Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

torstai 20. elokuuta 2015

Salpalinja Virolahdella vastasi kehitykseen

Virolahden Bunkkerimuseon elokuinen esitelmäsarja havainnollisti Salpalinjan puolustusta rantamaalla mielenkiintoisella tavalla. Minä sain kunnian pohjustaa tietopakettia kertomalla yleisesti syyt Salpalinjan rakentamiseen, itse rakentamisen ja rakenteet sekä merkityksen. Sitten Erkki Rikkola kävi läpi varautumisen taisteluun välirauhan jälkeen ja vihdoin Juha Kilpeläinen kovasti muuttuneen / kehittyneen tilanteen 1944. Kaikki amatöörien, harrastajien voimin!

Rantamaan puolustaminen Virolahdella keskittyy luonnollisesti silloiseen ainoaan itä-länsi -suuntaiseen pääväylään, mutkaiseen suureen rantatiehen, nykyiseen museotiehen tai matkailutuotenimenä Kuninkaan tiehen.

Salpalinja on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Erityisesti se on sitä Virolahdella oltiinpa sitten keskellä Ravijoen kylää, läpäistiinpä Pihlajaa tai mentiinpä Säkäjärven läpi kohti Miehikkälää tai oltiinpa kylien välisissä metsissä. Pienintäkään viholliselle sopivaa etenemisuraa ei oltu unohdettu.

Salpalinjaa on moitittu syvyyden puutteesta. On totta, että kestolaitteiden osalta linnoituksessa oli välirauhan aikana vain pääasema ja sen takana Hamina-Taavetti tukilinja. Virolahdella lähisyvyyttä löytyy vain Ravijoelta edellä mainitun rantatien suunnassa. Mutta kenttälinnoitettua syvyyttä on sitäkin enemmän ja nimenomaan pääaseman etupuolella, siis mahdollisen vihollisen tulosuunnassa.

Rantamaantien poikki kulkee kaikkiaan viisi kenttälinnoitettua viivästystasaa, jotka valtaosaltaan kaivoi ja rakensi välirauhan aikana alueella puolustuksessa ollut 4. prikaati, joka jatkosodan alettua muuttui 4 divisioonaksi.

Viivästyslinjojen rakentaminen oli tehty kuluttamaan vihollista ”hallitusti” ennen ratkaisutaistelua linnoitetussa pääasemassa. Samalla annettiin aikaa valmistautua taisteluun linnoituksessa. Tämä siis jo välirauhan aikana 1940-41.

Silti jo välirauhan aikana hyväksi havaittu periaate unohdettiin jatkosodassa pysäyttämällä eturintama ja tekemällä pääasema Valkeasaaressa täysin vihollisen hirvittävän ja murskaavan tulivoiman armoille. Sen puna-armeija valmisteli ja toteutti kaikessa rauhassa sitten kesäkuussa 1944 omista asemistaan. Kun Suomen puolustuksen etulinja oli murskattu, se saatiin ryhtiin vasta noin sata kilometriä lännenpänä VKT-asemassa.

Salpalinjaksi nimetyn linnoituksen silloin modernit aseet ja osin myös rakenteet vanhentuivat kolmessa vuodessa. Aseiden ja taistelumenetelmien kehitys oli sodassa huippunopeaa. Se mikä toimi vielä 1941, oli 1944 jo tehotonta. Tästä esimerkkinä ovat kestolaitteiden panssarintorjunta-aseet ja osittain myös panssariesteiden rakenne ja sijoittuminen puolustuksen taisteluasemiin nähden. Sotilasjohto yritti parhaansa mukaan vastata kehitykseen sitä mukaan kuin siihen perusteita löytyi.

Samaan aikaan kun vielä Viipuri-Kuparsaari-Taipale –asemassa käytiin ratkaisutaisteluja, aloitettiin jo Vaalimaan oikaisuaseman rakentaminen selvästi välirauhan aikana rakennetun pääaseman eteen. Jo heti oli selvää, että Vaalimaalle rakennetaan uutta pääasemaa. Talvisodan jälkeen se ei ollut vielä mahdollista rajan läheisyyden takia. Näin vanha pääasema jäisi ja jäi osaksi puolustusaseman syvyyttä rantamaalla.

Vaalimaalle rakennettiin itse asiassa kanta puolustuslinjaa, etuasemaa ja 2-3 kilometriä sen taakse Pajulahden tukilinjaa. Lisäksi rantatien suunnassa etuasemaan ehdittiin rakentaa myös lähisyvyyttä. Sen sijaan muilta osin etuaseman taakse kaavailtu tukilinja ennen Pajulahden linjaa jäi viivaksi kartalla.

Vaalimaan oikaisu molemmilla tasoilla rakentuu kestolaitteiden osalta teräsbetonista valettuihin pallokorsuihin (n. 160 kappaletta) ja kymmenkuntaan kevyen luokan teräsbetonikorsuun. Kallioisissa maaston kohdissa ei kaihdettu louhintaa taisteluhautojen ja kenttälinnoitettujen korsujen rakentamisessa. Vaalimaalla oli enimmillään noin 7000 miestä oikaisun linnoitustöissä.

Kun elokuun alussa 1944 Suomen puolustus oli vakiintunut taipuneeseen VKT-asemaan, aloitettiin suunnittelu ja osin työtkin Vilajoki-Saimaa –linjalla. Tämä siksi, että silloisen puolustuksen ja Salpa-aseman väli oli liian pitkä. Rauhan tulo kuukautta myöhemmin muutti jälleen kaiken ja VS-linja jäi alkutekijöihinsä.

Rauhan tultua ja rajan palattua Vaalimaan kylän reunaan Suomen puolustuksen pääasema vedettiin Vaalimaalta takaisin välirauhan aikana rakennettuun pääasemaan Ravijoen-Pihlajan ja Säkäjärven tasalle. Siinä se pysyi koko kylmän sodan ajan, vaikka rauhan aikana asiasta ei meteliä pidettykään.


Kaiken kaikkiaan Bunkkerimuseon luentosarja antoi hyvin ymmärrettävän kuvan siitä, mitä Virolahdella viime sotien aikana tehtiin. Kiitos!

maanantai 10. elokuuta 2015

Salpalinjassa ei valtatien mentävää reikää

Salpalinjan kestävyyttä ei koskaan taisteluissa koeteltu. Siitä ei vihollinen läpi päässyt, ei päässyt edes yrittämään. Sotiemme veteraanit pysäyttivät vihollisen pyrkimykset jo selvästi ennen viimeistä lukkoa, Suomen Salpaa.

Parhaillaan ovat työt alkamassa kahdella uudella tielinjalla Salpalinjan vahvimmalla osuudella Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Luumäellä uusi tie tulee nykyisen kuutostien eteläpuolelle. Salpalinjan pääaseman linjaus leikkaa Askolan kohdalla Vainikkalan radan vieressä. Virolahdella taas uusi moottoritie tulee nykyisen seiskatien pohjoispuolelle koko pituudeltaan uuteen paikkaan Haminan ja Vaalimaan välillä.

Kyseiset tiehankkeet osoittavat, että Salpalinja on ainakin painopistesuunnissa niin tiheä, että edes nykyaikaisia maanteitä ei saada vedettyä sen läpi, etteikö kestolaittesiin jouduttaisi puuttumaan.

Mutta joudutaanko todella? Minulla ei ole tätä kirjoitettaessa käsillä tarkkoja tiesuunnitelmia (netissä on varmaan, kun osaisi etsiä ja suunnitelmia lukea), joten en pysty tarkkaa tilannetta kertomaan. Aloitetaan Virolahdelta.

Uusi moottoritie puhkaisee Salpalinjan pääaseman Saarasjärven tasalla. On annettava suunnittelijoille tunnustus, että jo heillä on ollut hyvä tarkoitus säästää Salpalinjan rakenteet. Esimerkiksi kivieste ylitetään sillalla ja se tulee hienosti ohikulkijoiden näkyviin.

Saarasjärven liittymän kohdalla, josta muuten sitten kurvataan esimerkiksi Bunkkerimuseolle, on yksi järeä majoituskorsu jäämässä liittymärampin alle. Asiaa on tietääkseni selvitetty, että kyseinen teräsbetonikorsu olisi säästettävissä siirtämällä rampin alkua muutamalla kymmenellä metrillä. En tiedä, onko asiassa päästy lopulliseen ratkaisuun.

Vaalimaan oikaisuaseman, joka muodostuu Vaalimaan halki menevästä etuasemasta ja 2-3 kilometriä taaempana olevasta Pajulahden tukilinjasta, moottoritie puhkaisee siis kahdesta kohtaa.Ymmärtääkseni varmuudella on tien alle jäämässä kestolaitteista vain yksi pallokorsu. Suunnitelmia sen pelastamiseksi ja ”uusiokäytöstä” on olemassa. Enempää en pysty nyt asiaa valaisemaan.

Ja sitten Luumäellä keskikaidetieksi rakennettava paljon puhuttu ja kaivattu kuutostien parannus on jo myös edennyt tielinjauksen hakkuuseen. Se on paljastanut, että ainakin yksi järeä teräsbetonikorsu on jäämässä osin tai kokonaan tien alle ja pari muuta on sillä hilkulla. Korsujen katot on kaivettu jo näkyviin. Rako on ahdas ja tien suunnittelijoilla ei ole ollut juurikaan vaihtoehtoja.

Näillä tiedoin en lähde tuomitsemaan tiesuunnittelijoiden halua säästää Salpalinjaa ohikulkijoiden nähtäväksi muistutuksena suomalaisesta maanpuolustustahdosta. Mutta nyt kun rakentaminen on vasta käynnistymässä, on tietenkin vielä teoriassa mahdollisuus tapauskohtaisesti suunnittelijoiden ja rakentajien neuvotella, millä tavalla mahdollisimman vähin ”museaalisin” vaurioin voitaisiin Salpalinja läpäistä.

Jokainen kestolaite on maksanut aikanaan huikean summan yhteiskunnan rahaa. Kysymys nyt ei ole siitä, etteikö Salpalinjaan jäisi riittävästi edustavia kestorakenteita jälkipolvien ihmeteltäväksi. Kysymys on siitä, että juuri ne rakenteet, jotka hyvällä tahdolla voitaisiin ”kaivaa” osaksi tienvarsimaisemaa ohikulkijoiden nähtäville ovat ratkaisevia. Ne säästettyinä olisivat nähtävissä ja siten tekisivät sitä samaa tehtävää kuin tämä blogikin omalla vaatimattomalla tavallaan: kertoisivat olemassaolollaan suomalaisten maanpuolustuksen eteen tehdystä työstä.

Nimittäin siellä tienvarren ulkopuolella kauempana pusikoiden ja metsän sisään jäävät linnoitusrakenteet eivät näkymättöminä edellä mainittua tehtävää pysty tekemään. Ja onhan selvää, että työllä ja tuskalla rakennetut linnoitteet näkyvillä tien varressa kertovat myös suomalaisesta perinteiden arvostuksesta. Se on kunniaksi niin tielinjan suunnittelijoille kuin suunnitelman toteuttaville rakentajille.


Eli juttuni sanoma on, että paikalliset vaikuttajat ja Salpalinjan asiantuntijat, ottakaa vielä kerran yhteyttä vaikkapa suoraan paikalla oleviin tai tuleviin rakentajiin ja keskustelkaa hyvässä yhteistyön hengessä, voidaanko jotakin vielä tehdä tai suunnitelmia käytännössä muutamalla metrillä muuttaa. Vielä siihen on tai voi olla aikaa, kohta ei enää ole.