiedottamisongelmaa ei olisi, jos Salpalinjassa olisi taisteltu. Sotahistorioitsija Sampo Ahto on sanonut, että taistelu Salpa-asemassa olisi ollut ainakin pohjoismaalaisittain kaikkien aikojen suurin ja verisin. Jos tuon taistelun olisi Suomi voittanut ja linnoitus jäänyt Suomen puolelle, Salpalinja vetäisi väkeä kuin magneetti.

Onneksi ei tapeltu. Sotaveteraanimme hoitivat asian kunniakkaasti nykyrajan takaa katsottuna vieraan vallan puolella. Hyvin moni suomalainen olisi jäänyt syntymättä, jos Salpalinjasta olisi tullut taistelupaikka. Ehkä yhteiskuntajärjestelmämmekin olisi ollut toinen Neuvostoliiton sortumiseen saakka.

Tuota kaikkea me täällä rajanpinnassa elävät ihmiset haluaisimme Salpalinjan kautta viestittää. Ehjä ja koskemattomaksi jäänyt linnoitus kertoo monumentaalisuudellaan enemmän kuin yksi kuva ja tuhat sanaa. Siis ihmiset pitäisi saada innostumaan aiheesta ja houkuteltua heidät paikalle Salpalinjasta kunnostettuihin kohteisiin. He eivät tulisi pettymään.

Salpalinjaa eri tavoin tiedoksisaattavat toimijat tuskailevat saman ongelman kanssa: tieto ei tavoita. Tai ainakin siltä tuntuu.

Joku helposti väittää, että vika on viestissä ja kohteessa. Se ei kiinnosta. Väärin. Kyllä kiinnostaa.

Emme vain toistaiseksi ole keksineet mitään muuta toimivaa keinoa Salpalinjan sanoman läpiviemiseksi, kuin näyttää ja kertoa siitä paikan päällä. Salpalinjan näkijät ovat poikkeuksetta ihmeissään. Kohde herättää lähes kaikissa kävijöissä myönteisiä intohimoja. Joskus on suorastaan hyökätty sanan säilällä kimppuun ja perätty: miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?

Eli siinähän se ongelma on. Emme pääse kertomaan, kun emme saa ihmisiä paikalle. Tietenkin kävijöitä jo on, ajoittain runsaasti, mutta paljon, paljon enemmän ehtisimme heitä hämmästyttää.

Sitkeyttä ja lisää sitkeyttä. Sitä tarvitaan ja sitä meissä onneksi on. Pitää tiedottaa ja markkinoida yhä uudestaan ja uudestaan.

Entisenä lehtimiehenä ymmärrän jotain tiedottamisesta lehdistön kautta. 70 vuotta sitten rakennettu linnoitus ei ole enää uutinen. Lehdistö haluaa ja julkaisee uutisia. Uutinen-sanaan sisältyy sen yksi perusvaatimus, tuoreus. Kiinnostavuus-näkökulma hukkuu toimituksissa siihen samaan, johon jo viittasin. Salpalinja ei näytä 1-2 liuskan tekstinä , eikä 1-2 kuvana miltään. Siis kun ei ole relevanttia, merkityksellistä, klikataan roskakoriin.

Onhan maksetut ilmoitukset! Tietysti on. Mutta millä pelimerkeillä ilmoittelet, jos ei ole riittävästi kävijöitä, tuottoja museomaksuista, opas- ja ravintolapalveluista. Umpikuja on sielläkin.

Tiedetään. Pitää keksiä ja järjestää tapahtumia ja synnyttää niistä uutisia. Niin Miehikkälässä tehdäänkin. Hyvänä esimerkkinä on muutaman viikon pyörinyt Salpalinja-museon sotahistoriallinen luentosarja. Väkeä on ollut yllättävänkin paljon, kymmenittäin per ilta.

Ja huippu on lauantaina 12.6.2010 Salpalinja-seminaarissa, jossa historiantutkija, professori Ohto Mannisen aihe, Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat Talvisodan päätyttyä, suorastaan syyhyttää kuuntelemaan. Filosofian tohtori, yliopistotutkija Pia Olsson puhuu lotta-aatteesta ja lottajärjestön kuvasta Talvisodan jälkeen.

Viikko jälkeen juhannuksen on jälleen suurtapahtuma, Salpavaellus. Kyllä näitä tapahtumia on ja niistä yritetään luoda aiheita uutisille. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen mukanaolo vaelluksen päätösjuhlassa kertoo, millä tasolla Miehikkälässä asioita puuhataan.

Ainakin yritys on kova.

Lukijat, teitä on tälle blogille osunut lyhyessä ajassa jo pitkälti yli 500 henkeä! Hienoa! Antakaapa tiedottamis- ja muita ideoita Salpalinjan näkymiseksi, hullutkin, tarkoitan ajatuksia, kelpaavat! Klikkaus heti tässä perässä olevaan kommenttipalkkiin ja kanava on auki. Kirjautuminen ei ole välttämätöntä.

Kylmää koulutusta

2010-05-25T07:39:00.003+03:00

Miehikkäläläisenä alkuasukkaana minä heräsin Salpalinjaan varsin myöhään. Synnyin- ja asuinkodistani lähimpään linnoitteeseen on linnuntietäkin matkaa kymmenen kilometriä. Korsut eivät kuuluneet leikkipaikkoihini, niin kuin monella muulla paikkakuntalaisella pojalla. Keskikoulun ja rippikoulun kävin Haminassa, eikä siten poikavuosina juuri montakaan kertaa matka suuntautunut Miehikkälän kirkonkylään. Matkan varrella olisi ollut nähtävää.

Linnoitustöistä yleisnimikkeenä kuulin poikasena kyllä silloin tällöin puhuttavan. Erityisesti naapurissani 1960-luvulla maata kymmenkunta vuotta viljellyt siirtolaisisäntä viittasi Miehikkälän linnoitustöihin tuon tuostakin. Valitettavasti minä en ymmärtänyt kiinnostua niistä, varsinkin kun miehen puheissa aikalaisten mielestä oli kauniisti sanottuna paljon "löysää". Saattoi olla, että mies puhui sittenkin totta. Salpalinjassa on nimittäin suunnaton määrä uskomattomilta tuntuvia asioita!

Ensimmäisissä kertausharjoituksissani vuonna 1972 huomasin rannikkotykistön tulenjohtajakoulutuksestani huolimatta minut sijoitetun paikallisjoukkoihin Koti-Miehikkälää ja osin myös naapurikunta Virolahtea puolustamaan. Johtohenkilöstön harjoitukseen sisältyi muun muassa ns. kovien paikkojen tiedustelu. Joukko johon kuuluin oli Salpalinjaan tukeutuva torjuntakomppania. Sitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin.

Parikymppisenä reservin vänrikkinä minua ei oltu sijoitettu yhdenkään kolmesta torjuntajoukkueen johtajaksi vaan nuorimmaisena komppaniaan kuuluvan sissijoukkueen johtajaksi. Se vähän harmitti, sillä minua selvästi vanhempien torjuntajoukkueiden johtajien mukana tiedustelumatkalla havaitsin betonilaitteet kuusenhavuja turvallisemmiksi.

Mainittakoon, että noiden torjuntakomppanioiden miehistöön oli silloin varattu lähes kaikki paikkakunnan "vanhat ukot", muun muassa isäni, joka tuolloin oli 44-vuotias. Tosipaikan tullen olisi siinä ollut pojalla urakkaa johtaja-auktoriteetin hankkimiseen yhtä sukupolvea vanhemmalta joukolta.

Edellä mainittuun kertausharjoitukseen kuului myös teräsbetonikorsuihin sijoitettavien aseiden koulutus. Koulutuspaikkana oli Virolahden Ravijoella, Harjun maatalousoppilaitoksen lähes pihapiirissä sijaitseva kaksoisasekorsu, virallisesti konekivääri-, panssarintorjuntatykki- ja 20 miehen majoituskorsu.

Todennäköisesti koulutus käsitti myös konekiväärikoulutuksen, vaikka sitä en muista. Mutta korsutykin eli panssarintorjuntatykin koulutustapahtuman muistan oikein hyvin, sillä harjoitus oli kesäkuun alussa ja talven jäljiltä korsu oli kesävaatetuksessa hirvittävän kylmä. Sisällä paleli. Oli ilo päästä tauolla ulos lämmittelemään! Tykkikoulutuksen yksityiskohdista minulla ei enää ole hajuakaan.

Olen myös melko varma, että kyseisessä kertausharjoituksessa ei tarkoituksella pidetty yhtäkään yleisesitelmää Salpalinjan puolustuslaitteista ja rakenteesta. Kartta vain käteen ja maastoon; tutkikaa itse. Kaikki harjoituksessa syntynyt materiaali omia muistiinpanoja myöten kerättiin tiukasti sotilaspiirin lukkojen taakse. Salpalinjan saloja varjeltiin visusti.

Totta kai Salpalinjaa pidettiin sotasalaisuutena Suomessa. Isolle naapurille se oli tosin täsmälleen tiedossa heti jatkosodan päättäneen 19.9.1944 allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen. Nimittäin valvontakomission edustajat olivat seuraavana päivänä jo Myllykoskella Linnoitustoimiston ovella (tietolähteen ajoituksessa on ristiriita, sillä valvontakomissio tuli Suomeen vasta 22.9.1944).

Lainaus: Majuri Reino Lukkari soitti Myllykoskelta Päämajaan Mikkeliin ja kysyi, pitääkö kartat antaa. Eversti Valo Nihtilä vastasi: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä." (Lähde: Pohjois-Kymenlaakson Asehistoriallinen Yhdistys ry, artikkeli netissä).

Viime syksynä pääsin käymään edellä mainitussa Ravijoen Harjun koulutuskorsussa, joka edelleen on puolustusvoimien lukitsema. Korsutykkiä ei enää sisällä ollut, ei konekivääriäkään. Sen sijaan kk-jalusta oli paikallaan. Myös korsuliesi ja ilmanvaihtojärjestelmä iv-koneineen olivat vielä varsin hyväkuntoisena paikoillaan.

Voi hyvinkin olla, että saamani linnoitusasekoulutus on ollut ainakin toistaiseksi tuon korsun viimeinen.

Teräsbetonikorsun rakennusmassat

2010-05-18T17:23:00.002+03:00

Jalkaväen suoja ja tulivoima Salpalinjassa perustui teräsbetonikorsuihin. Kyllä, nimenomaan teräsbetonikorsuihin, jolla nimellä noita betonirakennelmia virallisesti kutsuttiin. Bunkkeri-sanaa ei asiakirjoissa tunnettu, vaikka sitä varmaan kansan suussa silloin niin kuin vielä nykyäänkin puheessa viljeltiin.

Korsu-sanallahan sotilaskielessä tarkoitetaan kenttälinnoitettua, maasta, puusta ja kivestä yleensä maanpinnan alapuolelle rakennettua vihollisaseilta suojaa antavaa sotilaiden suoja- ja majoituspaikkaa. Näitä kenttälinnoitettuja majoituskorsuja Salpalinjaankin tehtiin, yhteensä 720 kappaletta, a´-hinta 150 000 markkaa.

Teräsbetonikorsu on kestolinnoite. Nimi kertoo ajatuksen. Se on tehty kestämään. Järeiden korsujen oli laskettu kestävän tuon ajan suurimpien eli 500 - 1000 kilon lentopommien täysosuman.

Kun linnoitussuunnittelija löi kepin maahan tarkoittaen esimerkiksi konekiväärikorsun aseenjalustan tapin paikkaa, tarkoitti se tuon ajan rahassa karkeasti yhden miljoonan markan menoerää. Suunnittelijat tunsivat itsekin olevansa aika "tappeja", kun kalliita rakennelmia maastoon sijoittivat!

Teräsbetonikorsut pyrittiin, jos mahdollista, upottamaan kokonaan tai osittain peruskallioon. Tällöin säästettiin rakennusmateriaaleja ja saatiin vähemmällä työllä lujia rakenteita. Maaperusteisia korsujakin tehtiin kymmeniä. Seuraavat luvut pätevät niihin.

Lapiolla kaivettavalla korsumontulla oli siipimuuri huomioiden pituutta yli 20 metriä, leveyttä reilu kymmenen ja syvyyttä kuusi metriä. Montusta nousi irtomaata keskimäärin 1600 kuutiometriä. Pohjimmaiset lapiolliset nousivat kahden välilavan kautta reunan yli; vasta neljännen lapion jälkeen maa oli tarpeeksi kaukana niin, ettei se valunut takaisin monttuun.

Rengaskaivo kaivettiin korsumontun pohjalta tarvittaessa vielä jopa neljän metrin syvyyteen. Jos ei vieläkään vettä löytynyt, valmiiseen korsuun tuotiin muutaman sadan litran vesisäiliö. Viemäröinti ja salaojat tehtiin savesta poltetuista tiiliputkista.

Betonilaudoitukseen tarvittiin täyssärmälautaa 430 neliömetriä. Raudoitukseen meni pyöröterästä noin 45 000 kiloa. Harjaterästä ei tuolloin vielä käytetty. Betonia maavaraiseen korsuun valettiin noin 560 kuutiometriä. Kuutio betonia painaa kiviaineksesta riippuen noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi ottamaan laatikkolavalleen yhden kuution betonia. Eli korsuun ajettiin 560 kuormaa betonia.

Kun betoni oli sopivasti kastellen hitaasti kuivunut, muotti purettiin ja puutavara otettiin uusiokäyttöön. Paikasta ja tilanteesta riippuen maavaraisen korsun suojaksi tykistötulta vastaan seinien vieriin jopa kymmenen metrin levyiselle kehälle ajettiin isoja kivenlohkareita keskimäärin 1200 kuutiometriä. Sen lisäksi montusta kaivettu maa lapioitiin takaisin korsun päälle rakenteen maastouttamiseksi.

Kaiken kaikkiaan yhden maavaraisen korsun rakentamisessa liikutettiin lapioin, autoin ja käsin maa- ja rakennustarvikemassoja noin 10 000 tonnia. Jos se olisi pitänyt kaikki kuljettaa yhdellä kertaa autolla, tuohon määrään olisi tarvittu 3 000 kuorma-autoa. Koko Salpalinja-työmaalla oli käytössä vain noin tuhat kuorma-autoa, niistä 60 prosenttia puukaasu- eli häkäpyttyautoja.

Niin kuin aiemmin oli puhetta, kallioon osin tai kokonaan rakennetuissa korsuissa rakentamismassoja käsiteltiin vähemmän kuin maavaraisissa korsuissa.

Järeysluokaltaan edellä mainitun kaltaisia kestolinnoitteisia teräsbetonikorsuja rakennettiin Salpa-asemaan noin 450 kappaletta, a´-hinta noin yksi miljoona markkaa. Niistä kk-korsuja oli 168, kk- ja pst-tykkikorsuja 47, pst-tykkipesäkkeitä 5, tulenjohtokorsuja 30, majoituskorsuja 125 , kk-pesäkkeitä 46 ja kk-kupupesäkkeitä 26 kappaletta.

Näiden lisäksi selvästi kevytrakenteisempia pallo- tai toiselta nimeltään imubetonikorsuja Salpalinjaan valettiin 254 kappaletta.

Panssariesteessä 400 000 louhittua kiveä

2010-05-11T10:41:00.004+03:00

Salpalinjan näkyvimpiä laitteita vielä tänäänkin ovat kiviesteet. Pääosin nelirivistä kiviestettä on maastossa 225 kilometriä. Varovaisesti arvioiden siinä on noin 400 000 kappaletta vähintään kolme tonnia painavaa, kalliosta louhittua kiveä.

Kun tiedämme kivikuution painavan karkeasti noin 2 700 kiloa, olivat yksittäiset estekivet siis reilun kuution kokoisia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan yhden kiven kerrallaan. Toisin sanoen Salpalinjassa on noin 400 000 autokuormaa estekiviä!

Talvisodasta saatujen kokemusten mukaan kivieste oli vihollispanssareille kaivantoa vaikeampi vastus. Puutteita tietenkin oli. Kivet esterivissä olivat paikoin liian pieniä. Lisäksi kivieste saattoi olla jopa 500 metrin päässä omista asemista. Sitä ei pystytty kunnolla tulella valvomaan ja näin vihollinen sai lähes rauhassa tehdä esteeseen aukon.

Kivieste on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Ainoastaan luonnonjyrkänteiden kohdalla ei kiviestettä ole. Se tarkoittaa, että myös vesistöjen siis jokien, lampien ja järvien länsirannat on varustettu kiviestein.

Kaikkein todennäköisimmillä panssariurilla, teiden suunnat ja peltoaukeat, kiviestettä on kahdessa ja esimerkiksi Miehikkälän Salpalinjan-museon kohdalla Taavetintiellä jopa osittain kolmessa tasassa. Mainittakoon, että tien poikki oli lisäksi kolminkertainen kaivantoeste. Eli Taavetintien läpäisemiseksi museon kohdalla vihollistankkien olisi pitänyt päästä läpi kuudesta panssariestelinjasta!

Kiviesteen eturiviin louhittiin ja kuljetettiin noin 170 sentin korkuiset kivet, jotka upotettiin 30 - 50 sentin syvyyteen. Alapäästään levenevän kiven juureen kiilattiin hevoskuorma sepeliä. Neljänteen eli takimmaiseen riviin mentäessä kivet saivat ohjeen mukaan olla parikymmentä senttiä eturiviä matalampia.

Kivien väli keskeltä keskelle oli hieman päälle kaksi metriä. Joillekin työryhmille saattoi tulla kilpailua, kuka isoimmat ja komeimmat kivet sai linjaan. Tällöin kivivälit tiivistyivät ja saattoivat antaa vihollisen jalkaväelle suojaa. Tavoite oli, että puolustus pystyi tulittamaan kiviestelinjoja niiden suuntaisesti sekä myös rintamasta. Eli yhdenkään kiven takana ei vihollisella ollut turvapaikkaa.

Salpalinjassa kiviesteet sijoitettiin 100 - 150 metrin päähän jalkaväen taisteluhaudasta, joskus lähemmäksikin. Näin niiden koskemattomuutta olisi pystytty tehokkaasti valvomaan.

Kiviesteen todennäköisin tuhoamistapa olisi ollut panssarin oman tykin tuli. Oli laskettu, että kolme kranaatin osumaa per kivi ja 15 laukasta per este olisi tarvittu tankin mentävän aukon tekemiseen. Tuona aikana puolustajalla olisi ollut tietenkin mahdollisuus yrittää tuhota tihutyötä tekevä vihollisvaunu. Mahdollisen aukon syntymisen varalta joihinkin kohtiin tehtiin poikittaisesteitä estämään vaunujen sivuttaisliike ja siirtyminen valmiista aukosta läpi.

Kiviesteen hinnaksi laskettiin tekoaikana noin 750 000 markkaa kilometriltä. Salpa-aseman kokonaiskustannukset olivat ajan rahassa noin 2 500 miljoonaa markkaa. Siitä kiviesteen osuus (225 km x 0,75 milj.mk) oli lähes 170 miljoonaa markkaa.

Suomen Rauhanturvaajaliiton kesäpäivät järjestetään Kymenlaakson Rauhanturvaajien isännyydessä Salpavaelluksen 3.-4.7.2010 yhteydessä Miehikkälässä. Ajatus "tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla" ja yhden tapahtuman hinnalla on erinomainen. Rauhanturvaajat jos ketkä ymmärtävät rauhaa edistävien rakennelmien ja Suomen rauhaa puolustaneiden sotiemme veteraanien työn merkityksen. Linkki kesäpäivien tiedotteeseen löytyy etusivun alalaidasta http://www.salpavaellus.net

Linnoitustoimisto Waldenin valtakunnassa

2010-05-04T18:30:00.002+03:00

Itärajan linnoitustöiden esikunnaksi määrättiin heti huhtikuun alussa 1940 Maavoimien linnoitustoimisto. Nimi lyheni käytännössä Linnoitustoimistoksi. Tämän noin 400 henkilön esikunnan sijoituspaikaksi tuli nykyiseen Kouvolaan kuuluva Myllykoski.

Myllykoskella tilat Linnoitustoimistolle osoitettiin Yhtyneiden Paperitehtaiden, sittemmin Myllykoski Oy:n tehdasalueelta. Osia toimistosta oli sijoitettu parakkeihin ja muun muassa Myllykosken seurantalolle.

Vaikka linnoitustöiden johtaja, kenraalimajuri E F Hanell paikan määräsi, on oletettavaa, että työmaan johtoesikunnan sijaintiin vaikuttivat korkeammat voimat.

Ylipäällikkö Mannerheimin läheisimpiin ystäviin ja yhteistyökumppaneihin kuulunut Rudolf Walden oli nimitetty maaliskuun lopulla Rytin hallitukseen uudeksi puolustusministeriksi. Walden oli Yhtyneiden Paperitehtaiden perustaja ja hallituksen puheenjohtaja. On hyvinkin mahdollista, että Mannerheimin ja Waldenin yhteistyö osaltaan selittää linnoitustoimiston sijoittumisen Myllykoskelle.

Rudolf Walden ylennettiin 1942 jalkaväenkenraaliksi ja sai myöhemmin Mannerheim-ristin. Hänen sotilasuransa on poikkeuksellinen.

Walden valmistui upseeriksi Haminan kadettikoulusta vuonna 1900 kurssinsa priimuksena. Hän vastusti Suomen venäläistämistoimia ja joutui viralta parin vuoden päästä. Hän lähti teollisuusuralle.

Helmikuun alussa 1918 sujuvaa venäjää puhuva, 39-vuotias liikemies ja luutnantti Rudolf Walden ilmoittautui Seinäjoella valkoisen armeijan palvelukseen ja tapasi Mannerheimin. Walden määrättiin päämajan komendantin apulaiseksi ja kaksi viikkoa myöhemmin ylennettiin suoraan majuriksi. Ja 14 kuukautta myöhemmin väliylennysten jälkeen hän oli jo kenraalimajuri.

Nuoren itsenäisen Suomen sotaministerinä (vastaa nykyisin puolustusministeriä) Walden oli vajaan vuoden elokuuhun 1919 saakka ja siinä ohessa hän oli puolustusvoimien komentajanakin pari viikkoa vuoden 1918 lopulla.

Teollisuusmies Walden vedettiin mukaan 1930-luvulla puolustusneuvoston jäseneksi Mannerheimin vaatimuksesta. Hän osallistui Suomen edustajana sekä talvisodan että jatkosodan Moskovan rauhanneuvotteluihin. Puolustusministerinä Walden oli joulukuun alkuun 1944 saakka.

Joka tapauksessa linnoitustoimiston sijaintia Myllykoskella pidettiin hyvänä työmaiden läheisyyden ja liikenneyhteyksien takia. Myös työrauha oli Helsinki-vaihtoehtoa parempi. Tosin myöhemmin tarkoituksenmukaisia osia linnoitustoimistosta sijoitettiin Helsinkiin.

Linnoitustoimistolla oli huikea määrä työtä työmaan perustamiseksi ja töiden käynnistämiseksi. Talvisodan kokemukset oli kerättävä ja otettava opiksi. Erityisen kiire oli kouluttaa linnoitussuunnittelijoita. Tavoitteena oli saada vähintään yksi pätevä maastosuunnittelija divisioonaa kohti.

Yksi Salpalinjan suunnittelu-upseereista oli myöhemmin 1960-luvulla yleisesikunnan päälliköksi edennyt kenraaliluutnantti Reino Arimo, joka välirauhan aikana oli sotilasarvoltaan kapteeni.

Tämän blogin ja monen muun Salpalinjaa käsittelevän kirjallisuuden tärkeimpänä lähdeaineistona on juuri Reino Arimon kirjoittama erittäin yksityiskohtainen Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Sen Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi vuonna 1981. Painos on loppu. Teosta on onneksi kirjastoista lainattavissa.

Arimon yksityiskohtaisen kerronnan rohkeutta korostaa se, että teos julkaistiin vielä varsin vahvana suomettumisen aikana. Tosin itse en ainakaan muista, että kirjan julkaiseminen olisi herättänyt juuri minkäänlaisia intohimoja. Ehkä joku muistaa paremmin tai sitten kenraali ei kertonut sellaista, mitä ei jo olisi tiedetty.

Nähtävyys vaikka ei siltä näytä

2010-04-28T14:07:00.004+03:00

Ennen kuin siirryn Salpalinjan rakenteen yksityiskohtien kertomiseen, tuon tähän väliin vähän ajatuksia Salpa-asemasta matkailunähtävyytenä.

Tosiasiassa Salpalinja ei näytä ulospäin nähtävyydeltä juuri lainkaan. Linnoituksessa on laitteita, joita ei huomaa vaikka seisoisi niiden päällä. Silti jalkojen alla saattaa olla "miljoonan markan" teräsbetonikorsu.

Salpalinja on puolustuslinnoitus, jonka missään tapauksessa ei pitänytkään näyttää turistirysältä. Päin vastoin. Hyvällä suunnittelulla, maastouttamisella ja naamioinnilla siitä pyrittiin tekemään niin näkymätön kuin mahdollista.

Jos Salpalinjan teräsbetonikorsuihin käytetty betonimäärä olisi valettu särmältään kymmenen metrin läpimittaiseen paateen ilman terästä, olisi se yli kaksi kilometriä korkea! Se näkyisi kauas ja vetäisi puoleensa. Mutta kun tuo betoni on levitetty pitkin metsiä ja pääosin maanpinnan alapuolelle, ei perinteistä nähtävyyselämystä synny.

Lähtökohtana olikin, että linnoituslaitteet rakennettiin maanpinnan alapuolelle. Tästä poikkeuksen tekivät oikeastaan vain kivi- ja piikkilankaesteet.

Järeiden teräsbetonikorsujen osalta "näkyvyysongelmana" oli siipimuurin suojassa oleva konekiväärin tai panssaritorjuntatykin ampuma-aukkoseinä, ns. korsun otsa. Kun rakennelman katto oli yleisen maanpinnan tasolla, oli ampuma-aukko siitä reilut kolme metriä alempana ja ampumasektori siitä vielä vajaan metrin alempana. Monessa paikkaa maastosta riippuen ampuma-alan rakentamiseen tarvittiin maaleikkauksia.

Varsinkin pallokorsujen rakentamisessa jouduttiin tekemään kompromisseja pohjaveden ja syntyvien "muurahaiskekojen" välillä. On selvää, että muusta maanpinnasta poikkeavat muodot olisivat vetäneet vihollisen tulta puoleensa.

Nykypäivän Salpalinjan näkyvyyttä peittää luonnollisesti lähes 70 vuoden kasvillisuus; sotasalaisuudet ovat entistä enemmän piilossa.

Millä sitten Salpalinjan salat saadaan näkyviin? Jossain määrin kohteiden raivaamisella ja kunnostuksella, mutta ennen kaikkea opastuksella. Osaava opastus tekee Salpalinjasta nähtävyyden.

Itärajan linnoituskohteissa opastuksen merkitys on ymmärretty. Vähimmillään se on opastetauluja ja parhaimmillaan asiaan perehtyneitä eläviä oppaita. Kohteissa kävijöiden on vain rohkeasti pyydettävä opastusta. Se kruunaa käynnin.

Toukokuu ennen lehtien puuhun tulemista ja heinäkasvien kasvua on näkyvyyden kannalta parasta linnoitukseen tutustumisaikaa. Toki on muistettava, että museoita lukuunottamatta korsut ovat pimeitä päivälläkin. Niissä ei ole ikkunoita eikä valoja. Talven jäljiltä vettä ja jäätä saattaa olla aina juhannukseen saakka.

Museoalueiden ulkopuolella linnoituksessa liikkuminen vaikkapa vaeltaen on parhaiten mahdollista merkityillä reiteillä kuten Kaakonkulmalla Salpapolulla. Opastauluista huolimatta ilman paikallista opasta reitillä jää paljon näkemättä. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen on esimerkkituote Salpalinjaan perehdyttävästä matkailupaketista. www.salpavaellus.net

Linnoitus myös tärkeä työllistämiskohde

2010-04-21T16:47:00.004+03:00

Itärajan linnoituksen rakentamiseen uskottiin keväällä 1940 saatavan varsin helposti työvoimaa. Toisin kuin oli arveltu, talvisodasta kotiutetut miehet eivät heti olleetkaan innokkaita palamaan "sotatöihin". Sota oli tuoreessa muistissa ja kenttälinnoittamisesta jäisessä maassa oli ilmeisesti saatu tarpeekseen. Katseet olivat pikemminkin suunnattu siviilielämän jälleenrakentamiseen.

Kun jälleenrakentaminen ei lähtenytkään toivotulla tavalla liikkeelle, alkoivat työhaluiset hakeutua pikkuhiljaa linnoitustöihin uudelle itärajalle. Linnoittajia rekrytoitiin isojen kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Jos kohta paikallinen väki pääsi töihin myös suoraan hakeutumalla kunkin työkohteen mestarin puheille.

Huomattava oli, että maassa oli paljon siirtoväkeä, jotka olivat paitsi menettäneet juuri kotinsa myös työpaikkansa. Heille suuri linnoitustyömaa oli valtion suunnasta oivallinen työllistämiskohde. Maa tarvitsi rajoilleen turvaa ja linnoitus rakentajia. Kaksi tärkeää asiaa kohtasivat.

Siirtolaisten tilannetta pyrittiin auttamaan ohjeella, joka asetti heidät etusijalle, mikäli töihin oli ylitarjontaa.

Loppujen lopuksi alun hankaluuksien jälkeen työvoiman saanti ei ollut ongelma. Juoppoja ja laiskoja ei tarvinnut kirjoissa pitää. Tulijoita riitti. Työehdot olivat kunnossa. Palkkaus tapahtui voimassa olevien työehtosopimusten mukaan noudattaen Kotkan palkkatasoa.

Tuntipalkat riippuen työtehtävistä liikkuivat 8-16 markan haarukassa. Palkan ostovoimasta antaa suuntaa se, että lottien valmistama lähes omakustanteinen ateria maksoi kesällä 1940 seitsemän markkaa. Kahvikupillisen sai 50 pennillä.

Huomionarvoista työnjohdon viisautta oli se, että tuntipalkan vaihtoehtona lähes kaikki työvaiheet oli urakkahinnoiteltu. "Suomalainenhan on yleensäkin hullu tekemään töitä, mutta auta-armias, kun hän saa urakan!" oli yksi selitys Salpalinjan huikeille ja nopeasti syntyneille työsaavutuksille.

Majoitus kuului luontaisetuihin ja oli siis ilmainen. Aluksi asutettiin kaikki paikalliset "kortteerit", ja kun ne täyttyivät, käytettiin telttoja, kangas ja jopa pahvisellaisia.

Linnoituslaitteista kiireellisyysjärjestyksessä etusijalla olivat panssariesteet. Syksyyn 1940 mentäessä tuli kiire rakentaa myös linnoituslinjan varteen parakkikyliä. Niillä turvattaisiin töiden jatkuminen talven yli ja toisaalta työmatkat säilyisivät lyhyinä muuten asumattomissa korvissa.

Toukokuuhun 1941 mennessä linnoitustyömaalla oli pystyssä yli 800 majoitusparakkia ja toistasataa ruokalaparakkia. Lisäksi rakennettiin kymmenittäin työmaan tarvitsemia muita tiloja kuten varastoja, pajoja ja tietysti saunoja.

Linnoitustoimiston alaisuudessa tunti- ja tai urakkapalkkaisen työvoiman lisäksi Salpalinjaa urakoivat maan johtavat rakennusliikkeet. Urakkasopimuksia teki ainakin 26 yritystä. Ne hankkivat oman työnjohtonsa ja työväkensä sekä tietysti koneensa.

Kaikkiaan maaliskuussa 1941 Salpalinjaa oli rakentamassa liki 35 000 siviilimiestä. Urakoitsijoiden osuus tuosta määrästä oli noin 5000 miestä. Noin 2000 lottaa oli erilaisissa huoltotehtävissä.

Pitää myös muistaa, että kenttäarmeija oli ryhmittyneenä puolustukseen linnoitustyömaan tasalle. Joukot tekivät koulutus- ja muun palvelun ohessa noin kolme päivää viikossa kenttälinnoitustöitä, lapioin, rautakangin, sahoin ja kirvein.

Esimerkiksi Miehikkälän pitäjää Salpalinja halkoo 16 kilometrin matkalla. Välirauhan aikoihin kunnan asukasluku oli noin 5 000 henkeä. Jo syksyllä 1940 Miehikkälässä hääräsi linnoitustöissä täydellä palkalla yli 3 000 miestä. Kun lukuun lisätään kenttäarmeijan joukot, niin väkeä oli varovaisestikin arvioiden tuplamäärä asukalukuun verrattuna. Kaikenlaista sutinaa riitti.

Miehikkälässä on tänä päivänä kaksi sotahistoriallista erikoismuseota vajaan kolmen kilometrin päässä toisistaan. Salpalinja-museo ja keskellä kirkonkylää sijaitseva valtakunnallinen Pioneerimuseo ovat osa Salpakeskus-kokonaisuutta. Salpalinjan rakentaminenhan on yksi osa hyvin monipuolista pioneeritoimintaa. Siihen muuhun osaan kannattaa tutustua samalla Miehikkälä-käynnillä. Lisätietoja http://www.pioneerimuseo.fi