Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

torstai 23. huhtikuuta 2020

Kirja-arvio Sotilaan tarina - ja vähän muidenkin


Tässä arvio Osmo Kimmon nyt keväällä 2020 julkaisemasta kirjasta. Minua kirjan tarina kiinnosti. Siinä taustalla on varmasti osaltaan se, että kirjan päähenkilöiden, Osmon vanhempien, tarina paikallistuu naapurikylä Suur-Miehikkälään, jonka maiseman ja ihmisiäkin tunnen. Osmon arkistolähteisiin perustuvia Salpalinjaa sivuavia kirjoituksia on tässä blogissa julkaistu monia. Salpalinjaa sivutaan myös hänen kirjassaan. TA
Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin
Osmo Kimmo
328 sivua
2020
Palvelukustanne/ Mediapinta Oy



Kirjan päähenkilön sotatietä voi seurata oheislukemistona myös Sotapolku.fi -palvelusta. Valokuva kirjan kannesta Terho Ahonen. 


Koskettava sotilaan tarina

Miehikkälän Suur-Miehikkälään Kimmon tilalle kotivävyksi vuoden 1936 lopulla naapurikylä Kalliokoskelta muuttanut maanviljelijä Reino Inkeroinen kaatui 26-vuotiaana jatkosodassa. Reservin kersantin sota päättyi erikoiskomennuksella Suursaaren Haukkavuorella 27.3.1942.

Reino Inkeroiselta jäi puoli vuotta nuorempi Helvi-leski ja sotaorvot pojat, 4-vuotias Ilkka ja kymmenen kuukauden ikäinen Osmo.

Talvisodan koviin taisteluihin Karjalankannaksella Reino Inkeroinen osallistui ryhmänjohtajana, joukkueen varajohtajana ja loppuvaiheessa jo joukkueenjohtajana. Jatkosodassa hän oli jääkäripuolijoukkueen johtaja Miehikkälässä perustetun Linnoituspataljoona 3:n esikunnassa. Sodan alun puolustustaistelujen jälkeen hän ehti sen mukana rannikkovarmistustehtävissä Koiviston kautta Vammelsuu -Terijoki kaistalle.

Helvi ja Reino Inkeroisen yhteinen sopimus oli muuttaa sukunimeksi Helvin kotitalon ja tyttönimen mukaan Kimmo. Reinosta puhuttiin kylällä yleisesti Kimmon Reinona. Nimenvaihdos jäi sodan jälkeiseen aikaan ja sen leski teki niin kuin sovittu oli. Helvi Kimmo kuoli 1997.

Perheen koskettava sota-aikaan keskittyvä elämäntarina on nyt luettavissa nuorimman pojan Osmo Kimmon kokoamassa ja kirjoittamassa kirjassa Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin. Se perustuu Reinon ahkerasti kotiin lähettämiin kirjeisiin ja Helvin myöhempiin kirjallisiin muisteluksiin. Lainaukset ja otteet kirjeistä on kopioitu kirjoitusvirheineen sellaisenaan Miehikkälän murteella.

Pariskunnan kertomusta täydentävät sotilaalliset yhteydet ja tapahtumat nojaavat arkistolähteisiin, kirjoittajan tarkkaan tutkimustyöhön.

Monitasoinen historiakooste

Kirjan erikoisuus on kertoa pariskunnan oma inhimillinen tarina akselilla kotirintama ja taistelurintama ”siellä jossakin”. Viestivälineinä olivat kirjeet, harvat lomat ja jatkosodassa muutama puhelukin.

Omintakeista on myös kirjoittajan ajatus kytkeä vanhempiensa kertomus kotipaikkakunta Miehikkälän, Suomen, Euroopan ja koko toisen maailmansodan historiakuvaan. Teoksen monitasoinen lähestymistapa tekee sotilasorganisaatioista, sotapoluista ja -historiasta elävän ja kiinnostavan, inhimillisen ja dramaattisen.

Talvisotaan Miehikkälän miehet lähtivät valtaosin Kenttätäydennyspataljoona 11:n 6. komppaniaan. Kirjassa on nimiluettelo tuosta joukosta sekä siitä täydennyksenä Erillinen pataljoona 4:ään siirretyistä pitäjän miehistä. Täydennyksiä siirrettiin myös muihin joukko-osastoihin. Jatkosodassa miehikkäläläisiä palveli eniten Linnoituspataljoona 3:ssa.  

Reino Inkeroisen sotapolku kulki edellä mainittujen joukkojen kautta. Se päättyi iskuryhmän johtajana Suursaaressa sankarikuolemaan kaksinkertaisen Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Aaro Pajarin johtamassa ja Kotkassa kootun noin 3 500 miehen valtausoperaatiossa. Suursaari-tehtävään edellytettiin lujaa hiihtokuntoa ja hyvää ampumataitoa. Partiotoiminnasta Inkeroisella oli vankka kokemus talvisodasta.

Kirjan mielenkiintoista antia on myös Miehikkälän suojeluskuntakomppanian kokoonpano nimineen ja tehtävineen 18.12.1939. Tämä joukko, ”vanhat ukot ja koulupojat”, oli torjumassa Kymenlaakson muiden vastaavien suojeluskuntajoukkojen mukana talvisodan lopussa Virolahden saaristossa puna-armeijan vaarallista sivustaoperaatiota Suomenlahden vahvan jään yli Kannaksen joukkojen selustaan.

Tarinaan voi samaistua laajasti

Osmo Kimmon teos on tehty ensisijaisesti oman perheen tietolähteeksi. Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin on sen ohella kotiseutuhistoriallisesti äärimmäisen arvokas tietopaketti ja ajankuva Miehikkälästä.

Monikerroksisuutensa, Reinon ja Helvin kokemien tositapahtumien ja heidän Jumalaan turvaavan hädän ja rukousten kautta kirja koskettaa. Se nostaa pintaan sodan kurjuuden, mielettömyyden ja varsinkin kotirintaman pelon läheisistä ja Suomen kohtalosta kokemuksena, johon voidaan samaistua laajalti koko maassa.

Tämän kirja-arvion tekijälle aikaisemmin täysin tuntematon Reino Inkeroinen paljastuu kirjassa ilman ainuttakaan ylisanaa tai korostusta samankaltaiseksi reserviläisjohtajaksi ja sotilaaksi, niin kuin maan parhaat taistelijat tuolloin olivat. He eivät kerskuneet teoillaan, vaan halusivat tehdä niitä aina yhä lisää isänmaansa hyväksi voimiensa ja kykyjensä mukaan. He halusivat sodan loppuvan nopeasti. Se oli Suomen onni. Heistä jälkipolvet voivat olla nyt surutta ylpeitä!

Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin kannattaa lukea. Se on esimerkki, mitä kansan syvistä riveistä lähtevä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustustahto käytännössä oli, ja mitä se sai aikaan!

Kirjoittaja ja hankintavihjeitä

Kirjan kirjoittaja Osmo Kimmo, syntynyt Miehikkälässä 1941, on koulutukseltaan valtiotieteiden kandidaatti. Työuran hän teki talouselämän palveluksessa tietotekniikkatehtävissä alan alkuvuosista lähtien. Hän asuu Helsingissä, pitää synnyintilaansa Suur-Miehikkälässä vapaa-ajan asuntona ja hoitaa tilan metsiä edelleen. Hän on sotahistorian harrastaja, kirjoittaja ja tutkija. Osmo Kimmo on osallistunut ja osallistuu Salpalinja-oppaana linnoituksen esittelemiseen Salpavaelluksilla ja reserviupseerioppilaille suunnatuilla tutustumiskierroksilla Virolahden Harjussa.

Kirjaa voi tässä koronavaiheessa tilata Mediapinnan sivuilta www.mediapinta.fi/isbn/978-952-81-0831-3  tai puh 03 225 9600 tai pirjo.vesikko@mediapinta.fi  Teosta voi tiedustella myös kirjakaupoista ja tilata Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Epidemiaan liittyvien rajoitusten hellitettyä kirja on mahdollisesti hankittavissa suoraan tekijältä jossakin sopivassa tilaisuudessa.  

TERHO AHONEN

Lisätietoja kirjasta: 
Osmo Kimmo
050 547 0993

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Salpalinja 80 vuotta, Salpavaellus peruttu koronapandemian takia


Salpavaellus-organisaatio pyysi minulta tammikuussa 27. Salpavaelluksen markkinoinnin tueksi lehdistölle jaettavaksi Salpalinja 80 vuotta -yleisjuttua. Maailmanlaajuisen koronaviruspandemian takia Salpavaellus on nyt katsottu viisaksi tältä vuodelta perua. Alla oleva juttu tilanteen mukaan päivitettynä on tänään jaettu lehdistölle Suomessa. TA

Salpavaellus 2020 peruttu
Salpalinja 80 vuotta - vahva linnoitus kesti myös kylmän sodan paineen

Suomen itärajan linnoitus, pääosin välirauhan 1940 - 41 aikana rakennettu Salpalinja täytti tehtävänsä. Sitä vastaan ei hyökätty sodan aikana ja se kesti ennaltaehkäisevänä pelotteena myös kylmän sodan paineet. Enempää Salpalinjalta ei voitu vaatia. Linnoitus osaltaan vaikutti siihen, että Suomi säilytti itsenäisyytensä ja läntisen yhteiskuntajärjestelmänsä.

Salpalinjan rakentaminen alkoi 80 vuotta sitten huhtikuussa 1940 välittömästi talvisodan jälkeen. Itärajan linnoitusta pidettiin silloin itsenäisen Suomen ja jopa Skandinavian suurimpana yksittäisenä rakennustyömaana.

Linnoituksen kustannukset valtion tulo- ja menoarviosta olivat esimerkiksi vuonna 1941 viisi prosenttia, samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Linnoittamisen taustalla oli tosiasia siitä, että Neuvostoliitto ei saavuttanut talvisodassa tavoitteitaan. Oli nähtävissä, että Josif Stalin yrittää Suomen valloitusta ennemmin tai myöhemmin uudelleen. Siksi siihen piti Suomen varautua
.
Puna-armeija oli talvisodassa vahvoilla. Sodan loppuvaiheessa suomalaisten linjojen murtuminen oli jopa vain päivien päässä. Lännen, Britannian ja Ranskan, mahdollinen sotilasapu Suomelle nähtiin Moskovassa puna-armeijalle liian isona riskinä. Stalin taipui rauhaan ja ryhtyi vahvistamaan Suomelle huonosti pärjännyttä puna-armeijaansa uuteen uskoon.

Suomen nopea linnoittamispäätös heti sodan jälkeen oli viesti itään, että Suomi aikoo edelleen puolustaa olemassaolonsa oikeutusta kynsin ja hampain. Sitä paremmalla syyllä Neuvostoliiton oli vahvistettava hyökkäysvoimaansa. Siinä samalla myös Suomi sai aikavoiton saattaa puolustusvoimansa, armeijansa taistelukuntoon. Välirauha on edelleen Suomen historian tehokkainta varustautumisen aikaa, jossa Salpalinjalla oli iso osa.

Virolahdelta Savukoskelle ja aikanaan aina Jäämerelle saakka ulottunut Itärajan linnoitusketju sai vasta 1944 nimen Suomen Salpa. Puolustusvoimat käytti paikoin syvyydessä useita linjoja sisältäneestä linnoituksesta nimeä Salpa-asema. Kansan suussa nimeksi vakiintui Salpalinja.

Salpalinjan vahvimmat ja yhtenäisimmät rakennetut osat ovat Karjalankannaksen jatkeella Suomenlahden ja Saimaan välissä. Siitä pohjoiseen merkittävänä osana puolustusta ovat luonnonesteet, vesistöt ja erämaat; vain todennäköiset vihollisen kulku-urat ja etenemissuunnat linnoitettiin.

Museoita ja julkaisuja

Vasta Neuvostoliiton luhistumisen ja YYA-sopimuksen irtisanomisen jälkeen 1990-luvun alussa Salpalinjan salat avautuivat Suomessa suurelle yleisölle. Virolahdella ja Miehikkälässä avattiin 1980-luvulla ensimmäiset edelleen toimivat Salpalinjaa esittelevät matkailukohteet; Ylämaalla ensimmäiset esittelyt yleisölle järjestettiin jo 1970-luvun puolella
.
Nykyisin linnoitusta, jossa ei koskaan taisteltu, esitellään yleisölle käytännössä kaikissa itärajan kunnissa. Sotahistoriallisia Salpalinja-museoita on Virolahdella, Miehikkälässä ja Joensuussa.

Tietoa Salpalinjasta on nykyisin tarjolla jo runsaasti. Museoviraston vuosina 2009-2012 tehty Salpalinjan inventointi, vuonna 2017 julkaistu Salpalinjan perinneyhdistyksen artikkelikokoelma Salpalinja – itsenäisyyden monumentti -kirja sekä 2017 lopulla ensi-iltansa saanut lappeenrantalaisen storyTv films Oy:n tuottama puolentoista tunnin SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta -elokuva ovat esimerkkejä lukuisista Salpalinja-julkaisuista. Salpalinjaan liittyviä väitöskirjoja on tehty kaksi ja kolmas on työn alla.

Salpavaellus 2020 peruttu

Suurin toistuva Salpalinjaa esittelevä vuotuinen tapahtuma Suomessa on Salpavaellus. Se järjestettiin puolustusvoimien aloitteesta Miehikkälästä käsin ensimmäisen kerran vuonna 1994, silloin osana Salpa-aseman rakentamisen päättymisen 50-vuotisjuhlasarjaa
.
Johdettu ja opastettu tapahtuma maastossa onnistui ja kokosi yli 200 vaeltajaa. Kertatapahtumaksi aiottu Salpavaellus saikin yleisön pyynnöstä heti jatkoa.

Viikko jälkeen juhannuksen 27.-28.6 2020 Lappeenrannassa pidettäväksi aiottu 27. Salpavaellus on maailmanlaajuisen koronapandemian takia peruttu. Teemana olisi ollut Salpalinja 80 vuotta.

Salpavaelluksen järjestelyissä vuodesta 2018 lähtien on ollut mukana MPK:n Kaakkois-Suomen maanpuolustuspiiri apunaan alkuperäisjärjestäjät Virolahden, Miehikkälän ja Luumäen reserviupseeri- ja reserviläiskerhot sekä 2018 lähtien mukaan tullut, Lappeenrannassa kotipaikkaa pitävä Salpalinjan Oppaat ry.

Salpavaelluksille on osallistunut vuosittain 60 – 250 henkeä kerrallaan ja se on tavoittanut yhteensä noin 4000 vaeltajaa. Salpavaellus-tapahtuman itseään suurempi oheistoiminta, Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan Virolahdella loppuvuodesta 2011 alkaen on vapaaehtoistyönä tavoittanut kevääseen 2020 mennessä yhteensä jo 10 319 upseerioppilasta!

TERHO AHONEN

torstai 26. maaliskuuta 2020

Salpalinjan suojelua odoteltaessa


Tässä Elina Lyijysen ajatuksia Salpalinjan käytöstä ja suojelusta linnoituslaitteiden maanomistajille palauttamisen jälkeen. Kannattaa lukea. Salpalinjan käyttö ja esittely ei taida sittenkään olla toivotonta, kun pelisäännöt selkeytyvät! (TA)
* * *

Aloitin Salpalinjan kehittämistä ja esiintuomista tukevissa hankkeissa työskentelyn vuonna 2011 Lappeenrannassa ja siitä saakka kehittämistyötä on haitannut epävarmuus. Mitä saa tehdä, keneltä pitää kysyä lupia ja mitä suunnitelmat tulevasta suojelusta tarkoittavat? Kenen vastuulla on yleinen kehittämistyö ja kuka on vastuussa yksittäisen korsun käytöstä?

Yhdistelmä Senaatti ylläpitäjänä, Museovirasto käytön ohjaajana ja maanomistaja ympäröivän alueen omistajana aiheutti paljon byrokratiaa ja turhautumista. Selkeää ohjeistusta ei ollut, vain eri tahojen esittämiä mielipiteitä.  Elettiin odotellen tulevia parempia aikoja. Nyt alkaa vihdoin olla valoa tunnelin päässä.

Viime vuonna tapahtunut Salpalinjan kohteiden luovutus poisti yhden hidasteen kehittämistyöltä. Moni moitti vuosien aikana Senaattia saamattomuudesta, mutta viime vuosien aikana tehdyt turvaamistyöt ovat olleet näkyvä osoitus siitä, että kohteita toivotaan turvallisesti käytettävän. On myös esitetty mielipiteitä, että luovutus tehtiin hätäisesti ja suojeluasiat olisi pitänyt ensin selvittää. Suojelua ja samalla valitettavasti Museovirastoa on pidetty mörkönä, joka estää järkevän käytön ja pakottaa maanomistajat lukitsemaan korsut.

Olen joutunut meneillään olevan Salpalinja ja Väliväylä –hankkeen myötä käymään Museoviraston sekä maakuntamuseon henkilöstön kanssa keskustelua suojelun vaikutuksesta. Hankkeen tavoitteena on mm. päivittää vuonna 2014 tehdyt suunnitelmat Salpapolun jatkamiseksi pyöräilyreittinä Etelä-Karjalan puolella.

Olen kysellyt hoito-ohjeistuksia, jotta tiedettäisiin; miten uudet esittelykohteet tulisi varustaa tai onko tulevalla suojelulla merkitystä jo olemassa oleviin kohteisiin tai mitä tämä vaikutuksia tällä on maanomistajiin.  Suoria vastauksia ei vielä ole, mutta niitä on tulossa tämän vuoden aikana ja Museoviraston sivuille tietopankki ohjeista.

Ensimmäiset suojeluesitykset on tehty Pohjois-Suomessa. Näissä ehdotetut suojelumääräykset määrittävät sen, miten huippukohde-luettelossa olevissa paikoissa voidaan toimia. Rakennusperintölailla on tässä tärkeä rooli ja betonirakenteita käsitellään rakennuksina. Millä aikataululla suojeluesitykset tulevat Kaakkois-Suomeen ei ole vielä tarkkaa tietoa.

Alustavasti suojelukohteiden osalta on tiedossa seuraava:

”Kaiken hoidon, korjaamisen ja käytön lähtökohtana on linnoituslaitteiden säilyttäminen. Tavoitteena ovat siten seuraavat asiat:
  •          Linnoituslaitteiden ja niiden ympäristön muodostaman kokonaisuuden ominaispiirteet turvataan.
  •          Kohteen kulttuurihistoriallinen ja maisemallinen arvo ja eheys säilyvät.


Korjauksien, muutoksien ja hoidon osalta huomioidaan, että:


  • Toimenpiteet perustuvat riittäviin tietoihin linnoituslaitteiden historiasta ja vastaavat niiden alkuperäistoteutusta.
  •  Rakenne- ja materiaaliratkaisut sovitetaan linnoituslaitteiden historiallisiin ominaispiirteisiin.
  •  Linnoituslaitteiden ulkoasu ja sisätilojen keskeiset ominaispiirteet, kuten huonetilajako sekä kiinteä sisustus, säilytetään.
Täydennysrakentamisen on sovelluttava ympäristönsä ominaispiirteisiin.”


Tämähän kuulostaa hyvältä, kohteiden ylläpitoon kannustetaan sekä säilyttämään paikkojen luonne. Linnoitteiden käyttämistä ei ole kielletty ja korjauksia sekä muutoksia saa tehdä historiallisten ominaispiirteiden pohjalta. Ei-suojelukohteissa isommat muutokset ovat sallittuja.

Etenkin tuo linnoituslaitteen eli korsun ja ympäristön huomioiminen kokonaisuutena on minusta hyvä periaate. Monta kertaa on muutoin siistin korsun ympäristö romuineen ja pusikoineen saanut hampaat kiristymään, miten tänne ilkeää jonkun tai ainakaan maksavan asiakkaan tuoda.

Tulevien suojelukohteiden osalta on tehtävä kohdekohtainen hoito-, korjaus- ja käyttösuunnitelma, jonka Museovirasto tarkistaa suojelun toteutumisen näkökulmasta ja hyväksyy tarvittaessa muutoksilla. Ei-suojelukohdelistalla olevien kohteiden osalta toimintaa ohjaa maakuntamuseo tai alueellinen vastuumuseo ja hyväksyntä toimenpiteille haetaan paikallisesti. Tämä koskee ainakin uusia esittelykohteita ja päivitettäviä olemassa olevia kohteita tai kehitettäessä korsuille muuta käyttöä.

Ohjeistus tullee myös turvaamistoimenpiteiden suhteen vaihtelemaan sen mukaan, onko kyseessä haja-asutusalueen metsäkohde, taajama-alueella puistossa sijaitseva kohde tai museoalueen kohde. 

Tässä vaiheessa lukemista saattaa pelästyä näiden suunnitelmien tekoa ja lupien haun työläyttä, mutta samalla ne antavat mahdollisuuden hakea mm. Museoviraston entistämisavustusta kohteiden hoitoon.  Itsekin alkuun hätkähdin hankkeelle tulevaa työmäärää. Meneillään olevassa hankkeessa reittisuunnitelmien varrella on kymmeniä uusia kohteita, joiden käytölle pitää maanomistajalupien lisäksi hakea Museoviraston hyväksynnät. Mutta kun tekee pohjatyön hyvin, samaa suunnitelmaa voidaan varioida eri paikoissa.

Usein myös viralliset ohjeistukset ja määräykset ovat byrokraattista sekä maallikosta vaikeasti tajuttavaa luettavaa. Eri virastojen välinen kieli ei sinällään sovi ruohonjuuritasolla eli paikallisille toimijoille ja maanomistajille. On eri asia tulkita asioita kirjoituspöydän takana kuin maastossa. Jos saa yksinkertaiseen kysymykseen vastauksena 30 sivua hoito-ohjeita, jää tulkinnanvaraa ja into toimia häviää.

Tässä asiassa eli ohjeistuksen yksinkertaistamista käyttäjätasolle ollaan keskusteluissa oltu yksimielisiä, virallinen ohjeistus tarvitsee rinnalle selkeämmän version. Tämä selkeistetty ohjeistus tulee olemaan hanketyössä runko, jonka pohjalta sovitaan kohteen omistajan ja/tai ylläpitäjän kanssa kohteen käytöstä ja esittelyä tukevista toimenpiteistä sekä tehdään suunnitelmat Museovirastolle hyväksyttäviksi.

Olennaista on ymmärtää myös aikahaarukka, jossa toimitaan. Suojelussa asioita katsotaan vuosikymmenien, jollei jopa sadan vuoden päähän. Salpalinjan linnoiterakenteiden toivotaan olevan kunnossa ja nähtävissä myös tuolloin. Yksittäisen maanomistajan/käyttäjän toiminta-aika on lyhyempi, kohde halutaan säilyttää seuraavalle sukupolvelle tai yrittäjä haluaa kokeilla majoitustoimintaa viiden vuoden aikana. Lyhytaikainen toiminta on sovitettava pitkäkestoiseen suojeluun tai päinvastoin.

Kaikkiin suojeluasioihin ja Salpalinjan kohteiden käyttöön liittyviin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia, mutta tullut tieto on linnoitteiden esittelyn ja kohteiden käytön suhteen positiivista.

  •      Suojeluesitykset on aloitettu Pohjois-Suomesta.
  •         Ohjeistusta ja tietopankki on tulossa Museoviraston sivuille tänä vuonna.
  •        Virallisista ohjeista pyritään tekemään selkeä paikallistasolle sovitettu käytännön toimintaa ohjaava versio. Tämä on meillä hankkeessa selkeä tavoite.
  •        Linnoituslaitteiden hoitoon ja korjaamiseen voi hakea jatkossa Museovirastolta rakennusten ja kulttuuriympäristökohteiden entistämisavustusta.
  •        Maakuntamuseoissa/alueellisissa vastuumuseoissa on vuoden alussa aloittaneet paikalliset, helposti lähestyttävät vastuuhenkilöt, joilta voi kysyä sekä ei-suojelu ja suojelukohdelistalla olevista kohteista. He ohjaavat tarvittaessa eteenpäin ottamaan yhteyttä Museovirastoon.


Keskusteluissa esillä olleisiin yksittäisiin kysymyksiin ei tule vastauksia käytännön tasolle heti. Vaan ne ratkeavat joko ajan kuluessa tai tapauskohtaisesti. Kysymysten ja yksittäisten kohteiden käyttöön liittyvien suunnitelmien esittäminen maakuntamuseoille/ vastuumuseoille sekä Museovirastolle edesauttaa asiaa.  Ne pakottavat päättämään rajauksia siitä, että onko esim. aurinkokennovalaistuksen asentaminen korsuun rakenteisiin kajoamista tai tarvitseeko korsun tilapäiseen majoituskäyttöön ja lavereiden rakentamiseen lupaa tai milloin on saatava paikallisen rakennustarkastajan hyväksyntä muutoksille.

Jatkossa tarvitaan selkää tiedottamista suojelun vaikutuksista paikallisille toimijoille ja maanomistajille sekä siitä, mistä käyttöä ohjaavaa tietoa on saatavilla, miten sitä voi hyödyntää ja keneltä voi kysyä neuvoja.

Maalaisjärjen käyttö on sallittua ja kaikkien yhteisenä tavoitteena on kuitenkin säilyttää Salpalinjan linnoituslaitteet ja kertoa edelleen niiden merkityksestä itsenäisen Suomen historiassa.

ELINA LYIJYNEN

Kirjoittaja työskentelee Salpalinja ja Väliväylä-hankkeessa Luumäen kunnassa.

Hanketietoa taustaksi:

Salpalinjan ja Väliväylän kehittäminen virkistys- ja matkailukäyttöön -hanke on kehittämishanke ja sen kustannusarvio on 124 000 euroa. Hanke on saanut rahoitusta Manner-Suomen maaseudun kehittämis-ohjelmasta 2014-2020.  Myönnetty tuki on 100 %. Hankkeen keskeisenä tavoitteena on tukea Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan matkailun ja elinkeinojen kehittämistä. Hankkeen konkreettisena tavoitteena on laatia suunnitelmat investointihanketta varten; laskea kustannus-arviot, kerätä tietoa opastustauluja ja materiaaleja varten sekä hakea luvat maanomistajilta. Hankkeen toteutusaika on 1.9.2019 – 28.2.2021. Hankkeen hallinnoijana toimii Luumäen kunta ja hanke toteutetaan yhteistyössä Lappeenrannan kaupun-gin ja Lemin kunnan kanssa.
Hankkeissa työskentelee osa-aikaisesti projektipäällikkö ja yksi projektityöntekijää. Hankkeet ovat rinnak-kaisia meneillään olevin muiden matkailuhankkeiden kanssa kuten Kotkaniemen kehittämisen kanssa.
Lisätietoja Salpalinjan ja Väliväylä-hankkeesta projektipäällikkö Juha Tervonen, 040 5686 818,
juha.tervonen@luumaki.fi tai projektityöntekijä Elina Lyijynen, 040 712 3986, elina.lyijynen@luumaki.fi
Lisää hanketietoa on saatavilla Luumäen kunnan kotisivujen kautta. www.luumaki.fi/matkailu/matkailuhankkeet/kaynnissa-olevat-hankkeet

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Johtajuutta Salpalinjalta


Salpalinja-päätös on esimerkki ennakoivan johtamisen ja päättäväisen tilannejohtamisen yhdistelmästä.

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim teki tilanteen vaatiman päätöksen Suomen itärajan linnoittamisesta heti talvisodan rauhan (13.3.1940) jälkeen 22.3.1940, siis 80 vuotta sitten. Riittävän vahvaksi kertapäätöksellä tehty linnoitus, jota vastaan sodan aikana ei hyökätty, täytti tehtävänsä vielä myös kylmän sodan aikana vuosikymmeniä ennaltaehkäisevänä pelotteena ja siten pitkälti tulevaisuuteen ennakoivana päätöksenä.

Suureen ja kalliiseen linnoituspäätökseen valmistelevan elementin toi Marskin johtama puolustusneuvosto ainoassa kokouksessaan talvisodan aikana 10.2.1940. Se nimittäin esitti toivomuksenaan rauhan saamisen välttämättömyyttä, ja että rauhan jälkeen on vahvistettava puolustusta rakentamalla itärajalle Ranskan Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat. Tuo kannanotto varmasti osaltaan helpotti Marskin tulevaa linnoituspäätöstä!

Johtajuutta on päätöksentekoon tarvittava tieto, aloitekyky ja oikea-aikaisuus! Tätä kaikkea oli Mannerheimillä ja hänen johtamistaan tukeneella asiantuntijaorganisaatiolla. Kun päätös oli tehty, iso juna lähti liikkeelle! Tuloksena oli tavoiteltu iso päämäärä: Suomi säilyi itsenäisenä paitsi itse sodassa myös sen jälkeen käydyssä kylmässä sodassa.

Tietysti olisi ollut vaihtoehtona hyväuskoisuus, sinisilmäisyys ja hurmioitunut usko rauhansopimuksen toisen osapuolen Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen ja kaikkivoipaiseen hyvään!  Nyt se tiedetään, että välirauhan ajan puolustusvalmistelujen laiminlyönti olisi johtanut Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon!  Nopea vahva päätös esti sen. Ratkaisevan päätöksen Suomi valtiona osaavan johtajan johdolla teki yksin.

Suomen kansan taistelu koronavirusta vastaan ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla Salpalinjan rakentamiseen rinnastettava millään mittarilla. Tietoa ja kokemusta uuden taudin kanssa painivilta on tullut muualta maailmasta sitä mukaan kuin sitä on syntynyt. Tilannekuvan kehittämistä on Suomessa arasteltu ja kun sitä ei ole, ei ole tehty toistaiseksi juuri muita kuin ”seurataan tilannetta” - johtopäätöksiä”! Näin uutisista on voitu päätellä. Ja niiden suurin vaikutus on vessapaperin paniikkihamstraus!

Sotilaallisen Salpalinja-päätöksen teki Suomen kokenein mahdollinen sotilasammatillinen johtaja sotilasorganisaationsa tuella. Lääketieteellistä koronapäätöstä valmistelevat lääketieteen ammattiosaajat. Heidän sijaansa päätösten teko on nuorilla poliitikoilla, pääministerillä ja ministereillä, joiden ammattiosaaminen ja johtaminen ovat ulkoa opeteltujen sanojen ja lauseiden fraseologiaa, sanahelinää! Se ei kuulosta uskottavalta!

Toivottavasti tämän päivän 16.3.2020 päätökset ovat vielä oikea-aikaisia ja tehokkaita! Jos eivät, sitten Suomessa päätöksen teko näissä asioissa ei ole oikeilla foorumeilla!

JK 16.3.2020 klo 17.55. Hyvä! Tulihan niitä päätöksiä; valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin  kanssa on todenut, että maassa on poikkeustila. Valmiuslaki otetaan käyttöön huomenna! Siis ainakin tässä ylipäällikkö on ollut jälleen mukana ja tuskin tuppisuuna! Hyvä, koronavirus yritetään panna aisoihin kaikin mahdollisin keinoin! Hyvä!

TERHO AHONEN